Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista / Gummerus, 2016

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarja on ollut minulle sellaista luotto-jännityskirjallisuutta, johon olen tarttunut, kun olen halunnut varmasti hyvän dekkarin. Nyt petyin. Poika varjoista käynnistyi hitaasti ja tuntui pitkään tylsältä. Yli 550 sivuinen teos olisi kaivannut reippaasti tiivistystä - tai vaihtoehtoisesti vain vauhdikkaamman juonen.

Adler-Olsenin dekkareille ovat olleet tyypillisiä hyvin mielikuvituksekkaat rikokset, ajoittain aika sairaatkin. Se nyt ei ole toki mikään tavoite, mutta tässä kirjassa mentiin jotenkin todella laimeita latuja. Oli talousrikoksia ja kavalluksia. Kiinnostavuutta kuvioon toi laittomien maahanmuuttajien rikollisliiga ja varjoissa liikkuva poika Marco, joka oli mielenkiintoinen hahmo. Se pelasti kirjan loppua.

★★★

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Gummerus, 2004

Rakastin Gavaldan novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja, ja olen pitänyt aika paljon monista muistakin hänen kirjoistaan. Kunpa joku odottaisi minua jossakin ei yltänyt samalle tasolle. Se oli ihan hyvä, asteikollani kolme tähteä - sellainen keskiverto kirja, sellainen, joka oli ihan kiva lukea, mutta jonka olisin myös voinut jättää lukematta.

Teos on Gavaldan ensimmäinen novellikokoelma, joten ehkä se näkyy. Hän kirjoittaa kyllä tässäkin ihan sujuvaa ja oivaltavaakin tekstiä: osa novelleista on oikeinkin hyviä novelleina, mutta kokonaisuudesta jää silti jollain tavalla huono fiilis. Ehkä se johtuu siitä, että novellit ovat kaikki jollain tavalla surullisia tai inhottavia, niissä on aika vähän hyvää. Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja teki vaikutuksen lämminhenkisyydellään, mutta tämä ei sellainen ole.

★★★

Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa / äänikirja / Art House, 2020

Kaikki paitsi käveleminen on turhaa oli bongaus Instagramista, ja mikäs sen paremmin olisikaan sopinut koiranulkoilutuskävelyille.

Norjalainen Kagge on kova kävelemään: ihan kotikulmilla paikasta toiseen, uusissa kaupungeissa niihin tutustuen ja vähän haastavammissakin olosuhteissa vaeltaen. Olen itsekin kova kävelemään (en tosin yhtä kova kuin Kagge), joten löysin kirjasta paljon sellaista, johon voin samaistua. Kagge pohtii kävelemistä monelta kantilta ja kirja oli mukavaa kuunneltavaa, vaikkei mikään maailmoja järisyttävä teos ollutkaan.

★★★★ 

Gummerus, 2015. 265 sivua. 
Alkuteos La Vie en mieux, 2014. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Olen lukenut Anna Gavaldalta aiemmin kaksi kirjaa ja pitänyt niistä kovasti. Erityisesti novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja teki minuun vaikutuksen. Valitettavasti Parempaa elämää ei mielestäni yltänyt näiden aikaisemmin lukemieni tasolle.

Parempaa elämää koostuu kahdesta novellista. Se pääsi yllättämään, sillä en ollut tainnut lukea takakannen tekstiä ja luulin, että kirja on romaani. Tarinoiden vaihtuessa minun kesti siis hetken ymmärtää, että kyseessä on kaksi toisistaan erillistä novellia: yritin aluksi hakemalla hakea niistä jotain yhtymäkohtia, joita ei lopulta siis ollutkaan.

Ensimmäinen novelli kertoo pariisilaisesta opiskelijasta Mathildesta, joka kadottaa laukkunsa. Laukun löytää Jean-Baptiste, joka on ystävällinen ja rehellinen, ja palauttaa laukun. Mathilde tuntee Jean-Baptisteen mystistä vetoa ja päättää lopulta etsiä miehen käsiinsä.

Novelli ei herättänyt minussa järin suuria tunteita. Se ei tuntunut kovin kiinnostavalta, eikä myöskään realistiselta. Kaiken lisäksi se päättyi hyvin töksähtäen.

Toinen novelli kertoo Yannista, jonka elämä ei ole kovin kaksista. Hän päätyy viettämään iltaa naapurissaan asuvan pariskunnan luokse, ja tuo ilta muuttaa Yannin elämän.

Tämä novelli toimi minulle paremmin, mutta en löytänyt siitäkään kovasti samaistumispintaa. Novelli oli ihan viihdyttävä, muttei jäänyt sen enempää mieleen.

Gavaldan kirjoitustyyli on tuttuun tapaan kepeä, puhekielinen ja paikoin siksi hieman rasittava. Aiemmin olen nauttinut Gavaldan kirjojen tavallisuudesta, lämminhenkisyydestä ja iloisuudesta, mutta tästä en löytänyt näitä asioita samoalla tavalla kuin aiemmin lukemistani kirjoista. Kirja oli nopealukuinen, kevyt ja ihan kiva, muttei mitään sen enempää.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjakaruselli-blogin Anette, joka ei pitänyt kirjan toteutuksesta. 
• Mari A:n kirjablogin Mari, joka suosittelee kirjaa nopealukuiseksi välipalakirjaksi. 
• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jolle Parempaa elämää oli kirja, joka nosti hänet notkosta raskaiden kirjojen jälkeen. 

Tammi, 2019. 190 sivua. 
Alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule, 2014. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Tammen Keltaisen kirjaston 65-vuotisjuhlateosta, sarjan 500. kirjaa, kuvaillaan kustantajan sivuilla melkoisin ylisanoin.  "Henkeäsalpaava", "poltavan ajankohtainen", "Ranskan viime vuosien kohutuin ja puhutuin romaani". Kirjailija on kustantajan mukaan "sensaatiomainen".

Toki tällainen hehkutus saa kiinnostumaan.

Ei enää Eddy on omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo Eddystä, jossa on jotain vialla. Tai ei hänessä mitään oikeasti vialla ole, hän vain sattuu olemaan homo, mikä on pohjoisranskalaisella unohdetulla teollisuuspaikkakunnalla ehkä kaikkein pahinta. Siellä erilaisuus on jotain, mitä ei saa olla, ja johtaa kiusaamiseen sekä perhepiirissä että ikätovereiden joukossa. Eddy yrittää kaikkensa, jotta olisi samanlainen kuin muut, mutta ei onnistu.

Minua ajoi vain ajatus: täällä kukaan ei näe meitä, kukaan ei saa tietää. Muualla, pihalla, muiden nähden, hakatuksi tulemista piti välttää, välttää se, että muut lapset olisivat nähneet minut hakkaamisen kohteena. 

Tarina on hirveä. Eddy elää köyhyydessä ja väkivaltaisessa ympäristössä. Isä ryyppää, äiti alistuu ja haukkuu poikaansa. Ystäviä ei oikein ole, koulukaverit hakkaavat. Eddy yrittää väkisin seurustella tyttöjen kanssa, jotta saisi muutettua itsensä normaaliksi.

Kuvaus Eddyn elämästä on niin karu, että en haluaisi lukea siitä. Tuntuu siltä, että Louisin kuvaama elämä olisi voinut olla mahdollista joskus 70-luvulla, mutta on aivan käsittämätöntä, että Ranskassa on eletty noin vielä 2000-luvulla. Édouard Louis on nimittäin syntynyt vuonna 1992.

Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. 

Ymmärrän hyvin, miksi teos on aiheuttanut Ranskassa kovaa keskustelua. Luokkaerot, köyhyys, erilaisuus, ymmärryksen puute ja halu tulla hyväksytyksi nousevat teoksessa hyvin esille.

Aihe on tärkeä ja sen käsittelytapa kieltämättä vaikuttava, mutta minä en silti voi sanoa pitäneeni kirjasta. En innostu Louisin kirjoitustyylistä ja monista puhekielisistä kursivoiduista pätkistä, vaikka ne eittämättä vahvistavat kirjan tunnelmaa.

Aluksi se istahti, oli vaan niin kuin ei mitään. Ja vaikka se ei ikinä kysele, nyt se kyseli, eka kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen, siitäkin mä vähän arvasin, se kyseli mun puuhista. Ihan typerää. Ihan älytöntä, koska se tiesi kyllä. Menin silti leikkiin mukaan. Ja sanoin: Hain leipää leipomosta, ruokin kanat ja sitten katselin telkkaria sohvalla. Niin kuin yleensä. 

Väkisinkin vertaan Ei enää Eddyä hiljattain lukemaani toiseen kiusaamiskuvaukseen, Antti Röngän teokseen Jalat ilmassa, joka oli kielellisesti niin paljon enemmän mieleeni. Ei enää Eddyssä oli toki kyse paljon muustakin kuin kiusaamisesta.

Ei enää Eddy on kammottavan karu kasvutarina, joka tuntuu kaukaiselta ja epätodelliselta, muttei valitettavasti ole sitä. Louis on eittämättä rohkea, kun kertoo tarinansa - ja on hienoa, että se tulee kerrotuksi. Siitä huolimatta teos ei kirjana ole erityisesti mieleeni.

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Anne Bert saa 59-vuotiaana tietää sairastavansa parantumatonta tautia, joka vääjäämättä johtaa kivuliaaseen kuolemaan. Pian hän ymmärtää rakastavansa elämää niin paljon, että päättää antaa itsensä kuolla.

Päätös armokuolemasta saa Bertin tarttumaan elämään tiukemmin kuin koskaan. Hän liikkuu paljon niin kauan kuin jalat kantavat ja viettää aikaa perheensä ja ystäviensä kanssa. Hän käy läpi tunteita järkytyksestä ja suuttumuksesta suruun ja luopumiseen, tekee huomioita läheisten ja lääkärien reaktioista ja pohtii kuolemaa. Mitä se on ja milloin se alkaa?

Bazar, 2019. 144 sivua.
Alkuteos Le tout dernier été, 2017. Suomentanut Taina Helkamo. 

En oikein tiedä mitä sanoa. Olo on samaan aikaan sekä tyhjä että täynnä ajatuksia.

Anne Bertin Annan itseni kuolla on monella tavalla vaikuttava kirja. Se on tarina siitä, miten ALS muuttaa Bertin elämän lopullisesti ja miten hän päätyy päättämään elämänsä avustettuna Belgiassa.

Annan itseni kuolla kertoo kuolemasta ja kuolemaan valmistautumisesta. Se kertoo koskettavasti siitä, miltä tuntuu kun tietää, että kunto vain huononee ja kuolema lähestyy vääjäämättä. Bert kuvailee tuskallisen kauniisti niitä hetkiä, kun hän ymmärtää kokevansa asioita viimeistä kertaa - tai niitä hetkiä, joiden hän ei ymmärtänyt olevan viimeisiä. Kun kuolema lähestyy, Bert lakkaa puhumasta tulevaisuudesta.

Jopa kieleni on muuttunut: En käytä enää futuuria, koska tulevaisuutta ei ole olemassa. Enkä imperfektiä, joka raastaa sydäntäni eikä menneisyyttäkään enää ole. Taivutan vain samanaikaisesti sekä valtavassa että mitättömässä ikuisessa preesensissä. 

Annan itseni kuolla on tietysti myös tarina ALS:ista, kuolemaan johtavasta liikehermoja rappeuttavasta sairaudesta. Se on yllättävän yleinen: Suomessa ALS:ia sairastaa Suomessa noin 350 ihmistä. Bertin kuvaus taudin etenemisestä ja sen vaikutuksesta elämään on pysäyttävä.

Ulkomuotoni on moitteeton: leukani on ylhäällä, ylävartalo ojennuksessa, käsivarret levollisesti sivuilla ja ylläni on katsojaa hämäävä kaunis mekko. Jos pysyn sillä tavoin liikkumatta, ruumiini ei paljasta mitään. Se on yhä edustava, melkein ylväs. 
Kukaan ei voi uskoa, millaista tuhoa se tekee, miten se pyrkii tekemään minusta lopun. 

Bert kirjoittaa riipaisevasti myös niistä hetkistä, jolloin hän pystyy vielä nauttimaan elämästään. Aikaa myöten näitä hetkiä tulee vähemmän.

Astun ulos ja kävelen paljain jaloin kasteisella nurmella nähdäkseni itään. Ensimmäiset auringonsäteet ja taivaanrannassa kajastava hehku valaisevat puutarhan. 
Ja siinä, aamuni yksinäisyydessä, unohdan olevani kuolemaantuomittu.

Eutanasia on teoksessa tärkeässä roolissa, mutta siitä ei saarnata. Itse asiassa kirja puhuu eutanasiasta suoraan varsin vähän. Teoksessa kerrotaan lyhyesti Bertin vierailuista klinikalla Belgiassa ja hieman hänen ajatuksistaan siitä, miksi hän ratkaisuun päätyy, mutta kokonaisuudessaan eutanasia on kirjassa kohtalaisen pienessä osassa.

Teosta lukiessa alkaa kuitenkin väistämättä ihmetellä, miksi eutanasian sallimisesta edelleen keskustellaan. Miksei sitä ole sallittu jo?

Niin sydäntäni kuin mieltänikin korventava loputon tuska yltyy entisestään. Sen valtavuutta ei kykene mittaamaan yksikään mitta. Vain ajatukseni kirkkaus on enää turvassa pienellä vastarinnan saarekkeella. 

Tärkeän aiheensa lisäksi Annan itseni kuolla tekee vaikutuksen kirjallisilla ansioillaan. Teos on lyhyydestään huolimatta suuri. Se on koskettava ja kaihoisa, murskaavan surullinen ja itkettävä, mutta samalla kaunis. Se muistuttaa siitä, miten lyhyt elämä voi olla, ja miten upeita monet pienet ja arkisiltakin tuntuvat asiat elämässä ovat.

***

Ranskalainen kirjailija ja kustantamon johtaja Anne Bert kuoli lääkäreiden avustamana Belgiassa vuonna 2017. Annan itseni kuolla julkaistiin Bertin kuoleman jälkeen.

***

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (eutanasia)
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Billiestä tuli Billie, koska hänen hulttioäitinsä oli hulluna Michael Jacksoniin (”Billie Jean is not my lover / She’s just a girl…”). Franckista tuli Franck, koska hänen äitinsä ja isoäitinsä jumaloivat pop-laulaja Frank Alamoa (”Biche, oh ma biche…”). Vaikeista oloista ponnistava Billie ja lahjakas mutta ulkopuolinen Franck saavat kovin erilaiset eväät elämään. Sattuman oikusta he kuitenkin kohtaavat ja löytävät toinen toistaan tukien tien vaikeuksista voittoon, oppien matkan varrella yhtä sun toista.

Gummerus, 2014. 217 sivua. 
Alkuteos Billie, 2013. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Luin viime vuonna ensimmäisen Gavaldani, novellikokoelman Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja. Tuo kirja oli yksi parhaista vuoden aikana lukemistani kirjoista, sillä ihastuin sen suunnattomaan ihmisläheisyyteen ja lämminhenkisyyteen, vaivattomaan mutta silti niin kauniiseen tekstiin ja tavallisten ihmisten tarinoihin.

Romaani Lempi ei ole leikin asia ei yllä aivan yhtä korkealle kuin Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, mutta hieno kirja tämäkin on.

Lempi ei ole leikin asia kertoo Billiestä ja Franckista. Kirjan kertoja on Billie, joka on epäonnisten sattumien kautta päätynyt putoamaan vaelluksella rotkon pohjalle yhdessä Franckin kanssa. Tuolla rotkossa, pimeässä, Billie luulee Franckin kuolevan. Niinpä hän alkaa kertoa elämäntarinaansa yhdelle taivaalla tuikkivista tähdistä - ja samalla tulee kerrotuksi myös Franckin elämäntarina, ja se, miten Billien ja Franckin elämät kohtaavat.

Anna Gavalda on taitava. Tässä kirjassa on monta sellaista asiaa, joita lähtökohtaisesti inhoan, mutta Gavaldan taito tekee niistäkin siedettäviä, jopa toimivia.

Yksi tällainen asia on kirjan ajoittainen puhekielisyys. Puhekielinen teksti saa minulta karvat pystyyn, mutta tähän kirjaan se sopii. Ei Billie voisi kertoa tarinaansa mitenkään muuten kuin ronskisti, ajoittain puhekielellä ja välillä kiroillen. Kaikkine kielioppivirheineen teksti on välillä vähän vaikeaa ja raskaslukuista, mutta se vain vahvistaa kirjan tunnelmaa.

Toisaalta Gavalda taitaa sanat niin hyvin, että hän saa vaikeastakin tekstistä soljuvaa ja helppoa - kunhan vain lukija antaa itsensä uppoutua siihen.

Me mulkoiltiin toisiamme äkäisesti. Hän varmaan siksi että ajatteli että kaikki oli minun syytäni ja  minä siksi että se ei ollut mikään syy mulkoilla minua sillä lailla. Siitä lähtien kun me oli tunnettu, minä olin tehnyt niin paljon typeryyksiä ja hän oli nauttinut niistä ja nauranut niille niin paljon, että oli keljua moittia minua tämänkertaisesta häröilystä vain siksi että se tulisi päättymään huonosti...

Lempi ei ole leikin asia ei ole tarina rakkaudesta, vaikka nimestä voisikin niin päätellä. Ei ainakaan rakkaudesta romanttisessa mielessä.

Kirja on tarina ystävyydestä, sellaisesta kaiken ylittävästä ja kaiken kestävästä, vaikka välissä olisi kymmenen vuotta ja satoja kilometrejä. Sellaisesta ystävyydestä, jota ei haittaa, vaikka osapuolet tulisivat täysin erilaisista taustoista ja lähtökohdista.

Toisaalta, miten kaukana ystävyys ja rakkaus lopulta ovatkaan toisistaan? Siihenkin tässä kirjassa tartutaan.

Gavalda kirjoittaa henkilöistään lämpimästi, kertoo juuri sopivasti, jotta saa lukijan rakastamaan heitä - kaikessa ärsyttävyydessäänkin. Kirja kuvaa ystävyyttä aidosti: välillä piikitellään, mutta sekin tehdään rakkaudella.

He tekevät työtä niska limassa, ruokkivat itsensä, sitovat haavansa, dokaavat ja selviävät krapuloista, raivoavat, jättävät toisensa, kyllästyvät toisiinsa, hemmottelevat, kiusaavat ja vihaavat toisiaan, irtaantuvat, palaavat alkuasetelmiin, pettyvät toisiinsa, jumaloivat toisiaan, löytävät taas toisensa ja tukevat toisensa pitkän matkaa, ja ennen kaikkea oppivat yhdessä pitämään pään pystyssä. 
He elävät. 
Ihan itse. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua. Tämä sopii myös kohtiin 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja ja 45. Kirjan nimessä on kieltosana.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Juuri sinä päivänä, kun ranskalaisen postiljoonin Providencen on määrä matkustaa Marrakechiin hakemaan vakavasti sairas adoptiotytär Zahera luokseen, Islannissa purkautuva tulivuori halvaannuttaa koko Euroopan lentoliikenteen. Silloin äidin on opittava itse lentämään."

Otava, 2016, 224 sivua. 
Alkuteos La petite fille qui avait avalé un nuage grand comme la tour Eiffel, 2015. Suomentanut Taina Helkamo. 

Odotin kepeää ja kaunista satua. Sain näitä kaikkia, mutta erittäin kummallisesti yhteen nivottuna. 

Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven kertoo ranskalaisesta postinkantajasta Providencestä. Hänen on tarkoitus matkustaa Marokkoon noutamaan sieltä vakavasti sairas adoptiotyttärensä, mutta tulivuorenpurkaus sotkee suunnitelmat. Äidin on pakko päästä perille, sillä Zahera on kuolemansairas, ja hänet voidaan parantaa ainoastaan Euroopassa.

Tarinan kertojana on lennonjohdossa työskentelevä mies. Hän kertoo tarinaa parturilleen, parturintuolissa istuen. Hän käy läpi sen, mitä kaikkea äiti on valmis tekemään tyttärensä eteen. Miten äidinrakkaus voittaa kaiken mahdollisen ja mahdottoman - kuten saa ihmisen lentämään. Vai saako?

"Jokainen kuluva sekunti vei hänet lähemmäs tytärtään, jokainen kädenisku, jokainen taakse jäävä kaupunki, joki ja pilvi, jonka läpi hän lensi. Se oli uskomatonta. Maagista. Kaikki oli kuin unta, mutta tuntui aivan liian todelliselta."

Kirja on kirjoitettu humoristisesti, ja pienen tytön kamalasta sairaudesta puhutaan mielestäni liian kepeään sävyyn. Se tekee ehkä jonkun mielestä tarinaan hienon ristiriidan, mutta minut se etäännyttää. Kirja on täynnä stereotypioilla leikittelyä ja todella erikoisia hahmoja ja juonenkäänteitä. On vihreillä tomaateilla petankkia pelaavia munkkeja ja senegalilaisia poppamiehiä. Jos kuvittelet, että olet törmännyt jo kaikkeen, tulee vastaan jotain vielä kummallisempaa.

Olen monta kertaa jättämässä kirjan lukemisen sikseen, sillä en saa siitä otetta. En kuitenkaan lopeta lukemista, ja nyt olen iloinen siitä.

Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven on taas osoitus siitä, miten tärkeä kirjan loppu on. Loppu voi pelastaa huononkin kirjan, jos loppuun asti vain malttaa lukea. Jos siis tähän kirjaan tartut, lue se loppuun asti. Minulla vierähti lopussa myös muutama kyynel, ja se yleensä kertoo jostain.

"Niin monta kertaa he jo olivat luulleet menettävänsä tytön. Zahera oli heidän toivonpuntarinsa, valonsäteensä, voimansa ja liekkinsä, joka oli nyt sammua kuin kynttilä erämaatuulen puuskassa. Yksi elämä ei paina yhtikäs mitään. Ei edes tällä painovoimaan alistetulla planeetallamme. Elämme jonkin aikaa, kunnes jokin sairaus hakee meidät ja vie mennessään kohti kattoa koristavia tähtiä. Hohtavia muovitähtiä."

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: