Art House, 2020. 248 sivua. 

Olen hevostyttö. En tosin ole ollut hevosten kanssa tekemisissä muutamaan vuoteen, mutta se ei poista hevostyttöyttä. Olen ollut hevostyttö ihan pienestä asti ja tulen varmasti loppuelämäni olemaan, vaikka hevoset eivät ihan joka hetki elämässäni olisikaan läsnä.

Lapsena hevostyttöys tuntui joskus vähän nololta. Silti hevoset olivat parasta maailmassa. Ihan kaikki liittyi hevosiin: lukeminen, leikit, puheenaiheet, harrastukset. Pyörä oli hevonen, omat jalat olivat juostessa hevosen, talleja tehtiin barbinhevosille omaan huoneeseen ja lehdestä leikatuille hevosenpäille vihkoon.

Myöhemmin tuli ehkä vähän enemmän järkeä. Hoitohevonen, vuokrahevonen, treenihevosia. Omaa ei koskaan - ainakaan vielä. Ratsastus vaihtui raviurheiluun ja sekin jossain vaiheessa jäi, kun työt ja muu elämä veivät liikaa aikaa. 

En ollut ajatellut hevosia ihan hirveästi viime aikoina, mutta kun aloin lukea Marika Riikosen tuoretta Hevostytöt-kirjaa, pääni oli äkkiä tuskastuttavan täynnä muistoja. Muistin ne kaikki minulle tärkeät hevoset lapsuudesta, teini-iän opiskeluajoilta ja tietysti myös tuoreimmat tapaukset. Muistin sen äkäisen hoitohevosen, jota ensin pelkäsin, mutta jonka kanssa lopulta tein pitkiä kävelylenkkejä sen ollessa sairaslomalla. Muistin nuoren, kipakan ponitamman, jonka kanssa tein paljon töitä, ja joka kerran pudotti minut selästään metsään, kun luotin siihen hetken aikaa liikaa. Muistin myös sen epäonnisen lämminverisen, joka ei koskaan löytänyt raviaan, mutta joka oli mielettömän sympaattinen persoona.

Muistin kaikki ne hetket: ratsastuksen helteisenä kesäiltana auringon jo hiljalleen laskiessa ja kärpästen pöristessä ympärillä, ja sen miltä kuulosti tallissa, kun sieltä viimeisenä illalla oli lähdössä kotiin.

Marika Riikosen Hevostytöt sai minut muistelemaan näitä, ja paljon kaikkea muuta. Kirja oli kuin aikamatka oman hevostyttöyden hetkiin ja tunnelmiin. Se oli huikean nostalginen ja koskettava, koska tekstistä pystyi niin vahvasti peilaamaan omaa elämää ja omia ajatuksiaan. Jokainen hevostyttö tunnistaa kirjasta itsensä ja siksi on ihanaa, että tällainen kirja on kirjoitettu.

Talli on eräänlainen musta aukko, joka näyttää ihanalta ja leppoisalta, vihreältä ja lempeältä - ja myös on niitä kaikkia, ainakin ajoittain. Niin siellä sitten menee käväisemään. Ja yhtäkkiä on kulunut viisi tuntia. Tai kymmenen vuotta. Yhtäkkiä on mennyt puoli elämää. 

Kuten Riikonen teoksessaan kirjoittaa, on Suomi hevostyttöjen maa, mutta silti hevostytöistä ei ole juuri kirjoitettu muita kirjoja kuin nuortenromaaneja. Se on aihe, jonka olen minäkin täällä blogissani nostanut esille. Nautin suunnattomasti niistä aikuisten romaaneista, joissa hevosia sivutaan - se kun on niin harvinaista. Barbara Dimmickin Matkalla huomiseen on yksi suosikeistani ja pidin myös uudemmasta, kepeästä Essi Pajun Koskenniskan naapurissa -kirjasta

Paikkansa on kuitenkin ehdottomasti myös tietokirjallisuudelle - etenkin näin taitavasti ja tunteita herättävästi kirjoitetulle kuin Hevostytöt.

Marika Riikonen on tehnyt taustatyönsä. Hän on perannut läpi 230 verkkokyselyynsä tullutta vastausta ja siteeraa niitä kirjassaan. Lisäksi hän on käyttänyt kymmeniä lähdeteoksia: kirjallisuutta, artikkeleita ja blogitekstejä. Hän on myös haastatellut hevosihmisiä. Lisäksi Riikonen ammentaa omasta lähes koko elämän kestäneestä hevostyttöydestään ja omista kokemuksistaan. Näistä palasista syntyy todella mielenkiintoinen ja monipuolinen kokonaisuus.

Kirjassa käsitellään niin hevostyttöyden historiaa, hevostyttöjen piirteitä kuin mielikuvitushevosiakin. Riikonen kirjoittaa tärkeistä hevosista, niistä kaiken keskipisteistä. Kirjassa valotetaan hevostyttöyden sosiaalista puolta ja hevostelun hintaa: rahallista ja myös harrastuksen lieveilmiöitä. Hevostyttöyttä sen kaikista suunnista.

Hevostyttöys on vankkaa tahtoa, yhteistyötä, taitoa, ihailua ja ihmetystä. Samalla se on vahvaa tunnetta ja omistautumista. Intohimoa. 

Hevostytöt on ihana kirja. Voi olla, että se voisi olla kirjana vielä parempikin, mutten juuri nyt osaa sanoa miten. Se on tässä hetkessä minulle täydellinen juuri tällaisena. Jos kirja herättää näin paljon tunteita ja näin paljon muistoja, se on viiden tähden arvoinen.

Minun on ehkä ihan pakko päästä pian taas tallille.

Ps. Kirjan kanssa kuvaan on päässyt joukko itselleni jollain tavalla tärkeitä hevosia. Ihan kaikista tärkeimmistä en löytänyt tähän hätään kuvaa. Päistärikkö on se äkäinen hoitohevoseni ja russponi se kipakka nuori - kuva muuten otettiin juuri ennen kuin se heitti minut selästään. 

Ps2. Hevostytöt luettuani ihmettelen, miksi hevostyttöyttä joskus piti vähän nolona. Kuten kirjaan haastateltu Kirsikka Arkimies sanoo:

Talli kasvattaa määrätietoisia ja omat rajansa tuntevia ihmisiä, jotka pystyvät vaikeisiin ja isoihin asioihin. Tallitytöt eivät sula sateessa eivätkä pelkää hämähäkkejä tai hiiriä. Heistä tulee lämpimiä, huumorintajuisia ja lujia naisia.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
14. Urheiluun liittyvä kirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja