Gummerus, 2018, 247 sivua. 

Alkuteos Fendre l'armure, 2017. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Olo on ihan puulla päähän lyöty. 

Anna Gavaldan novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja onnistui yllättämään aivan totaalisesti. Se kolahti minuun kovasti, mutta en osaa kuvailla miksi. Olin kuullut Gavaldasta paljon kehuja, jopa ylistystä, mutta en silti osannut odottaa mitään tällaista. 

Lohikäärmetatuointi ja  muita pintanaarmuja koostuu seitsemästä novellista. Kaikki novellit kertovat ihmisistä ja ihmissuhteista, joku myös ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta, kohtaamisista ja pienistä hetkistä elämän varrella. Jossain novellissa perehdytään kahden keski-ikäisen miehen väliseen ystävyyteen, jossain ollaan mukana yhden illan jutussa. Yhdessä novellissa vietetään pieni hetki McDonaldsissa - ja lukijaa pääsee tarinan todelliselle tolalle vasta novellin loppumetreillä. 

Hän kastaa pakastebroilerinsa muovirasiakastikkeeseen. 

Hän nautiskelee. 

"Pidätkö tosiaan siitä?"

"Todella paljon."

"Miksi ihmeessä?"

Voitonriemuinen hymy. 

"Siksi että se on hyvää!"

Hän viestittää, että olen ikäloppu ja ilonpilaaja, näen sen hänen silmistään.  Mutta hän ilmaisee itseään sentään lempeästi.

Kunpa tuo lempeys säilyisi. Kunpa se säilyisi.

(Happy meal) 

Anna Gavalda taitaa lopetukset. Viimeistään jokaisen novellin lopussa kasvoilleni nousee hymy. Yhtä novellia lukiessani ajattelen, että en pidä siitä, mutta kun novelli loppuu, Gavalda on saanut käännettyä minut puolelleen. 

Kirjassa ei ole yhtään novellia, josta en pitäisi. 

Suosikkini on kolmas novelli, Koirani kuolee. Siinä eletään koiran lopetuspäivä, mutta sen aikana kerrotaan sekä koiran, että novellin päähenkilön pojan tarina. Pidän valtavasti myös aiemmin  mainitsemastani McDonaldsiin sijoittuvasta novellista ja no, kaikista. Ainoastaan yksi novelleista on mielestäni liian pitkä (noin 70 sivua), mutta ei sekään huono ole. Itse vain pidän lyhyemmistä novelleista. 

Ajan eteenpäin. En tiedä, minne koirani hautaan. 

Rottakoirani, ahmattini, piskinretaleeni. Toverin, joka oli pitänyt minut hengissä niin pitkään ja ollut minulle seurana. Joka nautti Dalidan laulusta, pelkäsi ukkosta, vainusi kaniinin sadan metrin päästä ja nukkui aina pää reidelläni. Niin, en tiedä vielä, minne piskini piilotan...

Sen ansiosta melkein lopetin tupakoinnin. Täytyy sanoa, että sekin oli alkanut aivastella, mokoma rontti. Tiedän kyllä, että se huijasi, koska se köhi jo ennen kuin panin palamaan, mutta sen köhimisestä tuli mieleen liikaa ikäviä muistoja. Niinpä odotin aina, että päästiin taukopaikalle.

(Koirani kuolee)

Gavalda kirjoittaa tavallisista, arkisista asioista, mutta onnistuu koskettamaan lukijaa. Ehkä juuri tarinoiden arkisuus tekee niistä helposti lähestyttäviä - niistä löytyy asioita, joihin voi samaistua. Anna Gavalda kirjoittaa lämminhenkisesti ja kauniisti. Teksti on helppoa ja soljuvaa, ei yritä liikaa. Tyyli vaihtelee hieman novellista toiseen: välillä teksti on puhekielistä, välillä taas ei. 

En voi mitään, olen täysin myyty. Ihmettelen vieläkin, miksi Gavaldan novellit tekevät minuun näin suuren vaikutuksen. Jotain tämä ranskalaisnainen osaa todella tehdä oikein. 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 50. kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. 

• Mummo matkalla -blogin Takkutukka, joka piti - ja paljon. 
• Kirjapolkuni-blogin bleue, joka kirjoittaa kirjasta aikamoisia ylistyssanoja. 
• Satun luetut -blogin Satu, jonka mielestä kokoelma on tasaisen erinomainen.