"Lontoolaiskodissa surevat kaksi pientä poikaa ja isä. Äiti on kuollut, pojat ovat hämmennyksissään, eikä isällä ole voimia auttaa. 
Sitten saapuu vierailija.
Ovelle lehahtaa suru variksen muodossa ja aikoo jäädä niin pitkäksi aikaa kuin tarvitaan. Variksesta tulee perheen terapeutti ja apulainen. Toisinaan se on epäkohtelias ja tunkee nokkansa asioihin, jotka eivät sille kuulu. Mutta lintu osaa myös lohduttaa."

Gummerus, 2018, 119 sivua.
Alkuteos Grief is the Thing with Feathers, 2015. Suomentanut Irmeli Ruuska. 

Lontoolaisen kustannustoimittaja Max Porterin esikoisteos jättää tyhjän olon. En saanut kirjasta otetta, ja minulla on sellainen olo, etten ymmärtänyt kaikkea. Yleensä se ei haittaa, mutta nyt tuntuu, että ymmärtämättä jäi liikaa.

Surulla on sulkapeite kertoo siitä, miten isä ja kaksi pientä poikaa joutuvat opettelemaan elämään ilman äitiä. Miten selvitä äidin kuoleman jälkeen, kun äidin flunssankin aikana on ollut vaikea pärjätä? Tätä teemaa Surulla on sulkapeite käsittelee hienosti. Tarinaa kuljetetaan välillä isän, välillä poikien kertomana, ja molempien tunteet ja ajatukset tulevat kuulluksi.

"POJAT
Oilmme pikkupoikia, joilla oli kauko-ohjattavat autot ja musteleimasimet, ja tiesimme, että jotain oli sattunut. Tiesimme, ettemme saaneet kunnon vastausta, kun kysyimme: "Missä äiti on?" ja tiesimme jo ennen kuin meidät vietiin omaan huoneeseemme ja istutettiin sängylle isän kainaloon, että jokin on muuttunut. Me arvasimme ja ymmärsimme, että tämä oli nyt uutta elämää ja isä eri isä ja me eri poikia, urheita, uusia poikia ilman äitiä."

Kummalliseksi kirjan tekee sen kolmas kertoja, varis. Mielikuvitusvaris ilmaantuu perheeseen heti äidin kuoleman jälkeen, auttaa isää ja poikia selviämään surusta ja pääsemään takaisin elämään kiinni. Varis on ärsyttävä hahmo, joka puhuu oudosti, käyttäytyy välillä väkivaltaisestikin ja on muutenkin vastenmielinen. Sekä etäinen.

"VARIS
Katsos tuota, katso, mahdoinko vai enkö, no tuohon tökkään. Hyvä kirja, hauskat kropat, ovi auki, paikaa kiinni, sylje sitä, nuole tätä, pöyhi, hei, stop. 
Herkullinen sauma. Sama se, joka ilta, aina aamusella, kaikki muuttuu; liha sitä, liha tätä, löyhkä erilainen. Mahdoinko vai enkö, ah, bitumilla paikattu. Syötävää, tahmaista, huonosti peittää."

Surulla on sulkapeite  on omaan makuuni liian taiteellinen. Se tuo tyyliltään mieleen Annastiina Stormin Me täytytään valosta, mutta Stormin teos on moninkerroin parempi ja toimivampi kuin Porterin. Surulla on sulkapeite on kieleltään ja rakenteeltaan vaihteleva. Välillä edetään runomitassa, välillä perinteisemmällä mallilla. Kieli on sinänsä ihan kaunista ja hienoa, mutta liika kikkailu esimerkiksi pitkien, listamuotoiden lauseiden tai kummallisten runomuotojen kanssa ei tee kirjasta parempaa, jos tarina ei kanna.

Surulla on sulkapeite on saanut inspiraationsa Ted Hughesin runokokoelmasta Crow. Kirjassa myös viitataan usein Hughesiin ja hänen tuotantoonsa. En ole tutustunut Hughesin runokokoelmaan, joten olisiko se kenties syynä siihen, ettei myöskään Surulla on sulkapeite avautunut minulle täysin.

Moni muu on tästä kirjasta kuitenkin pitänyt. Kannessa olevan esittelytekstin mukaan Surulla on sulkapeite on ilmestynyt jo 21 maassa. Kansiliepeessä on myös lukuisia ylistäviä arvioita, joten kannattaa ehkä kokeilla, mitä itse tykkää. Sivujahan kirjassa on vain runsaat sata, joten sen lukee hetkessä.

"ISÄ
Toisinaan huomaan, että olen unohtanut perusjuttuja, ja ryntään yläkertaan tai alakertaan tai missä he nyt ovatkin ja sanon: "Haluan vain sanoa, että äitinne oli kerrassaan hauska ja mainio tyyppi. Hän oli minun paras ystäväni. Hän oli sarkastinen ja hellä..." ja sitten minulta loppuu puhti, koska se tuntuu niin tökeröltä ja mielikuvituksettomalta, ja he nyökkäävät ja sanovat: "Isä, kyllä me tiedämme, kyllä me muistamme."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: