Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

2012, Like
ISBN 978-952-01-0805-2
209 s.

"Maihinnousu on vimmaisen puhutteleva romaani ranskalaisnaisesta, joka on menettämässä miehensä ja lapsensa yhtä aikaa. 41-vuotias Julie elää elämänsä raskainta vuotta Normandian maihinnousun maisemissa. Ensin pettää mies, sitten 8-vuotias Emma-tytär sairastuu syöpään. Liittoutuneet loivat sillanpääaseman Normandiaan kahdessa kuukaudessa kesällä 1944. Julien ja hänen tyttärensä kamppailut eivät ole ohi hetkessä."

Riikka Ala-Harjan Finlandia-ehdokas Maihinnousu on herättänyt aiemmin tänä vuonna paljon kohua. Helsingin Sanomat uutisoi elokuussa, että Ala-Harjan uutuusromaani järkytti kirjailijan lähipiiriä. Teoksessa päähenkilön yhdeksänvuotias tytär sairastuu leukemiaan. Vastaavasti Ala-Harjan siskon yhdeksänvuotias poika oli myös sairastunut leukemiaan.

"Meitä on käytetty hyväksi. Meidän hätämme ja tuskamme oli kirjailijalle vain materiaalia, josta kustantaja tekee bisnestä", sanoivat Marjukka Ala-Harja ja hänen aviomiehensä Helsingin Sanomien haastattelussa. 

Kirjailija itse torjui syytökset sanomalla, että romaani koostuu monenlaisista aineksista. Kyseessä on kaunokirjallinen teos, eikä siinä yritetä dokumentoida asioita.

Kun lukee Ala-Harjan taustoista, Normandiassa asumisesta ja avioerosta, on helppo uskoa, että hän on kirjoittanut kirjansa yhdistelemällä omaa ja sisarensa elämää. Omasta elämästä on tietysti ihan hyväksyttävää kirjoittaa, mutta voidaan tietysti miettiä, onko oikein ottaa tapahtumia lähipiirinsä elämästä ja kirjoittaa niistä. Ainakaan kysymättä lupaa.

Palataan itse teokseen. On pakko sanoa, että siinä oli monia todella häiritseviä piirteitä. Takakannen perusteella oletin tapahtumien sijoittuvan 1940-luvulle ja kesti pitkään, ennen kuin ymmärsin, että kirja sijoittuukin nykyaikaan. Ihmettelinkin, miksi tapahtuvat tuntuvat olevan kovin tätä päivää. Toinen häiritsevä asia, pieni tosin, oli se, että päähenkilöiden nimet olivat niin kovin suomalaisia. Julie, Henri ja Emma - he voisivat aivan hyvin olla suomalaisia ja koska kirjailija on suomalainen, tuli jatkuvasti sellainen olo, että hei, ovatko nämä nyt kuitenkin suomalaisia, jotka vain asuvat Ranskassa. Eivät olleet. Pikkuasia vei paljon huomiotani itse tarinasta.

Suurin häiritsevä tekijä kirjassa oli tyyli. Päälausetta toisen perään, useita päälauseita pilkulla yhdistettynä, luettelonomaisena tekstinä. Juuri tällaista. Töksähtelevää. Raskasta lukea. Eikö? Ymmärrän, että teksti on tavallaan Julien tajunnanvirtaa ja tietyllä tavalla se sopiikin hänen tilanteeseensa. Äidin rakas tytär sairastuu syöpään ja hän on menettämässä myös aviomiehensä. Onhan se vaikeaa. En vain voinut sille mitään, että osa energiasta meni tekstin sulattamiseen.

Tarinana Maihinnousu oli ihan kelpo. Aihe on ikävä ja surullinen ja oli kamalaa ajatella sitä, miten itse reagoisi, jos tapahtumat osuisivat omalle kohdalle. Normandian maihinnoususta kertovat pätkät toivat tarinaan mukavan lisämausteen, joskaan en oikein koskaan hahmottanut niiden merkitystä. Mutta kuten Ala-Harja itsekin Hesarin haastattelussa sanoi, kirja on taideteos. Taideteokseksi Maihinnousu on ihan onnistunut, mutta en minä sitä ehkä toista kertaa lukisi.    

Me Naiset: Riikka Alaharja: "Ero oli isku, joka vei ilmat palleasta"

Opuscolon Valkoinen Kirahvi oli aika lailla samoilla linjoilla, mutta esimerkiksi Mari A. tykkäsi Maihinnoususta kovasti.

Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut

The Intimate Adventures of a London Call GirlBazar 2005
ISBN 9519107878
348 s.

"Olen huora, siinä fakta numero yksi. En vedätä. En käytä sanaa synonyyminä sille, että tekisin toimistotyötä tai puhkisin uusmediassa. Moni ystäväni sanoisi, että vuoden pätkätyö tai myyntihommiin päätyminen on yhtä kuin prostituutio. Ei pidä paikkansa. Tiedän tämän, koska olen tehnyt sekä pätkää että nainut rahasta, eikä näissä kahdessa ole mitään samaa. Ei liikuta edes samalla planeetalla. Nämä kaksi ovat kuin eri aurinkokunnista. Fakta numero kaksi on se, että asun Lontoossa."

Puhelintytön salaiset seikkailut on Bellen päiväkirja hänen työstään prostituoituna. Akateemisesti koulutettu Belle ei saa itseään tyydyttäviä oman alan töitä, joten sattuman kautta hän ilmoittautuu Lontoolaisen välitystoimiston listoille. Keikkaa tulee riittävästi ja Belle huomaa, että työssä on oikeastaan etunsa.

Puhelintytön päiväkirjoja julkaistiin alun perin blogina ja Belle de Jour on kirjoittajan salanimi. Kirjan julkaisun jälkeen tekijän henkilöllisyys paljastai ja myöhemmin tämän ja kirjan jatko-osan pohjalta on tehty myös Suomessakin esitetty tv-sarja Puhelintytön päiväkirjat.

Kirjaa lukiessa en vielä tiennyt, että kirjailijan henkilöllisyys on oikeasti paljastanut. En myöskään tiennyt, että blogi on oikeasti olemassa. Kirjassa oli jokseenkin selkeä juoni, joten oli vaikea kuvitella, että tekstit olisivat olleet alkujaan blogitekstejä. Voi tietysti olla, että niitä on muokattu paljonkin ennen julkaisua.

Varsin suorasukaisesti kirjoitettu kirja puhuu prostituoidun työstä kursailematta. Bellen omaa elämää valotetaan melko vähän, mikä tietysti on aivan ymmärrettävää. Kun en lukiessani ollut aivan varma siitä, ovatko tapahtumat ja niiden kertoja todellisia, niihin suhtautui kevyemmin. Myös tv-sarjassa tapahtumien esitystapa oli hyvin humoristinen. Ja itse asiassa, en ole vieläkään varma siitä, ovatko tapahtumat totta. Jos ne ovat, kirja on tavallaan mielenkiintoinen juuri sen vuoksi, miten erilaisia asiakkaita ja tehtäviä lontoolainen prostituoitu joutuu kohtaamaan. Ja etenkin siksi, miten kyseinen prostituoitu tilanteisiin suhtautuu. Jos tarinat taas ovat keksittyjä, no, se vie vähän pohjan koko kirjalta.

Erilaisuudellaan Puhelintytön salaiset seikkailut saa juuri ja juuri kolme tähteä.

IL: Puhelintytön päiväkirja -bloggaaja astui julkisuuteen

Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt

2007
ISBN-13: 978-951-1-20824-2
319 s.

"Viimeinen havainto Jasmin Martinista tehtiin joulukuun ensimmäisellä viikolla. Hänen näköisensä teinityttö nähtiin kioskilla keski-ikäisen miehen seurassa, sylissään pörröinen chinchillakani. Kun Jasminin ystävä Linda löytyy, etsinnät saavat uuden käänteen. Äiti ei osaa menettää toivoaan. Jasmin Karkulainen, Jasmin Tuhlaajatyttö. Ole mikä olet, mutta palaa kotiin, pyytää Sara Martin lehti- ja televisiohaastatteluissa. Mutta Riikinkukon vuosi on halun ja houkutuksien vuosi. Betonitehtaan varjossa kasvanut Lido on keksinyt kukoistavan bisneksen, Lemmikkikaupan, jossa kaikki on mahdollista ja myytävänä. Tarvitaan vain lisää nuoria tyttöjä ja maksavia asiakkaita - sellaisia kuin Kastaja."

Täytyy tunnustaa, etten ole koskaan aiemmin lukenut Anja Snellmanin tuotantoa. Enkä kyllä käsitä miksi. Tämän kirjan nappasin kirjastosta suosituksen pohjalta, mutta tulevaisuudessa tulen lainaamaan vielä monta Snellmanin teosta lisää. Niitä onneksi riittää.

Kun lähdin kirjaa lukemaan, ei minulla ollut oikeastaan minkäänlaisia ennakko-odotuksia. En ollut edes oikein perillä siitä, mistä kirja tulee kertomaan. Ehkä parempi niin, sillä en tiedä, olisinko halunnut lukea sitä, jos olisin tiennyt. Varsinkaan juuri nyt, kun olin matkalla lomalle...

Kirjassa tarinaa kerrotaan kolmen eri ihmisen näkökulmasta: Jasminin, Jasminin äidin Saran sekä Lemmikkikaupassa töissä olevan Randin. Monesti vaihtuvat kertojat ja vaihtuvat näkökulmat tekevät kirjan sekavaksi, mutta tässä tarinassa tyyli toimii. Kun samaa asiaa lukee monen eri kertojan suusta, tuo se itse tarinaan valtavasti syvyyttä ja kaikkien näiden kolmen henkilön asemaan voi jollain tapaa samaistua. Henkilöiden kertomat on kirjoitettu kukin omanlaisellaan tyylillä, joten niiden erottaminen on helppoa. Lisäksi eri henkilöiden näkökulmat on jollain tapaa mainittu ja esimerkiksi Saran osuudet painettu eri fontilla. 

En tiedä kuinka realistinen tarina 13-14-vuotiaisista suomalaisista prostituoiduista oikeasti on. Ehkä se on, vaikka toivon kovasti, ettei näin olisi. Kovin mahdolliselta se kuitenkin tuntuu, valitettavasti. Siksi kirja olikin äärimmäisen surullista luettavaa. Teinitytöt, jotka pääsevät töihin lemmikkikauppaan ja saavat palkkaa pupujen hoitamisesta, päätyvätkin takahuoneeseen tekemään vähän toisenlaisia palveluksia, suurempaa palkkaa vastaan. Kenellepä ei raha tässä maailmassa kelpaisi, ainakin, kun samaa tekee jo usea ystäväsi.

Oman omituisen säväyksensä tarinaan tuo Kastaja - tuo Jasminin kidnappaaja. Vai onko hän kidnappaaja? Moniulotteinen tarina jättää aukkoja lukijan täytettäväksi. Ja miten tahansa ne vain yrittääkään täyttää, jää miettimään jotain muuta. Mitä jos kuitenkin?

Aiheeltaan raskas ja epämieluinen kirja, joka on kuitenkin äärimmäisen taitavasti kirjoitettu saa neljä tähteä.

Mitä eniten haluat -blogin Meri oli astetta kriittisempi.

Tuija Lehtinen: Suklaapolkuja

2008
ISBN 978-951-1-23006-9
255 s.

"Haaveilin jo, miten maalaisin Turon rintaan valkosuklaalla lantakuoriaisia ja perhosia. Sitten nuolisin ne pois ja toivoisin, että samalla ne katoaisivat Turon päästä kokonaan.

Meteorologi Elsa Karimon makuuhuoneessa vallitsee tasainen matalapaine. Hänen ekologimiehensä Turo Marttilan mielenkiinto suuntautuu Elsan ennakkoluulottomista viettely-yrityksistä huolimatta lähinnä ötököihin, joita hän reissaa tutkimassa maailmalla. Oman mausteensa suhdesoppaan tuovat Turon 12-vuotias tytör Riia-Roosa puistattavine lemmikkirottineen sekä naapurissa asuva komistus Sinuhe, johon Elsa tuntuu törmäävän hämmentävän usein.

Elsa yrittää parhaansa, mutta Turo vaikuttaa yhä etäisemmältä. Voiko nainen pärjätä perulaiselle lantakuoriaiselle? Vai kannattaisiko Elsan etsiä intohimoa hiukan lähempää?"

Kirja tuli luettua jo kesällä, siitä kirjoittaminen on vain jäänyt. Nyt kuitenkin lyhykäistä kommenttia.

Tuija Lehtiseen voi aina luottaa. Suklaapolkuja ei ehkä ollut aivan hänen parhaimmistoaan, mutta huonoksi sitä ei missään tapauksessa voi moittia. Kevyttä ja kepeää kesälukemista, todellakin.

Vaikka Lehtisen romaanien perusidea on melko sama, eivät ne toista itseään. Tai jos toistavat, ei romantiikannälkäinen lukija sitä ainakaan huomaa. Ihana naapuri Sinuhe hurmaa kaikki ja pelastaa jopa ärsyttävältä Riia-Roosalta - lukijankin, ei vain päähenkilö Elsaa.

Takuuvarmaa Lehtistä, siitä kolme ja puoli tähteä.

Myös Lukulaarin Marmu piti Suklaapoluista.

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää

Io non ho paura
2001
suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
ISBN 951-1-18514-4
272 s.

"Eräänä polttavan kuumana kesäpäivänä 1978 yhdeksänvuotias Michele löytää köyhän kotikylänsä liepeiltä kuopasta nääntyneen pojan. Hän ei kerro löydöstä kenellekään, mutta poikien välille syntyy erikoinen ystävyys. Paria asiaa Michele ei vain ymmärrä: Miksi Filippoa pidetään vankina? Ja miksi kuopassa on äidin vanha emalikattila? Aikuisten todellisuus on pelottavampi kuin hyytävimmätkään hirviötarinat. Mutta Filippolle antamansa lupauksen Michele aikoo pitää."

Lainasin kirjan kirjastosta suosituksen perusteella. En edes katsonut kirjaa sen kummemmin, kun sen mukaani nappasin. Lentomatkalla lomalta kotiin sitä sitten aloin lukea ja alku oli jopa hieman vastemielinen. Vierastan vähän italialaista kirjallisuutta, vaikken osaa kertoa siihen syytä. Tämän jälkeen en ehkä vierasta enää niin kovasti.

Voisi sanoa, että vaikka Minä en pelkää kertoo yhdeksänvuotiaan Michelen tarinaa, kertoo se myös koko kylän tarinaa. Miten jossain paikassa asiat voivatkin mennä näin pieleen? Kaikkia salaisuuksia ei edes paljasteta, vaan kirjassa jää paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan. Ja hyvä niin.

Michelen ja kylän elämä ja siellä sattuvat hirvittävät tapahtumat todella tempaavat mukaansa. Kirja ei ole mitään mukavaa luettavaa ja välillä mietinkin, miksi sitä oikeasti luen - paikoitellen teksi tuntui suoraansanottuna vastenmieliseltä. Silti jatkoin, oli vain saatava tietää, miten Michelelle ja etenkin Filippolle lopulta käy.

Hyvin kirjoitettua ja helppolukuista tekstiä, joka etenee sujuvasti, on aina mukava lukea. Joskus lapsen näkökulmasta kirjoitettu kirja on raskaslukuinen, mutta tämä ei sitä ole. Ja vaikka teksti on kevyttä lukea, voisi se ihan oikeastikin olla yhdeksänvuotiaan kertomaa.

Omat tunnelmat näin juuri kirjan viimeisen sivun luettuani ovat vähän kaksijakoiset. Toisaalta kirja oli todella hyvä, enkä keksi siitä juuri mitään valittamisen aihetta. Toisaalta aihe oli niin kamala, etten ehkä voi antaa sille kovin hyvää arvosanaa.

***½

Kirjasta vielä enemmän piti Opuscolo-blogin Valkoinen kirahvi.


Jodi Picoult: Koruton totuus

Plain Truth
2000
ISBN 978-951-23-4837-4
511 s.

"Pennsylvanian amish-yhteisön idyllinen rauha järkkyy, kun maatalon navetasta löytyy vastasyntyneen ruumis. Poliisitutkinnassa paljastuu, että vauvan on ilmeisesti surmannut sen oma äiti, vasta kahdeksantoistavuotias naimaton amish-tyttö. Tapaus osoittautuu kovaksi pähkinäksi Ellie Hathawaylle, suurkaupungin juristille, joka astuu myskyn silmään puolustamaan nuorta Katie Fisheriä. Kulttuurien yhteentörmäys on väistämätön, sillä ensi kertaa nousujohteisella urallaan Ellie joutuu tekemisiin täysin omastaan poikkeavan oikeuskäsityksen kanssa. Hienovireisestä ihmissuhdetarinasta jännittäväksi oikeussalidraamaksi kehittyvä Koruton totuus kuvaa amishien elämää kiehtovalla tavalla." 

Muutama vuosi sitten luin Picoultin teoksen Yhdeksäntoista minuuttia ja se teki minuun vaikutuksen. Jostain syystä en kuitenkaan muihin kirjailijan teoksiin tarttunut ennen viimeistä kirjastoreissuani. Senkin jälkeen kirjan aloittaminen vei aikaa. Muistin, että Picoultin kirjat eivät ole mitään ihan kevyttä ja hilpeää lukemista, joten aloittaminen oli jotenkin hankalaa. Viimein kuitenkin aloitin - onneksi - ja luin kirjan läpi parissa päivässä.

Oli kiinnostavaa päästä lukemaan vaihteeksi vähän erilaisesta kulttuurista, sellaisesta, josta ei oikein tiedä mitään. Tästä johtuen on siis paha sanoa, miten hyvin Picoult aihetta käsitteli, mutta asiaan perehtymättömästä ainakin tuntuu, että oppi valtavasti lisää. Kirjan alkuasetelma ja juoni eivät sinänsä ole lainkaan erikoiset, mutta sivupolut, henkilöt ja juuri se amish-teema tekevät siitä mielenkiintoisen. Ja hyvän.

Ainoastaan kaksi asiaa mietityttivät ja ehkä hieman ärsyttivätkin lukemisen aikana. Henkilöiden naivius. Ovatko amishit ihan todella niin naiveja? Ehkä, en todella tiedä, mutta se ei aina vaikuttanut aivan luonnolliselta.

Toinen paikoitellen ärsyttävä asia oli oikeudenkäyntikuvausten laajuus. Sivutolkulla oikeudenkäyntiä voi olla raskasta. Vaikka tokihan se on olennainen osa kirjaa ja jopa ihan mielenkiintoista, mutta vähempikin olisi saattanut riittää.

Picoultin taatusta laadusta, ihanasta uppoutumisesta amishien elämään ja hienoista sivujuonista ja henkilöhahmoista neljä ja puoli tähteä.  

Hieman eri mieltä oli La petite lecricen Katri.