Jane Harper: Kuiva kausi

★★★★


Tammi, 2019. 381 sivua.
Alkuteos The Dry, 2016. Suomentanut Mari Hallivuori.

Jane Harperin dekkarisarjaa on kehuttu kovasti, ja itseänikin se kiinnosti, etenkin Australiaan sijoittumisen vuoksi. En kuitenkaan halunnut aloittaa taas uutta dekkarisarjaa, sillä tykkään siitä, että minulla on yhtä aikaa kesken vain muutamia sarjoja. 

Kesälomalla päätin tähän kuitenkin tarttua.

Sarja kertoo Aaron Falkista, talousrikoksia ratkovasta keskusrikospoliisin työntekijästä, joka lähtee kotiseudulleen australialaiseen pikkukaupunkiin. Hän ei mene sinne työasioissa, vaan vanhan lapsuudenystävänsä hautajaisiin.

Falk ei ole käynyt paikkakunnalla vuosikausiin, ja pian selviääkin, että hän ei ole lähtenyt sieltä omasta halustaan. Nyt Falk joutuu tahtomattaan selvittämään ikävää tapausta, jossa hänen ystävänsä epäillään murhanneen perheensä ja sitten itsensä. 

Kuiva kausi käynnistyy hitaasti, enkä ole oikein varma, pidänkö siitä. Se vaikuttaa todella tavalliselta poliisidekkarilta.

Sellainen se ehkä onkin, mutta muuttuu onneksi alun jälkeen hyvin kiinnostavaksi. Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja tapauskin ihan mielenkiintoinen, mutta erityisen mielenkiintoinen on Australian kuumuus ja kuivuudesta kärsivän pikkukaupungin miljöö. 

Jane Harper kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa: nykyhetken lisäksi Falkin teini-iän tunnelmissa. Kuuntelin kirjaa ajoittain äänikirjana, ja sitä oli paikoitellen vaikea seurata, sillä aikatasovaihteluita ei eroteltu äänikirjaversiossa mitenkään. Fyysisessä kirjassa ne oli painettu erilaisella fontilla. 

Tarina itsessään toimii, joskaan ei tarjoa kovin paljon jännitystä. Lähinnä siinä seurataan poliisin työtä rikoksen ratkomisessa ja menneisyyden osuuksissa kuvaillaan teini-ikäisten suhteita. Pikkukaupungin ihmissuhteet ja salailu, kyräily ja kateus saavat koko kirjasta aika ison roolin, eikä se ole välttämättä huono asia. 

Olisin kuitenkin kaivannut tekstiin jonkinlaista temponvaihtelua: nyt tunnelma ja tahti pysyvät kovin samanlaisina läpi kirjan. 

Luen ehkä joskus sarjan seuraavia osia, mutta mitään järjetöntä halua minulle ei tullut niihin tarttua. Voisin kuvitella, että sarja sopisi kuitenkin hyvin kevyiden ja väkivallattomien dekkarien ystäville. 



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Sivumerkkejä, jonka mielestä tarina on jännittävä ja hyvin otteessaan pitävä. 
  • Oksan hyllyltä -blogin Marika, joka pitää kirjasta sen tapahtumapaikan vuoksi. 
  • Luetut.netin Mari, jonka mielestä kirja on mitä parhain kesädekkari. 

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

★★★★

 


Gummerus, 2021. 192 sivua.

Odotin kovasti tätä Antti Röngän uusinta teosta, sillä Jalat ilmassa ja Silloin tällöin onnellinen olivat molemmat mielestäni loistavia. Tuttuun tyyliini olin kuitenkin ihan ohittanut sen, mistä kirja kertoisi. Koska en tapaa lukea takakansitekstejä, kirjan aihepiiri tuli vähän yllätyksenä. 

Nocturno 21:07 kertoo nuoren miehen seksuaalisesta heräämisestä ja siihen - ja myös muuhun - liittyvästä häpeästä. Aihepiiri on tärkeä, enkä muista lukeneeni aiheesta kirjoitettua kaunokirjallisuutta aiemmin. On hienoa, että aiheesta kirjoitetaan, vaikkei se nyt tällä kertaa ole minulle kaikkein läheisin.

Hän huomasi kirjoituspöydällä metrilakut, jotka oli ostanut kesätapahtumasta samana iltana. Niiden näkeminen nostatti uuden ahdistuksen aallon, entistä kovemman ja todellisemman. Hän tajusi, että silloin kun oli ostanut metrilakut, hän oli ollut viaton ja onnellinen. Hän oli kulkenut maailmassa kevyenä ja puhtaana, ollut osa kesäiltaa niin kuin pihan omenapuu. Siitä oli vain tunti. Nyt elämä oli pilalla, hän oli pilannut sen, eikä mikään olisi enää koskaan hyvin. 

Antti Rönkä on mielettömän taitava kirjoittaja, se oli selvää jo aiemmin, mutta vahvistuu nyt entisestään. Hän osaa sanoittaa tunteita aivan käsittämättömän taitavalla tavalla. Kaiken sen hämmästyksen, pelon ja häpeän ajatukset pystyy lukija todella myös itse aistimaan. Mukana on itseironiaa ja ripaus huumoria, mikä keventää ajoittain isonakin vellovaa pelkoa ja ahdistusta. 

Rönkä on rakentanut romaaninsa kiinnostavalla tavalla. Hän kertoo nykyhetkestä kellonaika kerrallaan: luvut on nimetty kellonaikojen mukaan. Menneisyyden luvut puolestaan on nimetty ikävuosien mukaan, aina sen vuoden, minkä ikäinen kertoja silläkin hetkellä on. Samojen asioiden parissa painitaan vuosi toisensa jälkeen, aina hieman uusin, mutta silti kovin samanlaisin ajatuksin. 

Vaikka romaanin menneisyys-osuudet on kirjoitettu päähenkilö-Antista kolmannessa persoonassa, ja nykyhetken Antti puolestaan kommentoi sitä, miten totuus on aina subjektiivista, on teos selvästi vahvasti omaelämäkerrallinen. Kirja on rehellinen ja ronski, eikä todellakaan häpeile, vaikka häpeästä kertookin. 

Inhorealistinen romaani on, ja Rönkä korostaa sitä kerronnallaan. 

Puhelun jälkeen avaan silmät, hengitän syvään ja pitelen puhelinta hikisessä nyrkissäni. Hyi helvetti. Hyi helvetti mä olen hirveä ihminen. 

On hienoa, että meillä on Suomessa näin lahjakkaita nuoria kirjailijoita, ja mielenkiinnolla odotan, mitä Rönkä vuosien varrella vielä kirjoittakaan. Nyt hän ammentaa nuoruudestaan - mitäköhän saamme lukea myöhemmin. 

Nocturnon parina kuuntelumusiikkina muuten toimivat mainiosti Chopinin Nocturnet, kaunein musiikki, mitä maailmassa on tehty - ainakin, jos Antilta kysytään. 



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 
  • Tuijata, joka luki kirjan sen kerronnan vuoksi. 
  • Marjatta, jonka mielestä kirja on tarpeellinen. 

Maisku Myllymäki: Holly

★★★★★


WSOY, 2021. 255 sivua. 

Holly on upea! Jos itse kirjoittaisin joskus kirjan, haluaisin kirjoittaa juuri tällaisen.

Maisku Myllymäen esikoisteos kertoo Evasta, joka lähtee etsimään harvinaista vihermehiläissyöjää, lintua, jonka tunnettu teatteritähti Holly Ö on kertonut nähneensä. Holly asuu saarella keskellä merta, ja sinne Eva lähtee, nukkumaan patjalle Hollyn siivottoman mökin lattialle, huoneeseen, jonka kattoon on tarttunut kärpäsenraato.

Eva on saanut päätoimittaja-äidiltään tehtävän: kirjoittaa juttu Hollysta, tuosta kuuluisuudesta, jolla ei ole tapana antaa haastatteluja. Siinä sivussa saisi toki kertoa vähän siitä lintuharvinaisuudestakin.

Vaikka tarina itsessäänkin on kiintoisa, ei se ole minulle tämän kirjan paras anti. Hollyn tunnelma on huikea. En oikein edes tiedä, mistä tuo tunnelma syntyy, mutta siinä on valtavasti imua, intensiivisyyttä ja jotain, mikä kiehtoo. Ehkä se syntyy henkilöistä, noista kahdesta kummallisesta naisesta, jotka ovat kaksin syrjäisellä saarella. Erityisesti Holly on melkoinen persoona, kaftaaneihin kietoutuva räväkkä nainen - vastakohta kuoreensa vetäytyvälle Evalle.

Eva hätkähtää. Hän tuntee, miten yhtäkkiä jokin uusi alkaa herätä hänessä. Se ei ole vihaa, ei varsinaisesti, se on kihelmöivämpää, aivan kuin vihaan sekoittuisi jotain muuta, jotain ihanaa, sellaista mikä saa ihmisen tekemään asioita harkitsemattomasti, pelkän voimakkaan tunteen vallassa. Eva tekee harvoin mitään tunteen vallassa, hän on järki-ihminen ja taitava pitämään tunteet toimintansa ulkopuolella. Mutta nyt hänessä siis herää tämä uusi jännittävä tunne, hän tunnustelee sitä, pyörittelee sitä kielellään, yrittää nimetä sen. Olisiko se riemua? Vimmaa? Laukkaa? Kiihkoa? Himoa? Halua? Kaikki sanoja, jotka ovat Evan tähänastiselle elämälle vieraita. 

Myös miljöö on hieno ja mielenkiintoinen, ja sekin varmasti luo kirjan vahvaa tunnelmaa. Kallioinen saari, meri, karussa maastossa kukkivat keltamatarat. Myllymäki loihtii tuon maiseman eteen elävästi ja todentuntuisesti.

Ja linnut, niitä on koko kirja täynnä, niin monella tavalla, että mietin jo hetkittäin, onko niitä liikaa. Mutta ei ole, siihen lopputulokseen tulen. Linnut ovat kantava teema, ihan lintuina itsessään, kuten siinä, miten Eva etsii vihermehiläissyöjää, mutta lintujen kautta kuvataan myös muun muassa Hollya, haikaramaista naista, jonka kaftaanissakin on tukaani.

Vaaleahiuksinen nainen asettaa kämmenensä lattiaa vasten, ponnistaa jaloillaan kevyesti - niin kevyesti, että lihastyötä on vaikea edes havaita - ja kuin hidastetussa filmissä hänen haikaranvartalonsa kohoaa ylös, oikea jalka johtaa kulkua, se hipaisee seinää ensimmäisenä, vasen saapuu heti perässä, mutta kosketus on todellakin vain hipaisu, nainen ei oikeasti tarvitse tukea, hän on vahva ja vakaa, pelkkää luuta ja lihasta, hän pysyy tässä asennossa vaivatta, seinä on vain rekvisiittaa - jotain, minkä lähellä hän on tottunut ottamaan tämän asennon. 

Myllymäki kirjoittaa vaivattomasti, mutta varsinkin henkilöistään hyvin tarkkanäköisesti. Hän ei liikaa kikkaile kielellä, mutta tekee vaikutuksen oivaltavilla kielikuvillaan ja kokonaisuudella, joka on ehjä.

Myllymäki viittaa tekstissään monin paikoin Iris Murdochin klassikkoromaaniin Meri, meri ja muun muassa myös Marja-Leena Vartion romaaniin Hänen olivat linnut. En ole lukenut kumpaakaan, joten en varmastikaan tavoita kaikkia niitä yhtymäkohtia, jotka tekisivät teoksesta erityisen hienon.

Siitä huolimatta Holly on loistava esikoisromaani, josta nautin heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Halusin lukea kaiken nopeasti, mutta samaan aikaan en olisi halunnut kirjan loppuvan. Helsingin Sanomat ennusti, että tähän kirjaan tulee kirjastoissa pitkät varausjonot, ja sitä todella toivon. 

Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä "Myllymäki kuvaa terävästi naisten erilaisia persoonia ja heidän avoimia keskustelujaan luoden jännitteisen ja trillerimäisen ilmapiirin".
  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, joka kirjoittaa, että "Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan".
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, jonka mielestä "Holly on vangitseva esikoisromaani, jonka siipien toivoisi kantavan myös Suomen ulkopuolelle".

Lucinda Riley: Kadonnut sisar

★★★★


Bazar, 2021. 891 sivua.
Alkuteos The Missing Sister, 2021. Suomentanut Hilkka ja Tuukka Pekkanen.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on supersuosittu, ja innolla olen minäkin sitä lukenut. Aluksi ihastuin kirjoihin: siihen, miten ne yhdistelivät historiallisia tapahtumia ja henkilöitä fiktioon ja kuljettivat tarinoita hienosti kahdessa aikatasossa. Ja olihan seitsemän sisaren ja mystisen Papa Saltin tarinakin koukuttava.

Jossain kohtaa iski pieni turtumus. Jokainen kirja toisti samaa kaavaa. Kukin sisarista lähti etsimään menneisyyttään, ja tarina vei nykyhetken lisäksi kauas historiaan. Löytyi sukulaisia, löytyi rakkautta. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta viihdyin kirja toisensa jälkeen ihan mainiosti, olihan teema aina vähän eri ja maat vaihtelivat.

Odotin kuitenkin aika innolla, että sarja vihdoin päättyisi. Halusin tietysti tietää, miten kaikki loppuisi: kuka olisi kadonnut sisar ja kuka Papa Salt. Samalla halusin sarjan loppuvan, koska vaikka viihdyin, tuntui siltä, että kirjat olivat antaneet jo sen, mitä annettavaa niillä oli. Siksi vähän petyin, kun ennen Kadonneen sisaren lukemista kuulin, ettei sarja päätykään tähän. Sen jälkeen saimme vielä ikäviä uutisia, kun Lucinda Rileyn kerrottiin menehtyneen. Tarinalle tulee kuitenkin päätös, Rileyn pojan kirjoittamana. 

Kadonnut sisar kertoo seitsemännestä sisaresta, jota Papa Salt ei ole koskaan sisarussarjaa täydentämään saanut. Sisarukset ovat saaneet kadonneen siskon olinpaikasta ja henkilöllisyydestä vihjeen, ja lähtevät asiaa selvittämään. Ärsyynnyn heti hurjan epärealistisesta juonesta ja siitä, miten tytöt ahdistelevat tuikituntemattomia ihmisiä, suorastaan vainoavat heitä ja seuraavat maasta ja paikasta toiseen.

Tuttuun tapaan kirjassa kuljetaan kahdessa aikatasossa ja tällä kertaa juuria lähdetään etsimään Irlannista. Nuo tapahtumat ovat kiinnostavia, ja vaikka alku kirjassa tuntuu hitaalta, käynnistyy tarina vähitellen ja vetäisee mukaansa.

Viihdyn tämänkin parissa, lopulta. Sivuja kirjassa on kuitenkin auttamatta liikaa. Tarina ei kanna 900 sivua, vaikka yrittääkin kovasti rönsyillä joka suuntaan. Rönsyjä olisi voinut helposti karsia, ja se olisi tehnyt kirjasta paremman.  


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

★★★★★

WSOY, 2021. 294 sivua.

Satu Rämön Talo maailman reunalla oli yksi kesällä minua eniten ilahduttaneista kirjoista. En ole lukenut Rämön blogia, en ole seurannut häntä Instagramissa enkä ole lukenut hänen aiempia teoksiaan, joten hänen elämänsä Islannissa ja kaikki kirjassa kerrotut asiat tulivat minulle täysin uusina. En tiedä, oliko se hyvä vai huono asia (monet Rämöä aktiivisesti seuranneet ovat myös tätä kirjaa rakastaneet), mutta ainakin lähdin innoissani ja iloisesti matkalle Islannin maaseudulle, pieneen kylään Länsivuonon pohjukkaan. 

Talo maailman reunalla kertoo vuodesta tuossa pienessä kylässä - kylässä, jonka nimeä en enää muista enkä varsinkaan osaisi lausua. Kylässä, joka on niin eristyksissä, ettei sinne välttämättä pääse, jos lunta sataa liikaa. Rämö perheineen muuttaa sinne vähän hetken mielijohteesta, mutta eräs kyläläinen sanoo heille heti, että tänne he tulevat jäämään. 

Rämö kirjoittaa lämminhenkistä ja hersyvää tekstiä, sellaista arkista ja tuttavallista, kuin kertoisia asioita ystävälleen. Hän kertoo arjestaan, perheestään, ystävistään, ja tapahtumista tuossa pienessä kylässä. Rämö kirjoittaa naapureista, ja siitä yhteisöllisyydestä, jonka keskellä kylässä eletään. 

Arkisten tarinoiden lomaan Rämö ujuttaa tietoa Islannista, sen historiasta ja elämästä. Sen lisäksi että viihdyn, myös opin paljon. 

Talo maailman reunalla on ihana. Rämön teksti saa minussa aikaan valtavan halun muuttaa Islannin maaseudulle. Toisaalta samaan aikaan mietin, voiko kaikki millään olla näin ihanaa ja onnellista ja valoisaa kuin Rämö kirjassaan kuvaa. Toki hän sivuaa tekstissään muun muassa luonnonkatastrofeja ja luonnonvoimien aiheuttamia vaikeuksia, kuten sitä, että tiet ovat suljettuina ja lennot eivät kulje, tavaroita ei saada toimitettua ja niin edelleen. Tai että aina sataa ja on kylmä.

Ja kyllähän jokainen tietää, ettei kaikki aina ole ihanaa. Toisaalta ehkä juuri se onni ja ihanuus tekee tästä kirjasta niin hyvän ja hienon, juuri tähän hetkeen sopivan. Tässä ajassa ja tässä maailmassa on aika hienoa lukea välillä kirjaa, joka löytää elämästä ja arjesta ne pienet, positiiviset hetket.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, joka ei oikein löytänyt kirjasta imua, joka olisi vienyt mukanaan. 
  • Kasoittain kirjoja -blogin Nina, jonka mielestä parasta on tavallisen arjen kuvaaminen.
  • Hemulin kirjahylly -blogin Henna, joka pitää Rämön rehellisestä ja avoimesta tavasta kirjoittaa.