"On vuosi 1982. Nuori ja kaunis Rasmus astuu junasta Tukholman keskusasemalla. Taakse jää pikkukylä Värmlannissa, edessä on syntinen Tukholma. 
Benjamin on Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle puhumassa Jumalasta. Mikään ei voi horjuttaa hänen uskoaan paitsi kun oven sattuu avaamaan Paul, Jumalan luomista homoista lämpimin, hauskin ja flirtein ikinä. 
Kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää ennalleen."

Johnny Kniga, 2013, 294 s. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan kandskar, 2012. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Vaikuttava. Surullinen. Kaunis. Järkyttävä. Hieno. Koskettava.

Olen sanaton, mutta samalla mielessäni pyörii satoja ajatuksia. Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian ensimmäinen osa Rakkaus kolahti syvälle. Olin toki kuullut trilogiasta puhuttavan, jopa paljon kehuttavankin, mutta en osannut odottaa mitään tällaista.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo, mitä tapahtui Tukholman homoyhteisössä 80-luvulla. Maalaispoika Rasmus muuttaa Tukholmaan ja saa olla siellä vihdoin oma itsensä. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa hän on saanut sietää kiusaamista ja haukkumista. On tärkeää kuulua joukkoon, erilaisuus on jotain, mitä ei hyväksytä. Valkoinen hirvikin halutaan tappaa, koska se on poikkeava.

Koulussa homoseksuaalisuus niputetaan yhteen itsensäpaljastajien, pedofiilien ja eläimiin sekaantujien kanssa. Se kuitataan teini-iän nopeasti ohi menevänä vaiheena. Rasmuksen musiikinopettaja kuvailee Tsaikovskin musiikkia pateettiseksi, koska säveltäjä on ollut homoseksuaali ja sen vuoksi tehnyt itsemurhan.

"Tämä oli Rasmuksen koko kouluajan ainoa kerta, jolloin hän kuuli tuon sanan mainittavan muussa yhteydessä kuin biologian kirjan pikkuhuomautuksena normaaliuden poikkeamista, ja hän sai tietää että hän on pateettinen ja että hänen odotettiin sen vuoksi tappavan itsensä."

Benjamin puolestaan on Jehovan todistaja, joka kiertää ahkerasti ovelta ovelle kertomassa Jumalan sanaa. Hänen isänsä on pojastaan ylpeä, sillä poika on niin kunnollinen kuin vain voi olla. Kunnes Benjamin tapaa Paulin, joka huomauttaa kuin ohimennen, että tiesihän Benjamin olevansa homo.

Se on isku vasten Benjaminin kasvoja. Homoseksuaalisuus ja Jehovan todistajana oleminen eivät sovi yhteen. Toisesta on luovuttava.

Ja kun Benjamin tapaa Rasmuksen, se on menoa.

"Huomatessaan tulokkaan Benjamin hidastaa samalla sekunnilla kulkuaan, on hetken ajan aivan liikkumatta, ja hän tietää, että koko hänen eteenpäin pyrkimisensä on tähdännyt tähän paikkaan, tähän hetkeen, tähän kohtaamiseen, tämän miehen luo. 
Tänne hän on ollut matkalla koko ajan. 
Kenties hän oli itse asiassa uskonut käyvänsä koputtelemassa oville todistaakseen Jehovasta. Tosiasiallisesti hän oli vain etsinyt tätä miestä."

On vaikea käsittää, miten homoihin suhtauduttiin vain muutama vuosikymmen sitten. Kuinka onnellinen voikaan olla siitä, että Suomessa - ja Ruotsissa - saadaan elää jo kohtalaisen vapaamielisessä yhteiskunnassa, vaikka edelleen asian eteen on paljon tehtävää.

Jonas Gardell ujuttaa päähenkilöiden tarinan lomaan runsaasti tietoa. Hän siteeraa lehtiartikkeleiden otsikkoja ja kertoo siitä, millaista elämä ihan tosiasiassa 80-luvun Ruotsissa oli. Hän tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän on itse elänyt tuota aikaa. Gardell on yksi Ruotsin julkisimmista homoseksuaaleista ja heistä, jotka selviytyivät Ruotsia ravistelleesta aids-epidemiasta. Me Naiset -lehden haastattelussa hän on kertonut, että kirjoittaa kuolleista ystävistään.

- Olen aina tiennyt, että on minun tehtäväni kirjoittaa tämä kirja. Koska minä selvisin, Gardell kertoo Me Naiset -lehden jutussa vuonna 2013.

"Paul ja tuo vieras mies eivät ole täällä kahdestaan. 
Kaupungintalon itäpuolen suorakulmiomaisella alueella liikuskelee useita muita vaitonaisia miehiä muutaman pensasryhmän ja seinäsyvennyksen väliä. 
Tämä on kuin jonkinlaista tanssia. He noudattavat tietynlaista koreografiaa. Vaihtavat paikkaa ja sijaintijaan toisiinsa nähden, lähestyvät, kohtaavat toisensa ja eroavat toisistaan uudelleen. Ollaan varovaisia, odotetaan mieluummin jonkun toisen aloitetta. Ei haluta paljastaa liian avoimesti kortteja."

Homoseksuaalisuuden rangaistavuus poistettiin Ruotsissa vuonna 1944, mutta vielä vuonna 1982 homoihin suhtauduttiin hyvin negatiivisesti. Gardell kirjoittaa kuinka homoseksuaalit esiteltiin lehdissä keksityillä henkilöllisyyksillä ja heitä valokuvattiin vain selkäpuolelta. Homoseksuaalisuus oli "myrkky, joka saattaisi levitä hallitsemattomasti", ja siltä oli suojeltava yhteiskuntaa ja erityisesti nuorisoa.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo karulla tavalla sen, miten aids-epidemia rantautui Ruotsiin. Kaupungissa alettiin ihmetellä homoseksuaalien sairastamia kuumeita, väsymystä, laihtumista ja nopeaa heikentymistä.

Tähän tilanteeseen lukija heitetään jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Ollaan täysin eristetyssä huoneessa, heikossa kunnossa olevan miespotilaan luona. Hoitajat ovat pukeutuneet suojavarusteisiin, ikkunoita ei saa avata.

En ole vähään aikaan törmännyt näin pysäyttävään alkuun. Ei voi kuin jatkaa lukemista.

"Yhdessä he ovat uusineet miehen makuuhaavojen siteet ja nuori apulainen on tullut ottaneeksi pois likaiset käsineensä, ehkä oikoakseen lakanaa tai muun syyn vuoksi. Äkkiä hän kumartuu vuoteessa makaavan nuoren miehen ylle pyyhkäisemään kämmenselällä pois miehen kyyneleet. 
Hän tekee niin ajattelematta, hetkellisen empatian ja myötätunnon vallassa. 
Vanhemman hoitajan silmat värähtävät hieman laajemmiksi, torjuviksi. 
Potilas sulkee silmänsä. Hän itkee yhä."

Jonas Gardell kirjoittaa tekstiä, jota ei voi olla lukematta. Se on sisällöltään sekä kamalaa että kaunista. Kirjassa on kymmenittäin lainauksa, jotka haluaisin ottaa talteen. Gardell osaa kirjoittaa hahmojensa tunteet sanoiksi osuvasti, jotenkin todella henkilökohtaisesti. Paikoitellen kieli vaikuttaa hieman hiomattomalta, enkä tiedä, pitäisikö se laittaa suomentajan piikkiin. Toisaalta tämä ajoittainen hiomattomuus tuntuu vain sopivan aiheeseen. Se tekee kirjasta entistä aidomman.

"Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua."

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on ollut myyntimenestys. Trilogiasta on tehty tv-sarja, joka on esitetty myös Suomessa. Jonas Gardell on valittu niin Kuukauden tukholmalaiseksi kuin Vuoden ruotsalaiseksikin ja hänelle on myönnetty myös Vuoden homo -palkinto.

Minä olen lukenut toistaiseksi vain trilogian ensimmäisen osan, ja aion pitää hetken taukoa ennen kuin tartun seuraaviin. Haluan nauttia tästä hienosta trilogiasta mahdollisimman pitkään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1. kirjassa muutetaan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: