Pitkin kevättä on tipahdellut luettavaksi kustantamojen kirjakatalogeja. Niiden selaaminen on ollut ristiriitaista: niin paljon kivoja uutuuksia tulossa, mutta nykyisetkin uutuuslainat odottelevat kirjastoissa hakijoitaan. Siitä huolimatta päätin koota listausta syksyn kiinnostavimmista kirjoista - ja laitoin myös monen monta kirjaa varaukseen. Katsotaan millainen uutuuskirjojen suma jossain vaiheessa on edessä.

Listalla on 19 kirjaa, mikä on ihan liikaa, mutta en anna sen häiritä. Joukossa on ilahduttavan erilaisia kirjoja. Siellä on vanhoja suosikkeja, kuten Riley, Moyes, Murakami ja Ahava, mutta myös paljon uusia tuttavuuksia. Mukana on omaelämäkertaa, tietokirjallisuutta, trillereitä, romanttista viihdettä, kotimaista naisten kirjoittamaa nykykirjallisuutta - ja myös kirjoja monista eri maista.

Hieno kirjakesä ja -syksy tulossa!

Gummerus, 2017. 482 sivua. 
Alkuteos The One Plus One, 2014. Suomentanut Heli Naski. 

Olen jonkin tason Jojo Moyes -fani. Olen lukenut kaikki Moyesilta suomennetut teokset ja olen myös lähtökohtaisesti pitänyt kaikista hänen kirjoistaan. Vaikka olen pitänyt kaikista muista, säästelin silti tätä Parillisia ja parittomia -teosta kummallisen kauan. Ehkä halusin säästää tätä johonkin erityiseen hetkeen, ja oikeastaan yritin niitä hetkiä jo aiemmin tehdäkin. Tämä on ollut minulla lainassa syksystä asti, ja reissasipa kirja Etelä-Afrikassakin mukana - ja jäi silti lukemattomaksi.

Näin jälkikäteen voisin sanoa, että onneksi jäi. Nyt kaipasin nimittäin juuri tällaista kepeän menevää ja hiukan romanttistakin luettavaa. 

Parillisia ja parittomia kertoo Jessistä ja Edistä, joiden keskenään hyvin erilaiset elämät kohtaavat. Jess on kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, joka tekee kahta työtä ja kamppailee taloushuolien kanssa. Jokainen penni lasketaan ja arjesta selviäminen on hankalaa. Asiaa ei auta se, että Jessin lapset ovat muiden mielestä poikkeavia: tytär Tanzie on jonkinasteinen matikkanero ja poika (oikeastaan Jessin ex-miehen poika) käyttää ripsiväriä ja on naapureidensa jatkuvan kiusaamisen ja väkivallan kohteena.

Ed puolestaan on varakas it-alan liikemies, joka erehtyy työssään tekemään kohtalokkaan virheen - ja senkin oikeastaan hyväntahtoisuuttaan. Muutaman sattuman kautta Ed päätyy mukaan matkalle Southamptonista Skotlantiin yhdessä Jessin ja tämän perheen kanssa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Otava, 2014. 234 sivua. 

Luin viime vuonna Veera Salmen toisen romaanin Perhoset veljeni ympärillä. Inhosin sitä aluksi, mutta kun pääsin tutuiksi kirjailijan omaperäisen tyylin kanssa, aloin rakastaa kirjaa.

Odotin paljon myös Salmen aiemmalta romaanilta Kaikki kevään merkit, mutta valitettavasti luin sen täysin väärään aikaan. Kirjalla nimittäin oli aivan kaikki mahdollisuudet nousta minulle yhtä täydelliseksi kirjaksi kuin Perhoset veljeni ympärilläkin, mutta aika vain oli väärä. En osannut keskittyä teokseen sen vaatimalla tavalla, kuten en ole oikein viime aikoina osannut muutenkaan keskittyä sellaisiin teoksiin, joissa juoni ei ole pääasia vaan pitäisi vain pystyä nauttimaan kielestä ja tunnelmasta.

Kaikki kevään merkit on sukutarina, joka kertoo saman suvun eri ikäisistä naisista eri aikoina. Yksi päähenkilöistä on Marie, joka on nykyhetkessä aikuinen ja kaksostyttöjen äiti, menneisysskuvauksissa lapsi ja myöhemmin teini ja nuori aikuinen. Tärkeässä roolissa on myös Marien äiti, jota suomenruotsalaisittain mammaksi kutsutaan.

Teos on sirpaleinen ja kuvio hahmottuu pikkuhiljaa. Tarinallisesti Kaikki kevään merkit ei mielestäni ole yhtä vahva kuin Perhoset veljeni ympärillä, joskin syy saattoi olla myös omassa keskittymiskyvyttömyydessäni. Tärkeitä teemoja ovat muun muassa kaksosuus, puhumattomuus, mielikuvitusystävät ja tietysti ruusut, joita kirjassa hartaudella hoidetaan ja jotka kanttakin koristavat.

Veera Salmen kirjoitustyyli on todella persoonallinen ja uskon sen jakavan mielipiteet. Minä siitä lähtökohtaisesti pidän, vaikken tällä kertaa siihen ihan täysin pystynyt uppoutumaan. Salmi tavoittaa tyylillään hienosti henkilöiden erilaiset luonteenpiirteet ja tuo ne osaksi tekstiä. Kirjassa on myös kauniita kielikuvia ja tunnelmakuvauksia.

Kokonaisuutena Kaikki kevään merkit on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, ja se on todennäköisesti todella hieno kirja. Jälkikäteen harmittaa, että luin kirjan näin huonosti sopivana hetkenä - olisin nimittäin niin kovasti  halunnut saada teoksesta irti kaiken sen, mitä sillä olisi ollut annettavana. Ehkä luen tämän vielä joskus uudestaan.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
42. Kirjassa on isovanhempia
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Into, 2019. 284 sivua. 
Kirja saatu kustantajalta. 

Sain Nina Honkasen Pohjakosketuksen pyytämättä ja yllättäen arvostelukappaleena kustantajalta, enkä tiennyt kirjasta ennakolta juuri mitään. Myös Nina Honkanen kirjailijana oli minulle täysin vieras. Muistin kyllä nähneeni Pohjakosketuksen hiljattain jossain somepostauksessa - ja että sitä kehuttiin.

Minulle Pohjakosketus oli sekavien tunteiden kirja. Se oli taitavasti kirjoitettu ja kirjana todella hyvä, mutta samanaikaisesti tarina oli niin kamala, että en olisi halunnut lukea eteenpäin.

Luin silti, mutta mietin monta kertaa, pitäisikö kirja jättää suosiolla odottamaan parempaa aikaa. Sellaista, kun ympärillä oleva maailma olisi vähän positiivisempi ja hetki muutenkin iloisempi. Nyt kaikki kirjan tuska ja ahdistus tuntui vähän liian pahalta.

Pohjakosketus kertoo yhden avioliiton tarinan. Nimettömäksi jäävää päähenkilöä kutsutaan läpi kirjan vain naiseksi. Hän on kokenut jo kaksi avioeroa, kun hän tapaa tunnetun kirjailijan ja rakastuu. Tuo "mies" osoittautuu pahimman luokan narsistiksi - vaikkei kirjailija omien sanojensa mukaan hänestä sitä nimitystä halua käyttääkään.

Pelosta nouseva todellisuus kasvaa yhtä hitaasti ja salakavalasti kuin mikä tahansa ravintonsa inhimillisestä tuskasta saava olotila. Pelko ei synny yhdessä yössä, se ei rakennu yhdestä riidasta, huudosta tai seinään viskatusta kulhosta. Se siirtyy napanuoraa pitkin kohdun turvassa kasvavaan lapseen. Pelko kasvaa hitaasti katse, sana ja teko kerrallaan. Sitä peitellään ja selitellään, puetaan mitä kummallisimpiin asuihin. Se piilotetaan niukkoihin eleisiin ja sanoihin, joita kanssaihmiset luulevat ujoudeksi, hiljaisuudeksi tai väsymykseksi. Mutta jokainen, joka on pelännyt, haistaa pelon, ennen kuin mitään edes tapahtuu. 

Kirjassa edetään useissa aikatasoissa, edestakaisin pomppien. Ratkaisu ei sorru sekavuuteen vaan pitää yllä jännitettä. Puheenvuoro on pääosin naisella, mutta myös mies ja heidän perheneuvolassa käyvä poikansa Toivo pääsevät ääneen. Toivo on muuten perheen ainoa henkilö, jolla on kirjassa nimi. Kuvaavaa.

Nina Honkanen kirjoittaa todella taidokkaasti ja todentuntuisesti niistä asioista, joita naisen päässä liikkuu. Hän selittää sitä, miksi nainen päättää jäädä henkisen väkivallan kyllästämään suhteeseen pitkäksi aikaa. Miten elämä on kaikesta kamaluudestaan huolimatta myös täynnä niitä hyviä hetkiä, jotka antavat aina toivoa paremmasta - ja syyn jäädä.

Kielellisesti Honkasen teksti on kaunista ja lauseet oivaltavia. Teksti toisaalta keventää vakavaa asiaa, mutta samanaikaisesti se jollain tavalla tekee siitä entistä painavamman. Toisaalta kirjassa on runsaasti riitelydialogia, joka on suoraa ja tylyä.

Pohjakosketus on taidokas kirja, mutta miellyttävää luettavaa se ei ole.

Nainen vannoi, ettei enää koskaan avaisi ovea asuntoon, jossa oli rukoillut kellon ympäri miestä lopettamaan huutamisen. Kunnes antoi miehelle vielä toisen tilaisuuden. 
Ja kolmannen. 
Ja vielä neljännen. 
Ja sitten viidennen. 
Ja kuka niitä nyt edes laski. 

- 

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2018. 175 sivua. 

Tällä teoksella on aivan mielettömän hieno nimi ja upea kansi. Kaiken lisäksi kirjailijan itsensäkin nimi on kaunis. Kirja vaikuttaa ulkoisesti todella lupaavalta.
Olin napannut kirjan kirjastosta suositusten perusteella ja ehkä vähän myös kannen houkuttelemana. Ennakolta en silti oikein tiennyt, mistä kirjassa on kyse.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa kertoo perhostutkijasta, jonka äiti kuolee. Se sysää tutkijan selvittämään isänsä historiaa: onko isä kuollut oikeasti silloin kuin väitetään ja siellä missä hänen sanotaan kuolleen. Matka vie maakunta-arkistoon ja lopulta kuuluisan pianistin viimeiseen konserttiin.

Tarina rakentuu kolmestatoista sinfoniasta - ja se soi kuin sinfonia. Välillä edetään rauhassa nautiskellen, välillä taas kovaa, kiihkeästi ja kiivaasti, hengästyttävästi suorastaan.

Ahokummun teksti on kaunista ja erityisesti musiikkikuvaukset taitavia. Tarinassa on aukkoja ja se hengittää, mutta ei liikaa. Lukiessa tunnelma tuntuu vahvalta.

Jollain tavalla kirja myös hämmentää. Tekstin joukossa on pätkiä maakunta-arkiston asiakirjoista ja vanhoja valokuvia ihmisistä, mikä häilyttää fiktion rajaa. Onkohan kirja sittenkään fiktiota, huomaan miettiväni, onko se jonkinlaista autofiktiota? Jälkikäteen tutkin asiaa, enkä ainakaan löydä mainintoja siitä, että kirja olisi jotain muuta kuin fiktiota. Kuvat tuntuvat erikoiselta ja vähän oudoltakin ratkaisulta.

Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on hieno kirja, mutta jollain tavalla olo jää silti lukemisen jälkeen tyhjäksi. Teos on kaunis ja taitava, mutta sen vahva tunnelma hälvenee nopeasti. Heti lukemisen jälkeen annoin lukukokemukselle arvioksi neljä tähteä, mutta nyt kolme viikkoa lukemisen jälkeen arvosana olisi matalampi. En nimittäin enää edes muista kirjasta juuri mitään.

Ehkä kaikkein paras hetki oli lopulta se odotus sinfoniasta kauniin kannen ja nimen houkuttelemana. 

Stanislaus liitti säveleen seuraavan ja taas seuraavan, kevyemmin kuin olin odottanut. Korkeammalta. Sormet hypähtelivät koskettimistolla, yksittäiset sävelet muuttuivat virraksi, joka kulki valmista uomaa pitkin yhä uudelleen ja uudelleen kohti matalia sävyjä ennen kuin karkasi takaisin ylös, aina vain ylemmäksi. Matala sointukulku oli piilossa vasemman käden takana, viiden sormen luomassa häkissä, Stanislaus ei päästänyt sitä pakoon, mutta soitti sen esiin korkean ja kepeän väliin jääviin rakoihin. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
45. Esikoiskirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bazar, 2020. 528 sivua. 
Alkuteos Star of the North, 2018. Suomentanut Kristiina Vaara. 

Huh, mikä kirja! Brittikirjailija D.B. Johnin kirjoittama Pohjoisen tähti on aivan hirveä ja järkyttävä, mutta samanaikaisesti erittäin kiinnostava ja vetävä trilleri, joka on rakennettu taitavasti.

Pääosin Pohjois-Koreaan sijoittuvassa tarinassa seurataan kolmen eri henkilön elämää, ja näiden henkilöiden tiet tietysti jossain vaiheessa risteävät. Ensimmäinen henkilöistä on Pohjois-Koreaa tutkiva yhdysvaltalainen Jenna Williams, joka värvätään CIA:han. Jennan kaksoissisar on kadonnut vuosia sitten, ja Jenna uskoo työn CIA:ssa tuovan mahdollisuuden selvittää, mitä hänen sisarelleen tapahtui.

Kaksi muuta päähenkilöä ovat pohjoiskorealaisia. Rouva Moon työskentelee rangaistusleirillä Pohjois-Koreassa, Cho Sang-ho puolestaan elää Pjongjangissa korkea-arvoisena armeijan upseerina.

Kattaus on monipuolinen ja henkilöt hyvin luotuja. Erityisesti kiinnyn kekseliääseen ja määrätietoiseen rouva Mooniin, mutta myös Cho saa kirjan edetessä uusia puolia ja syvyyttä, jota harvoin tämän genren kirjoissa näkee. CIA:n värväämä Jenna puolestaan on ajoittain hieman epäuskottava, joskin genrelle tyypillinen hahmo, joka laittaa lukijan hymyilemään: kaunis, superälykäs nuori nainen, jolla on mielettömät taistelulahjat ja joka teilaa yksinään vaikka kymmenen miestä.

D.B. Johnin tarinan tunnelma kehittyy pikku hiljaa. Se tuntuu käynnistyvän hieman hitaasti, mutta juoni tihenee ja tunnelma tiivistyy hienolla tavalla loppua kohden. Koska kyse on trilleristä, mennään jossain vaiheessa jo todella lujaa ja pientä amerikkalaisuushenkisyyttä ja överiksi vetämistä on havaittavissa, mutta kirja toimii genressään mainiosti.

Kaikkein tärkeimmässä roolissa on tietysti koko ajan Pohjois-Korea, tuon meille niin vieraan suljetun valtion elämä ja siellä tapahtuvat järkyttävät asiat. Pohjoisen tähti alkaa kirjailijan huomautuksella, jossa kerrotaan, että kirjan lopussa paljastetaan, mitkä kirjassa esiintyvistä asioista perustuvat tositapahtumiin. Kirjailija kuitenkin kehottaa lukemaan nämä vasta kirjan lopussa, sillä osuus sisältää juonipaljastuksia.

Mietinkin siis koko tarinan ajan, kuinka iso osa tarinasta ja sen kamalista asioista on totta. Pelottavan suuri osa on. Kuten jälkisanoistakin paljastuu, D.B. John on selvästi tehnyt taustatyönsä hyvin. Totuuspohjaisuus tekee tarinasta entistä järkyttävämmän. Tietysti kirjassa on myös paljon keksittyä ja genren vuoksi kirjailija on varmasti ottanut paljon vapauksia siinä, miten hän asiat esittää, mutta vakavia ja karmeita asioita käsitellään kuitenkin tarvittavalla kunnioituksella.

En halua paljastaa kirjasta kovin paljon, sillä se kannattaa itse lukea. Pohjoisen tähti on todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä teos, ja odotan mielenkiinnolla sen jatko-osaa, jota D.B. John parhaillaan kirjoittaa. Pohjoisen tähden lopussa muutamat asiat jäävätkin sen verran auki, että niihin on kiinnostavaa palata.

Varoitan kuitenkin, että Pohjoisen tähti sisältää väkivaltaa ja kohtalaisen rankkoja kuvauksia, enkä siksi suosittele sitä kaikkein herkimmille lukijoille.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
39. Kirjassa lennetään (ollaan lentokoneessa)
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Maaliskuussa koronavirustilanne söi lukuhalujani. Varsinkin alkukuusta tuntui siltä, etten pystynyt lainkaan keskittymään lukemiseen. Olin stressaantunut töistä ja yleisestä tilanteesta, joten lukemisesta ei oikein tullut mitään.

Nyt tilanne on onneksi hiukan helpottanut, ja tulihan sitä loppujen lopuksi kuitenkin ihan kivasti luettua maaliskuunkin aikana. Luin kaikkiaan seitsemän kirjaa, joista yhden kuuntelin äänikirjana.

Maaliskuussa luin seuraavat:

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Patrik Svensson: Ankeriaan testamentti (äänikirja)

Cecelia Ahern: Loppusanat

Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin

Tomas Gads: Luopiot

Lucinda Riley: Helmen sisar

Anna-Liisa Ahokumpiu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Marika Riikonen: Hevostytöt