Veera Salmi: Kaikki kevään merkit

★★★

Otava, 2014. 234 sivua. 

 Luin viime vuonna Veera Salmen toisen romaanin Perhoset veljeni ympärillä. Inhosin sitä aluksi, mutta kun pääsin tutuiksi kirjailijan omaperäisen tyylin kanssa, aloin rakastaa kirjaa.

Odotin paljon myös Salmen aiemmalta romaanilta Kaikki kevään merkit, mutta valitettavasti luin sen täysin väärään aikaan. Kirjalla nimittäin oli aivan kaikki mahdollisuudet nousta minulle yhtä täydelliseksi kirjaksi kuin Perhoset veljeni ympärilläkin, mutta aika vain oli väärä. En osannut keskittyä teokseen sen vaatimalla tavalla, kuten en ole oikein viime aikoina osannut muutenkaan keskittyä sellaisiin teoksiin, joissa juoni ei ole pääasia vaan pitäisi vain pystyä nauttimaan kielestä ja tunnelmasta.

Kaikki kevään merkit on sukutarina, joka kertoo saman suvun eri ikäisistä naisista eri aikoina. Yksi päähenkilöistä on Marie, joka on nykyhetkessä aikuinen ja kaksostyttöjen äiti, menneisysskuvauksissa lapsi ja myöhemmin teini ja nuori aikuinen. Tärkeässä roolissa on myös Marien äiti, jota suomenruotsalaisittain mammaksi kutsutaan.

Teos on sirpaleinen ja kuvio hahmottuu pikkuhiljaa. Tarinallisesti Kaikki kevään merkit ei mielestäni ole yhtä vahva kuin Perhoset veljeni ympärillä, joskin syy saattoi olla myös omassa keskittymiskyvyttömyydessäni. Tärkeitä teemoja ovat muun muassa kaksosuus, puhumattomuus, mielikuvitusystävät ja tietysti ruusut, joita kirjassa hartaudella hoidetaan ja jotka kanttakin koristavat.

Veera Salmen kirjoitustyyli on todella persoonallinen ja uskon sen jakavan mielipiteet. Minä siitä lähtökohtaisesti pidän, vaikken tällä kertaa siihen ihan täysin pystynyt uppoutumaan. Salmi tavoittaa tyylillään hienosti henkilöiden erilaiset luonteenpiirteet ja tuo ne osaksi tekstiä. Kirjassa on myös kauniita kielikuvia ja tunnelmakuvauksia.

Kokonaisuutena Kaikki kevään merkit on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, ja se on todennäköisesti todella hieno kirja. Jälkikäteen harmittaa, että luin kirjan näin huonosti sopivana hetkenä - olisin nimittäin niin kovasti  halunnut saada teoksesta irti kaiken sen, mitä sillä olisi ollut annettavana. Ehkä luen tämän vielä joskus uudestaan.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
42. Kirjassa on isovanhempia
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Lumiomena-blogin Katjam jonka mielestä osat ovat kokonaisuutta parempia. 
  • Kirjan jos toisenkin -blogin Jane, jonka mielestä kieli jo paikoin vaikeutti tarinan seuraamista. 
  • Järjellä ja tunteella -blogin Susa, jonka mielestä kirja on erittäin hyvä sukupolviromaani, mutta ehkä paikoin tekstillisesti liiankin korea.

Veera Salmi: Perhoset veljeni ympärillä

★★★★★

Levottoman sisarussarjan kuopuksen, viulua soittavan Johanneksen, puhumattomuus on Joonakselle ja Joonialle yhtä itsestään selvää kuin se, etteivät kissat ja koirat puhu. Sitten Johannes katoaa kilpailumatkalla Islannissa, ja maailma järkähtää sijoiltaan. Ensin koirat ryhtyvät puhumaan, ja kun sitten Roomassakin jo järisee, on sisarusten aika ryhdistäytyä ja ruveta etsimään jotakin, mitä voisi kutsua vaikka suunnitelma B:ksi.

Totuus Johanneksesta hahmottuu vähitellen, ja lopussa kukaan ei ole enää entisensä.

Otava, 2019. 256 sivua. 

Kun aloin lukea tätä kirjaa, inhosin sitä. Kun lopetin sen, rakastin sitä.

Perhoset veljeni ympärillä on erikoinen kirja. Se kertoo persoonallisesta perheestä ja sisarusparvesta: Johanneksesta, Jooniasta ja Joonaksesta. Johannes on mykkä, huikea viulistilupaus, Joonia puolestaan herkkä perhostutkija, joka peittää herkkyytensä väkivallan alle. Joonas on kirjan pääkertoja: elokuva-alalle haluava Tim Burton -fani, jonka lempielokuva on Saksikäsi Edward. Oman ja tärkeän osansa kirjasta saa myös perheen Alzheimerin tautia sairastava mummo.

***

Miksi sitten aluksi inhosin kirjaa? Näin jälkikäteen mietittynä en ole enää ollenkaan varma. Ehkä en oikein pitänyt Joonaksesta ja hänen kertojanäänestään. Joonas vaikutti ärsyttävältä tyypiltä, joka puhui koko ajan Tim Burtonista ja Saksikäsi Edwardista, jonka jutut olivat typeriä, huumori kummallista ja joka viljeli puheisiinsa kirosanoja. 

Olin ehkä odottanut jotain toisenlaista. Kirjan kaunis nimi Perhoset veljeni ympärillä sai minut odottamaan kielellä leikittelyä ja utuisen kaunista tekstiä, joten karusti puhuva Joonas oli pienoinen järkytys. Oma vikani, mitäs annoin nimen hämätä. 

Jossain vaiheessa kuitenkin tapahtui jotain. Olin myyty. Ärsyttävästä Joonaksesta alkoi paljastua puolia, joihin tykästyin - ja toki hän myös kasvoi romaanin aikana. Muutkin henkilöt muuttuivat kiinnostaviksi, tarina imaisi mukaansa, ja tekstikin alkoi tuntua oivaltavalta ja ajoittain myös todella, todella kauniilta. 

Maalaan taivaalle kolme repaleista pilveä, vähän kuin jokin olisi säikäyttänyt ne, maalaan kolme perhosta, ne ovat luumittareita. Mietin kumpia me itse olemme, me sisarukset: taivaan korkeuksissa lentäviä repaleisia pilviä, niitä jotka yhdistyvät sateiksi, vai maailman viimeisiä perhosia, jotka etsivät epätoivoisesti sellaista paikkaa, jossa voisivat vielä elää ja hengittää haurailla perhosen keuhkoillaan. 

Veera Salmi kirjoittaa omaperäisellä, samaan aikaan sekä hauskalla että surumielisellä tyylillä, joka vetoaa minuun sellaisella tavalla, etten osaa sitä oikein kuvailla. 

Miksi lopulta rakastin tätä kirjaa? En tiedä. Se oli kummallinen, kaikkine Burton-viittauksineen ja puhuvine koirineen ja appelsiini-lampunvarjostimineen. Tarina onnistuu yllättämään, ja tarjoaa minulle lukukokemuksen, joka jää mieleen. 

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen ja sisältää myös dystopian piirteitä, mutta ne ovat varsin lieviä lisämausteita, eivät juonen kannalta oleellisia. Toisaalta ne entisestään vahvistavat kirjan vinksahtanutta tunnelmaa. 

Ja yhtäkkiä aurinko paistoi kesäisesti rappukäytävässä, linnut lauloivat ja puro solisi, ei helvetti se voinut niin olla, mutta jotakin sellaista samanlaista siinä oli kuin keväässä, sellaista uutta ja raikasta onnea. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 36. Kirjassa ollaan yksin. 

Se sopii myös kohtiin: 
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Anun ihmeelliset matkat -blogin Anu, jonka mielestä kirja on "herkkää taideproosaa, joka vaatii lukijaltaan kykyä heittäytyä".
  • Tuijata, joka kakistelee joitain käänteitä, mutta kokonaisuutena tykkää.