Emma Puikkonen: Musta peili

★★★★★

 


WSOY, 2021. 287 sivua. 

Emma Puikkosen Musta peili oli yksi viime syksyn uutuuksista, joita odotin eniten. Pidin valtavasti Puikkosen edellisestä teoksesta Lupaus ja hänen Eurooppalaiset unet kohosi myös suosikkeihini.

Ei siis ollut yllätys, että myös Musta peili oli mieleeni ja nousi alkuvuoden parhaaksi lukemakseni kirjaksi. 

Musta peili kertoo öljystä. Se ei välttämättä kuulosta mielenkiintoisimmalta mahdolliselta aihepiiriltä, ainakaan minusta, mutta se todellakin oli kiinnostavaa. Huomasin lukiessani googlailevani lisätietoja aiheesta, joten Puikkonen teki paljon oikein.

Tarinaa kuljetetaan teoksessa kolmella aikakaudella, joilla jokaisella seurataan yhden naisen tarinaa. 1860-luvulla Ida-tyttö elää Rousevillessä ja maasta alkaa suihkuta mustaa kultaa. Myöhemmin Ida Tarbell kasvaa aikuiseksi ja hänestä tulee tunnettu tutkiva journalisti, maailman ensimmäisiä, ja hän alkaa kirjoittaa, mistäpäs muustakaan kuin öljystä.

1970-luvun Amsterdamissa eletään öljykriisin aikaa ja Lotte Teer seuraa, kun moottoritielle keräännytään piknikille. Lähitulevaisuudessa, 2020-luvun loppupuolella, Astrid Fuglesang on aina haaveillut öljynporauslautoista ja nousee sellaisen kannelle.

Puikkonen on rakentanut romaaninsa hyvin ja henkilöiden tarinat toimivat hienosti ristiin. Mainittavaa on, että henkilöistä Ida Tarbell on oikea henkilö. Henkilöt ovat keskenään riittävän erilaisia, kukin mielenkiintoinen omalla tavallaan, ja elämäntarinat täydentävät toisiaan. Jokainen henkilö ja hänen elämänsä kytkeytyy jollain tavalla öljyyn

Yksi kirjan päähenkilöistä on itse öljy. Se toimii myös lyhyiden osuuksien kertojana, mikä tuntuu tarinassa täysin luonnolliselta. Onhan öljy oikeastaan kirjan tärkein hahmo. 

Puikkonen käsittelee öljyä, sen historiaa, nykytilannetta, tulevaisuutta ja vaikutuksia maailmaan monipuolisesti. Ilmastonmuutokseen liittyvät kysymykset ovat vahvasti läsnä, kuten Puikkosen aiemmassa romaanissakin. Vaikka asiaa on todella paljon, ei kirja tunnu täyteen ahdetulta. Se on tasapainoinen kokonaisuus.

Ehkä syy on Puikkosen tyylissä: hän kirjoittaa jälleen helppolukuista, kikkailematonta ja toteavaakin tekstiä, eikä selitä kaikkea puhki. 

Musta peili on ajankohtainen ja vaikuttava. Sen tunnelma on vähän mystinen ja hitusen uhkaavakin, ja todellakin pitää otteessaan. Hieno, hieno kirja!


Muissa blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Tuijatan kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

★★★★★

WSOY, 2017. 180 sivua. 

Tiina Laitila Kälvemarkin muutama vuosi sitten julkaistu Seitsemäs kevät ehti roikkua lukulistallani pitkän aikaa ennen kuin se pääsi luettavaksi. Onneksi pääsi, kirja on nimittäin erinomainen ja on harmi, ettei sitä ole näkynyt kirjasomessa enempää.

Seitsemäs kevät on episodiromaani, jossa seurataan useita henkilöitä lyhyen aikaa, ja heidän tarinansa kytkeytyvät jollain tavalla yhteen. Kirjassa eletään lähitulevaisuudessa, jossa on parhaillaan menossa seitsemäs kevät. Kesää ei ole enää samalla tavalla kuin ennen, ei kunnolla lämmintä. Tuntuu olevan ikuinen kevät ja kesän odotus.

Tarina vie lukijan hyllytetyn tv-meteorologin kanssa Skotlantiin, vaimostaan eroneen miehen mökille Suomeen, intialaiselle kohdunvuokrausklinikalle ja teinitytön kanssa hevostallille - vain muutamia mainitakseni.

Ihmisten elämät polveilevat moneen suuntaan, mutta kokonaisuus toimii. Vaikka henkilöitä on paljon, tuntuvat he kokonaisilta, eivät ole vain pintaraapaisuja. Eivät siitäkään huolimatta, että kirjan sivumäärä on varsin maltillinen.

Useiden henkilöiden tarinat kietoutuvat hienosti yhteen, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ihmisen valinnat näkyvät ihan toisen ihmisen elämässä, toisella puolella maailmaa.  

Seitsemäs kevät on ajankohtainen paitsi ilmastoasioiden myös monen muun teeman osalta. Puhutaan ahneudesta, rakkaudesta, onnellisuudesta, unelmista ja niiden hinnasta. Laitila Kälvemark kirjoittaa taitavasti, tarkkanäköisesti ja helpon oloisesti, tyylillä, josta todella pidän. 

Ei eletä kuin vasta tammikuuta, mutta Seitsemäs kevät on minulle tähän mennessä vuoden paras. 



Kirjan on luettu myös muun muassa blogeissa: Tuijatan kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön & Villasukka kirjahyllyssä


Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

★★★★★

Siltala, 2021. 211 sivua. 

Helmi Kekkonen on yksi suosikeistani. Rakastin Olipa kerran äitiä, ja muutama vuosi sitten julkaistu Vieraat on yksi kirjoista, joita palaan muistelemaan aina ajoittain - ja suosittelen sitä kaikille. 

Tämän naisen elämä tulee myös olemaan tällainen kirja. 

Minä istun taas sohvalla ja äiti keskellä lattiaa valtavan maton päällä, äiti koukistaa jalat alleen ja minä teen samoin.
Verhot ovat kiinni ja silti minä tiedän, että läheisen metsän takana olevalla lammella toiset lapset kiljuvat ja juoksevat ja makoilevat viltillä sormet mansikoista punaisina, siellä kaikki säihkyy toisella tavalla kuin täällä missä valo paljastaa vain ilmassa leijuvat hiukkaset ja lattian ohuen pölykerroksen.
Minä tiedän, että ulkona on maailma joka ei ulotu tänne, ei tällaisina päivinä. 

Tämän naisen elämä kertoo Helenasta, tytöstä, joka pukeutuu hautajaispäivän aamuna punaiseen mekkoon - koska äiti piti siitä. Nyt Helenan äiti on kuollut.

Kekkonen kerii Helenan elämää auki sekä eteenpäin teini-ikäisestä aikuiseksi että lapsuuden takaumin. Lapsuutta on varjostanut äidin mielenterveysongelma: elämä verhoin suljetussa talossa, jossa huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. Sellaisia, jolloin äidin piti antaa olla rauhassa makuuhuoneessaan, ja Helenan piti vain olla hiljaa ja pysytellä poissa tieltä.

Miten äidin mielenterveysongelma ja syyllisyys seuraavat Helenaa läpi hänen oman elämänsä? Miten lapsuudessa koetut asiat vaikuttavat kasvamiseen, työntekoon ja ihmissuhteisiin? Se on tämän kirjan kantava teema. 

En ole kertonut Eerolle lapsuudestani. En ole kertonut äidistä, en yksinäisyydestäni enkä hiljaisesta talosta. En ole kertonut huolesta, joka kiertyi vatsaani kuin käärme, en siitä miten se huoli sai minut jatkuvasti miettimään millä tuulella äiti oli ja miten hän voi. Enkä ole kertonut miten minä siitä huolimatta, sinä yhtenä päivänä, ilman mitään erityistä syytä kävelin koulusta pidempää reittiä kotiin.

Kekkonen kirjoittaa todella hienoa tekstiä, jälleen kerran. Hän kuvailee Helenan tunteita uskottavasti, enkä voi olla miettimättä, ammentaako hän omista kokemuksistaan. Ajassa, jossa lähes kaikki tuntuu olevan autofiktiota, voisi tällainen teksti hyvin olla sitä. 

Oli omakohtaista tai ei, tarina tulee iholle. Se on vaikuttava, ravisuttava ja ahdistavakin. En pysty lukemaan kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä vaikka nautin kirjallisesti taidokkaasta tekstistä, on sisältö niin painavaa, että ajoittain tulee jopa vähän liian paha olo.

Mutta vaikka tulee paha olo, kirja on hyvä, ja se kannattaa lukea. Monella on kokemusta jonkun läheisen mielenterveysongelmista, joten kirjasta löytää samaistuttavaa, mutta vaikkei olisi - ja ehkä juuri silloin - kirja kannattaisi lukea. Mielenterveysongelmien lisäksi kirja on kasvutarina ja tarina naisen elämästä. Sellaisesta elämästä, joka on täynnä kaikenlaisia asioita, tavallisia ja vähän vähemmän tavallisia, isoja, pieniä, herkkiä ja kipeitä.

Niin kuin elämä yleensäkin. 

työnnän kupin kauemmas, lasken kädet syliini
tällä kertaa kaikki menisi toisin, tämä on toinen talo ja toinen elämä, on pakko olla, minä olen aikuinen ja Eero ja minä olemme yhdessä,
tämä on toinen talo ja kaikki on hyvin.



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka mielestä kirja on "suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttyä".
  • Leena Lumi, jonka mielestä "Helmi Kekkosen todenmakuinen ja upeasti kerrottu tarina on kuin mustaa, kiiltävää jäätä eli kuka vain voi syöksyä pimeään".
  • Leena-Maija, jonka on kerrankin helppo olla samaa mieltä kustantajan markkinointitekstien kanssa.

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula

★★★★★


Otava, 2021. 314 sivua. 

Maa joka ei koskaan sula on aivan mielettömän upea kirja. Inkeri Markkulan esikoinen Kaksi ihmistä minuutissa teki ison vaikutuksen, mutta tämä oli vielä parempi, ehjempi ja vaikuttavampi.

Tarina kertoo Unnista, jäätikkötutkijasta, joka selvittää Baffinin saarella, miten nopeasti Pennyjäätikkö sulaa. Hän kuuntelee jään sisältä kuuluvaa veden solinaa ja pudottaa aukkoihin kumiankkoja, joiden reittiä mereen hän seuraa. Unni myös etsii Jonia, mystistä miestä, jonka hän on tavannut jäätiköllä vuotta aikaisemmin - ja rakastunut.

Toisessa aikatasossa hypätään 70-luvulle, jossa nuori nainen synnyttää lapsen - kun samaan aikaan toisella puolella maata toinen nainen kulkee adoptiotoimiston rappusia ja toivoo parasta.

Lopulta jää, eläimet ja ihminen jakavat saman kohtalon. Näkyvintä se on täällä, missä jään liikkeet vaikuttavat kaikkeen. Katoava merijää piilottaa hylkeet jääkarhuilta ja metsästäjiltä, halkeava jäätikkö nostaa meren kyliin ja kalliopesiin, aikainen kevät harhauttaa linnut, valaat ja ihmiset. Sulan routamaan syliin uppoavat saappaat, tassut ja koparat, ja maan sisuksista nousee nuoria järviä, joiden kirkkaaseen pintaan aurinko kovertaa kuvansa. Ja me istumme tässä, mökissä maailman reunalla missä kompassitkaan eivät toimi, ja tunnemme historian huojuvan. 

Pintapuolisesti teos kertoo jäätiköistä ja niiden sulamisesta, siitä miten ilmastonmuutos vaikuttaa jäätiköihin ja sitä kautta niin moneen muuhunkin asiaan. Aihe on ajankohtainen, ja aina kiinnostava, varsinkin kun siitä kerrotaan näin kuin Markkula kertoo.

Syvemmällä on kuiten myös muita painavia teemoja.

Unnin ja Jonin kautta käsitellään niin kanadan alkuperäiskansojen pakkoadoptioita kuin myös saamelaisten asemaa ja kohtelua. Asioita, joita en teokselta odottanut, mutta jotka todella pysäyttivät. Henkilöidensä kautta Markkula pyörittelee näitä karmeita tapahtumia taitavasti, ja tuo ne lähelle. Maa joka ei koskaan sula on erittäin hieno teos jo pelkästään tarinaltaan.

Kuljen syksyyn kuin näytelmään, halki sateen ja valon paikkaan, missä minut  nimetään uudelleen. Astun värikkään esiripun raosta, olen koulun portailla taas. Minulla on uusi reppu, uusi penaali, uusi takki ja vanhat pelot, ja rintani alla kompassi, jonka pohjoisnuoli väpättää kuin koivulastusta vuoltu sydän. 

Tarinan lisäksi huikeaa on ilmaisu. Kirjassa on upea tunnelma! Jos Markkula kuvasi esikoisessaan taitavasti sademetsää ja suorastaan hukutti lukijan metsän ääniin, kasvien tuoksuun ja kosteaan kuumuuteen, heittää hän nyt lukijan jäälle, pakkasen purtavaksi. Pystyn tuntemaan kylmyyden, kuulemaan jään äänet ja valaan laulun. Kaikki ne eläimet, linnut, kasvit... Markkula todellakin osaa loihtia miljööstä elävän. 

Mietin, onko inuiittikielissä valaan huudolle omaa sanaa. Kuuluisi olla, sillä valaan huuto on aivan omanlaisensa, niin surullinen ja vahva että se vie kaikilta muilta ääniltä niiden voiman. Se on hyytyneen veren värinen, eikä se tule vain valtaisan merinisäkkään sisältä vaan maailman ytimestä, kaikkien huutojen alkukodista. 

Kirjallinen ilmaisu on kaunista, nautin sanoista ja tekstistä samalla kun järkytyn asioista. Mikä taito yhdistää niin paljon kaunista ja niin paljon rumaa, todellisuuden järkyttäviä asioita ja kirjallista lahjakkuutta.

Luulen, että Markkula on jatkossa yksi suosikkikirjailijoistani. 

Mutta on olemassa myös toinen aika, se, joka on ihmisen sisällä. Onnellisille tämä aika on vihollinen, sillä sen väistämätön kulku himmentää parhaimmatkin muistot, ja myös onnellisten iho kovettuu ja mieli harsuuntuu, eikä mikään koskaan toistu samanlaisena kahta kertaa. Mutta murheellisille se aika on ystävä, sillä se muuttaa surun haikeudeksi, se heilauttaa lempeää viittaansa ja lupaa: vuodet vaimentavat kipusi. Lopulta myös kaikki kauhea peitellään ajan harson alle. 

Maisku Myllymäki: Holly

★★★★★


WSOY, 2021. 255 sivua. 

Holly on upea! Jos itse kirjoittaisin joskus kirjan, haluaisin kirjoittaa juuri tällaisen.

Maisku Myllymäen esikoisteos kertoo Evasta, joka lähtee etsimään harvinaista vihermehiläissyöjää, lintua, jonka tunnettu teatteritähti Holly Ö on kertonut nähneensä. Holly asuu saarella keskellä merta, ja sinne Eva lähtee, nukkumaan patjalle Hollyn siivottoman mökin lattialle, huoneeseen, jonka kattoon on tarttunut kärpäsenraato.

Eva on saanut päätoimittaja-äidiltään tehtävän: kirjoittaa juttu Hollysta, tuosta kuuluisuudesta, jolla ei ole tapana antaa haastatteluja. Siinä sivussa saisi toki kertoa vähän siitä lintuharvinaisuudestakin.

Vaikka tarina itsessäänkin on kiintoisa, ei se ole minulle tämän kirjan paras anti. Hollyn tunnelma on huikea. En oikein edes tiedä, mistä tuo tunnelma syntyy, mutta siinä on valtavasti imua, intensiivisyyttä ja jotain, mikä kiehtoo. Ehkä se syntyy henkilöistä, noista kahdesta kummallisesta naisesta, jotka ovat kaksin syrjäisellä saarella. Erityisesti Holly on melkoinen persoona, kaftaaneihin kietoutuva räväkkä nainen - vastakohta kuoreensa vetäytyvälle Evalle.

Eva hätkähtää. Hän tuntee, miten yhtäkkiä jokin uusi alkaa herätä hänessä. Se ei ole vihaa, ei varsinaisesti, se on kihelmöivämpää, aivan kuin vihaan sekoittuisi jotain muuta, jotain ihanaa, sellaista mikä saa ihmisen tekemään asioita harkitsemattomasti, pelkän voimakkaan tunteen vallassa. Eva tekee harvoin mitään tunteen vallassa, hän on järki-ihminen ja taitava pitämään tunteet toimintansa ulkopuolella. Mutta nyt hänessä siis herää tämä uusi jännittävä tunne, hän tunnustelee sitä, pyörittelee sitä kielellään, yrittää nimetä sen. Olisiko se riemua? Vimmaa? Laukkaa? Kiihkoa? Himoa? Halua? Kaikki sanoja, jotka ovat Evan tähänastiselle elämälle vieraita. 

Myös miljöö on hieno ja mielenkiintoinen, ja sekin varmasti luo kirjan vahvaa tunnelmaa. Kallioinen saari, meri, karussa maastossa kukkivat keltamatarat. Myllymäki loihtii tuon maiseman eteen elävästi ja todentuntuisesti.

Ja linnut, niitä on koko kirja täynnä, niin monella tavalla, että mietin jo hetkittäin, onko niitä liikaa. Mutta ei ole, siihen lopputulokseen tulen. Linnut ovat kantava teema, ihan lintuina itsessään, kuten siinä, miten Eva etsii vihermehiläissyöjää, mutta lintujen kautta kuvataan myös muun muassa Hollya, haikaramaista naista, jonka kaftaanissakin on tukaani.

Vaaleahiuksinen nainen asettaa kämmenensä lattiaa vasten, ponnistaa jaloillaan kevyesti - niin kevyesti, että lihastyötä on vaikea edes havaita - ja kuin hidastetussa filmissä hänen haikaranvartalonsa kohoaa ylös, oikea jalka johtaa kulkua, se hipaisee seinää ensimmäisenä, vasen saapuu heti perässä, mutta kosketus on todellakin vain hipaisu, nainen ei oikeasti tarvitse tukea, hän on vahva ja vakaa, pelkkää luuta ja lihasta, hän pysyy tässä asennossa vaivatta, seinä on vain rekvisiittaa - jotain, minkä lähellä hän on tottunut ottamaan tämän asennon. 

Myllymäki kirjoittaa vaivattomasti, mutta varsinkin henkilöistään hyvin tarkkanäköisesti. Hän ei liikaa kikkaile kielellä, mutta tekee vaikutuksen oivaltavilla kielikuvillaan ja kokonaisuudella, joka on ehjä.

Myllymäki viittaa tekstissään monin paikoin Iris Murdochin klassikkoromaaniin Meri, meri ja muun muassa myös Marja-Leena Vartion romaaniin Hänen olivat linnut. En ole lukenut kumpaakaan, joten en varmastikaan tavoita kaikkia niitä yhtymäkohtia, jotka tekisivät teoksesta erityisen hienon.

Siitä huolimatta Holly on loistava esikoisromaani, josta nautin heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Halusin lukea kaiken nopeasti, mutta samaan aikaan en olisi halunnut kirjan loppuvan. Helsingin Sanomat ennusti, että tähän kirjaan tulee kirjastoissa pitkät varausjonot, ja sitä todella toivon. 

Ajatelkaamme elämää maatuskanukkena: joskus syntyy se viimeinen yksilö, joka ei enää halkea, joka riittää itsenään, jonka jälkeen ei tule enää ketään toista.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä "Myllymäki kuvaa terävästi naisten erilaisia persoonia ja heidän avoimia keskustelujaan luoden jännitteisen ja trillerimäisen ilmapiirin".
  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, joka kirjoittaa, että "Holly on joka sivullaan nautinnollista ja palkitsevaa luettavaa, siinä ei ole mitään ylimääräistä ja samalla siinä on kaikki, mitä tarvitaan".
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, jonka mielestä "Holly on vangitseva esikoisromaani, jonka siipien toivoisi kantavan myös Suomen ulkopuolelle".

Satu Rämö: Talo maailman reunalla

★★★★★

WSOY, 2021. 294 sivua.

Satu Rämön Talo maailman reunalla oli yksi kesällä minua eniten ilahduttaneista kirjoista. En ole lukenut Rämön blogia, en ole seurannut häntä Instagramissa enkä ole lukenut hänen aiempia teoksiaan, joten hänen elämänsä Islannissa ja kaikki kirjassa kerrotut asiat tulivat minulle täysin uusina. En tiedä, oliko se hyvä vai huono asia (monet Rämöä aktiivisesti seuranneet ovat myös tätä kirjaa rakastaneet), mutta ainakin lähdin innoissani ja iloisesti matkalle Islannin maaseudulle, pieneen kylään Länsivuonon pohjukkaan. 

Talo maailman reunalla kertoo vuodesta tuossa pienessä kylässä - kylässä, jonka nimeä en enää muista enkä varsinkaan osaisi lausua. Kylässä, joka on niin eristyksissä, ettei sinne välttämättä pääse, jos lunta sataa liikaa. Rämö perheineen muuttaa sinne vähän hetken mielijohteesta, mutta eräs kyläläinen sanoo heille heti, että tänne he tulevat jäämään. 

Rämö kirjoittaa lämminhenkistä ja hersyvää tekstiä, sellaista arkista ja tuttavallista, kuin kertoisia asioita ystävälleen. Hän kertoo arjestaan, perheestään, ystävistään, ja tapahtumista tuossa pienessä kylässä. Rämö kirjoittaa naapureista, ja siitä yhteisöllisyydestä, jonka keskellä kylässä eletään. 

Arkisten tarinoiden lomaan Rämö ujuttaa tietoa Islannista, sen historiasta ja elämästä. Sen lisäksi että viihdyn, myös opin paljon. 

Talo maailman reunalla on ihana. Rämön teksti saa minussa aikaan valtavan halun muuttaa Islannin maaseudulle. Toisaalta samaan aikaan mietin, voiko kaikki millään olla näin ihanaa ja onnellista ja valoisaa kuin Rämö kirjassaan kuvaa. Toki hän sivuaa tekstissään muun muassa luonnonkatastrofeja ja luonnonvoimien aiheuttamia vaikeuksia, kuten sitä, että tiet ovat suljettuina ja lennot eivät kulje, tavaroita ei saada toimitettua ja niin edelleen. Tai että aina sataa ja on kylmä.

Ja kyllähän jokainen tietää, ettei kaikki aina ole ihanaa. Toisaalta ehkä juuri se onni ja ihanuus tekee tästä kirjasta niin hyvän ja hienon, juuri tähän hetkeen sopivan. Tässä ajassa ja tässä maailmassa on aika hienoa lukea välillä kirjaa, joka löytää elämästä ja arjesta ne pienet, positiiviset hetket.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, joka ei oikein löytänyt kirjasta imua, joka olisi vienyt mukanaan. 
  • Kasoittain kirjoja -blogin Nina, jonka mielestä parasta on tavallisen arjen kuvaaminen.
  • Hemulin kirjahylly -blogin Henna, joka pitää Rämön rehellisestä ja avoimesta tavasta kirjoittaa.

Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää

★★★★★


Otava, 2021. 389 sivua.
Alkuteos The Nine Lives of Rose Napolitano, 2021. Suomentanut Riie Heikkilä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on minulle alkukesän yllättäjä. Se toki vaikutti kiinnostavalta jo ennakolta, kun sen kustantamon katalogista bongasin, mutta en arvannut, millaisia tunteita kirja minussa herättäisi.

Donna Freitasin esikoisteos kertoo siitä, miten pienet valinnat muuttavat elämää. Kirjan päähenkilö on Rose Napolitano, sosiologian tohtori, joka on parisuhteessa ammattivalokuvaajana työskentelevän Luken kanssa. Rose on jo kauan sitten päättänyt, ettei koskaan halua lapsia, ja Luke on ollut samaa mieltä.

Kaikki menee hyvin, kunnes ulkopuolelta tuleva - yhteiskunnan, sukulaisten ja ystävien - paine muuttaa Luken mielen. Hän haluaa lapsen. Ongelma vain on, ettei Rose ole muuttanut mieltään.

Käänteentekevä hetki on, kun Luke löytää lattialta purkillisen raskausajan vitamiineja. Rose on luvannut syödä niitä, muttei ole pitänyt lupaustaan. Mitä tapahtuu, jos Rose pyytää anteeksi ja myöntyy syömään vitamiineja? Entä jos hän lähtee huoneesta ovet paukkuen?

Yhdeksän elämää, yhdeksän ratkaisua.

Donna Freitas kuljettaa Rosen yhdeksää elämää rinnakkain. Hän kuitenkin tutustuttaa lukijan niihin vähitellen, eikä tuo näyttämölle kaikkia yhtä aikaa. Se on hyvä ratkaisu, sillä eri elämien ja aikatasojen välillä poukkoileminen on jo nyt keskittymistä vaativaa. Freitas onnistuu, sillä pysyn juuri ja juuri mukana elämien vaihteluissa - en tosin ainakaan itse olisi pystynyt kuuntelemaan tarinaa äänikirjana.

Kirja on mukaansatempaava ja nopealukuinen, ja jo itse asetelma on koukuttava. Totta kai haluan tietää, millaisia eri elämänpolkuja Rose Napolitanolla on. Toisaalta myös Freitasin tyyli on omiaan pitämään minut otteessaan. Kirja on valtavan lämminhenkinen ja kotoisa, henkilöt ovat samaistuttavia ja saavat lukijan puolelleen: erityisesti tietysti Rose, mutta myös esimerkiksi hänen vanhempansa. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on tärkeä kirja sen aiheen vuoksi. Sen kantavia teemoja on, miten yhteiskunnassa on jollain tavalla sisäänrakennettua, että jokaisen naisen kuuluu haluta tulla äidiksi. Miten vahvaa on se ulkopuolinen paine, ja millaisia ajatuksia se voi ihmisessä aiheuttaa. Toisaalta kirja korostaa myös sitä, miten monella tavalla äidiksi voi tulla. 

Äitiyttä käsitellään kirjassa paitsi Rosen, myös hänen äitinsä kautta. Rosen ja hänen äitinsä suhde onkin yksi kirjan parhaita puolia. Freitas kuvaa sitä niin kauniisti, että on helppo huomata tekstissä olevan paljon omakohtaista. Loppusanoistakin sen voi päätellä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää onnistuu: se herättää tunteita, monenlaisia. Se on koskettava ja kaunis, ja huomaan useammassa kohtaa nieleskeleväni kyyneleitä, mutta välillä se ärsyttää ja vihastuttaa: ihan niin kuin elämäkin, ja monta elämää vielä enemmän.

Ihana yllättäjä, kaunis kirja! Ja huikean kaunis on myös sen kansi, jonka on suunnitellut Lynn Buckley. 

Emma Cline: Tytöt

★★★★★


Otava, 2016. 304 sivua.
Alkuteos The Girls, 2016. Suomentanut Kaijamari Sivill.

Emma Clinen Tytöt oli minulle aivan vieras kirja, ennen kuin sen hiljattain Instagramista bongasin. Ilmeisesti kirja oli herättänyt ilmestyessään paljon keskustelua, mutta minun silmiini ja korviini se ei ollut kantautunut. Kirjasta kiinnostuttuani huomasin, että todella monet sitä suosittelivat, joten odotin lukemista mielenkiinnolla.

Lukeminen käynnistyi hieman tahmeasti, mutta nopeasti tarina imaisi mukaansa. Lopulta luin kirjan hetkessä. 

Tytöt kertoo 14-vuotiaasta Eviestä, joka on tylsistynyt ja yksinäinen. On kesä vuonna 1969 ja paikkana kuuma Kalifornia. Evien vanhemmat ovat juuri eronneet, hän on riitaantunut parhaan ystävänsä kanssa ja hänen ihastuksensa on lähtenyt kaupungissa.

Evie näkee puistossa hippityttöjä ja päätyy heidän mukanaan kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell. Kesä kuluu kommuunissa vetelehtien. Aluksi kaikki näyttää idylliseltä, mutta pian totuus alkaa paljastua. 

Katastrofeista henkiinjääneissä on aina niitä, jotka eivät aloita kertomustaan pyörremyrskyvaroituksesta tai siitä kun laivan kapteeni ilmoittaa konerikosta, vaan aina jostain paljon aikaisemmasta hetkestä: he väittävät itsepintaisesti, että heti aamusta auringonvalossa oli jotain outoa tai lakanat tuntuivat merkillisen sähköisiltä. Poikaystävän kanssa tuli riitaa ihan joutavasta. Niin kuin katastrofin enteet kutoutuisivat kaikkeen, mikä sitä edelsi. 

Tarinan taustalla on toritarina Charles Mansonin johtamasta kultista. En tiennyt sitä, ennen kirjan lukemista, koska en tykkää lukea kirjojen kuvaustekestejä etukäteen. Moni kirjan lukenut on sanonut, ettei pystynyt päästämään irti Mansonista, jolloin lukukokemus ei ollut niin vahva. Minä pystyin, koska ennakko-olettamuksia ei ollut, eikä Mansonin kultti edes ole minulle kovin tuttu.

Lopulta Mansonin innoittama Russell ja kultti jäävät kirjassa melko pieneen rooliin, joten jos kirjalta odottaa erityisesti sitä, voi joutua pettymään. Toki se on asia, joka tekee kirjasta myös vetävän ja mielenkiintoisen, mutta minulle kirjan ansiot löytyivät ihan toisaalta.

Clinen esikoisteos on tietysti mielenkiintoinen kasvutarina, mutta minulle kirjassa parasta on tyttöyden, ystävyyden ja yhteenkuuluvuuden kuvaus. Cline kirjoittaa todella todentuntuisesti ja aidon oloisesti teini-ikäisen tytön halusta kuulua joukkoon. Sellaisesta niin kovasta halusta, että on valmis tekemään mitä tahansa ja sivuuttamaan kaikki ne asiat, joita ei oikeasti voisi hyväksyä.

Kirjan toisessa aikatasossa seurataan keski-ikäistä Evietä muistelemassa teiniaikojaan. Nämä osuudet jäävät ehkä hiukan irrallisiksi, ja osa onkin kritisoinut niitä turhiksi jälkiviisasteluiksi. Ymmärrän pointin, mutta minua aikuisnäkökulma ei varsinaisesti haittaa. 

Yksi kirjan parhaista puolista on sen tunnelma, joka on hyvin vahva. Cline luo hienosti kesän fiiliksen, sellaisen vähän pysähtyneen ja painostavan. Kirjan kieli on helppoa ja vaivatonta, mutta ajoittain todella pysäyttävää. Se vahvistaa kirjan tunnelmaa ja sopii täydellisesti päähenkilölle.

Tytöt on kirja, joka jää mieleen. Se ei ollut ehkä lukuhetkellä niin huikea kuin jokin muu, mutta kirjan lukemisen jälkeen sen muistaa pitkään. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 
  • Annelin kirjoissa -blogin Anneli, jonka mielestä Tytöt on kypsä ja vavahduttava esikoiskirja.
  • Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä Tytöt varmistelee selustaansa aikuisella, jälkiviisaalla näkökulmalla.
  • Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, jonka mielestä Tytöt on "pienistä puutteistaan huolimatta melkoinen esikoisromaani."

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 3. Kuolema

★★★★★

Johnny Kniga, 2013. 304 sivua. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden, 2013. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla ihan huikea. Se on tärkeä, koskettava, surullinen, vaikuttava ja silmiä avaava, kaunis, hauska ja vavahduttava.

Mykistyin, kun luin trilogian ensimmäisen osan Rakkaus kolmisen vuotta sitten. Vaikutuin kirjan sisällöstä, tarinasta, henkilöistä ja kerronnasta - kaikista samoista asioista, jotka tekivät vaikutuksen myös toisen osan Sairaus kohdalla. Kun ensimmäinen osa oli edes joiltain osin rakkaustarina, mentiin toisessa osassa jo synkempiin vesiin.

Kolmas osa, Kuolema, antoi odottaa rankkaa tarinaa. Siksi säästelin sitä, vähän turhankin pitkään. Olin nimittäin unohtanut jo osan edellisten kirjojen tapahtumista, mutta onneksi Gardell palautti minut kartalle. Jonkin verran kirjassa oli toisteisuutta aiempiin nähden, mutta minulle se oli vain hyvä asia.

Kaupungissa, jossa useimmat elävät elämäänsä eteenpäin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, edes tietämättä mitä on tekeillä, nuoret miehet sairastuvat, laihtuvat, kuihtuvat pois ja kuolevat. 

Jos Gardellin trilogia ei ole sinulle tuttu, kerrataan nyt vielä. Kirja kertoo joukosta homoja: Paulista, Bengtistä, Seposta, Lars-Åkesta, Rasmuksesta ja Benjaminista, muun muassa. Ajankohta on 80-luku, se aika, jolloin aids vie hengen sadoilta, tuhansiltakin nuorilta miehiltä.

Toistan itseäni, kun sanon, että trilogian päätösosakin on vaikuttava ja tärkeä. Se on tärkeä siksi, että se sanoittaa noita 80-luvun tapahtumia ja kertoo siitä myös meille nuoremmillekin. Jotta me voimme yrittää edes vähän ymmärtää, mitä kaikki benjaminit, rasmukset, paulit ja kumppanit ovat joutuneet kokemaan.

Kun trilogian ensimmäinen osa käsitteli rakkautta ja toinen sairautta, saa kuolema tässä osassa paljon tilaa. Nuoret miehet kuihtuvat pois, toinen toisensa jälkeen. Samaan aikaan perheet kieltävät heidän homoutensa ja heidän kumppaninsa. Posliiniastiat paiskataan jätesäkkiin, kun sukulaispoika on käynyt kylässä kahvilla. Kun heidän poikansa kuolee, he eivät ota tämän kumppania hautajaisiin. Poika on kuollut syöpään, he sanovat. Näistä asioista ei puhuta, niistä ei kannata puhua.

Sairaalassa pidetään huolta siitä, ettei kyynelehtiviin potilaisiin kosketa, vaikka ollaankin jo saatu tietoa siitä, ettei sairauden pitäisi tarttua kyynelten kautta. 

Tapahtuu sellaista, että leikkauksia suoritetaan Söder-sairaalan autotallissa, jotta aids-tartunnan kantajia ei viedä tavallisiin leikkaussaleihin. Ja jos siellä leikataan, se on tehtävä päivän viimeisenä toimena. Kaikkihan on puhdistettava. Kaikki!

Kuolema on surullinen, ajoittain ahdistava ja suorastaan karmea, ja erityisen karmeaksi sen tekee se, että asiat ovat totta, ne ovat tapahtuneet, kuten Gardell kirjassaan moneen otteeseen muistuttaa. Kaikki tämä on tapahtunut monille ja monille miehille Ruotsissa, ja niin varmasti myös Suomessa. Aikana, josta on kulunut vasta pieni hujaus, mutta josta minun ikäpolveni ei lähtökohtaisesti tiedä mitään.

Gardellin teksti on jälleen vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Hän kuvailee henkilöidensä elämää ja ajatuksia kauniisti ja ajoittain karusti ja rujosti - kaikkia elämän sävyjä. Välillä teksti on kuin suoraan tietokirjasta, niin kovasti tulitetaan faktoja. Tämä voisi tuntua irralliselta ja sirpaleiselta, mutta kaikki toimii. Ja vaikka kirja on täynnä surua, on siinä myös hauskuutta. Gardellin henkilöhahmot hallitsevat komiikan, etenkin tietysti Paul. 

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla niin hieno ja niin vaikuttava, että se on kokonaisuutena heittämällä yksi parhaista lukemistani ja ansaitsisi paikan omassakin hyllyssä.

Kaupungin puhtaanapito siistii katua. Oranssinvärinen vilkkuvalo tunkeutuu rytmikkäänä ikkunasta sisään, kieppuu nukkuvan parin yllä. Isojen pyörivien harjojen äänen voi kuulla. 
Mitä oikeastaan pyritäänkään harjaamaan piiloon tuolla tavoin turhaan?
Niitä rottiako, jotka ajettiin pakosalle kuolemaan onnellisessa kaupungissa? Tartuntaa, joka liimautuu tahmaisena mukaan kättelyissä, kädensijoista, puhelimen luureista, laseista, posliiniastioista, kaikista ihmisen erittämistä ruumiinnesteistä, verestä hiestä, spermasta, kyynelistä. Pyörivät harjat sutivat sutimistaan kaupunkia, josta ei koskaan voi tulla oikeasti puhdasta. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirja on yhtä tärkeä, surullinen ja järkyttävä kuin edeltäjänsäkin, mutta kirjallisten ansioiden osalta se ei yllä muiden aiempien tasolle.
  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jolle koko trilogian lukeminen on ollut tunteikasta. 
  • 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari, jonka mielestä trilogia on tärkeä ja tarina koskettava, mutta jota häiritsi kirjojen toisteisuus ja töksähtelevä kieli. 

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille

★★★★★


Like, 2021. 325 sivua.

Jenni Multisillan toinen psykologinen trilleri on todella vakuuttava tapaus. En saanut helmikuussa luettua melkein mitään - en osannut keskittyä enkä jaksanut lukea muutamaa sivua pidemmälle. Mitä tapahtui merenneidolle sai kuitenkin lukemisen tuntumaan hyvältä. Se oli niin vetävä ja taidokas, että liimasi minut sohvalle enkä voinut kuin kääntää sivua. 

Mitä tapahtui merenneidoille kertoo ilma-akrobaatti Nellasta, joka valmistautuu elämänsä rooliin Pieni merenneito -näytelmässä. Keskittymistä varjostaa kuitenkin Nellan parhaan ystävän Lindan katoaminen. Linda on ollut Oulun edustalla Varjakansaaralle tekemässä mystistä taideprojektia, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, ja kadonnut tuolta kyseiseltä, hylätyltä saarelta. Muut uskovat Lindan hukkuneen, mutta Nella ei ole asiasta yhtä varma. Tarinaan kytkeytyy myös samaisella saarella sata vuotta sitten tapahtunut veneonnettomuus, jossa hukkui parikymmentä naista.

Tarinaa kerrotaan useammassa aikatasossa ja lukijalle tipautellaan vihjeitä siitä, mitä on voinut tapahtua. Salaisuudet keriytyvät auki vähitellen. Kirja rikosmysteeri, mutta siinä on kyse myös ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnianhimosta.

Pidän hurjasti siitä, miten Multisilta luo tekstissään tunnelmaa. Autioitunut Varjakansaari ja hylätyt rakennukset ovat jo yksinään kutkuttava miljöö - etenkin kun puhutaan ihan todellisesta paikasta - mutta suurin vahvuus on taidokkaassa ympäristön kuvailussa. Lukija tuntee suolaisen meren tuoksun, niljakkaan merilevän ja purevan merituulen, joka saa kastuneet vaatteet jäätymään tönköiksi. 

Kirja pelaa psykologisella jännityksellä ja tarinassa on ajoittain jopa vähän kauhun elementtejä. Multisillan sanojen käyttö on taidokasta.

Meri liplattaa laituria vasten, pärskeet pisaroivat puupinnalle. Haluaisin upottaa pääni aaltoihin, avata silmät ja katsoa. Katsoa niin kauan, että erottaisin pyrstöt tai hameenhelmat kellumassa sameuden keskellä. Hukkuneiden suut avautuneina huutoon. Minusta tuntuu kuin olisin heidän joukossaan. Taistelemassa mustaa, jääkylmää vettä vastaan kankaan painon vetäessä alaspäin. Viimeiseen asti toivon kasvattavani kidukset, enkä vielä hukkuessanikaan tajua kuolevani.

Multisillan rakentamat tarinat ovat kivan freesejä - tässä päähenkilö on ilma-akrobaatti, esikoisteoksessa oltiin fitness-maailmassa. Piristävää erilaisuutta jännityskirjallisuuden valtavaan massaan.

Mitä tapahtui merenneidoille on vetävä ja koukuttava ja kantaa hyvin loppuun asti. Se on sopivan mittainen eikä siinä ole mitään turhaa. Nautin! Autioitunut Varjakansaari ja synkät merenneidot lumosivat minut ihan totaalisesti.

Kirjan upean kannen on suunnitellut Tommi Tukiainen. 

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

★★★★★

 


Siltala, 2019. 280 sivua.

En tiennyt yhtään, mitä odottaa tältä kirjalta. Tai tiesin sen verran, että odotin sen olevan hyvä. Kirja oli tullut vastaan moneen otteeseen blogeissa ja Instagramissa, ylistysten kera, mutta en ilmeisesti ollut oikeastaan lukenut kyseisiä postauksia. Ainakaan minulle ei ollut yhtään jäänyt mieleen, mistä kirja kertoisi tai edes minkä tyylinen se olisi.

En olisi koskaan tarttunut tähän kirjaan, jos en olisi näitä suosituksia nähnyt. Juhani Karila oli minulle ennen tätä ihan vieras nimi ja kirjan kansikin tuo mieleen lähinnä jonkinlaisen kalastusoppaan. Näin jälkikäteen katsottuna pidän kyllä kannesta todella paljon - se on omaperäinen ja kertoo kirjan sisällöstä. 

Pienen hauen pyydystys käynnistyy, kun sen päähenkilö Elina Ylijaako palaa kotiseuduilleen Itä-Lappiin. Soiden ja erämaiden keskelle, sellaiseen paikkaan, johon moni ei eksy ja jossa valtaosa taloista autioituu. Vuopiossa asuu enää vain muutama sitkein, joka ei ole muuttanut etelään.

Vuopiossa Elinalla on tehtävä, sama kuin jokaisena vuonna. Hänen on tapettava suolammessa oleva hauki, sellainen, joka ilmestyy sinne aina keväisin, ja joka on pyydystettävä tiettyyn päivään mennessä.

Samaan aikaan etelästä Vuopioon matkaa ylikonstaapeli Janatuinen, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mihin hän on nokkaansa pistämässä. Eikä siitä, että kohta hän lähtee onkimaan yhdessä peijoonin kanssa.

Kuulostaako erikoiselta? Takaan, että se myös on sitä. En halua kertoa kirjasta liikaa, sillä hyrisin itse tyytyväisyyttäni, kun luin eteenpäin tätä kummallista tarinaa tietämättä yhtään, mitä seuraavalla sivulla tulisi vastaan. Pienen hauen pyydystys ei todellakaan ole ihan tavallinen kirja. Se on jotain sellaista, mikä pitää itse kokea.

Juhani Karila yhdistelee suomalaista mytologiaa hienolla tavalla nykypäivän tarinaan. Hän kirjoittaa niin, että lukija ottaa ihan mukisematta vastaan kaikki peijoonit, näkit ja muut olennot - koska niin ottavat kaikki kirjan henkilötkin. Tai ainakin melkein kaikki. Näinhän se nyt vain menee, ihan hyvin tuolla jossain erämaassa voi asua musta, karvainen peijooni, joka tunkeutuu keittiöön syömään pöydälle jätetyn nakkikeiton. 

– Jos minä sanoisin, että näin viime yönä, miten roskalaatikosta nousi alaston mies, jolla oli yksisarvisen pää ja siivet ja joka levitti siipensä ja lähti lentoon kuin harakka, niin pitäisittekö minua aivan hulluna?

 Autoon tuli hiljaista. Sitten Pöllö sanoi:

– On sitä maalimassa kummempaaki.

Ihastuin heti alkumetreillä kirjan miljöökuvaukseen. Pystyin haistamaan suon tuoksun ja kuulemaan sen lätsähdykset ja maiskahdukset, kun Elina tarpoi kumisaappaissaan kohti lampea. Tunsin sen helteisen kesäpäivän kuumuuden, ympärillä pörräävät hyttyset ja paarmat, ja niiden laskeutumisen paljaaksi jääneelle käsivarrelle. Miljöö tuntui todelta.

Nautin valtavasti myös Karilan henkilökuvauksesta ja siitä, miten hän hyödyntää kirjassa murretta. Se voisi olla raskasta lukea, mutta tässä kirjassa ei käy niin. Murre kuuluu tekstiin, se istuu henkilöiden suuhun niin hyvin, ettei sitä voisi ottaa pois. Karila on luonut vahvat ja kiinnostavat henkilöhahmot, osin karrikoidutkin, mutta pilke silmäkulmassa, lämpimän humoristisella tyylillä kirjoitetut. 

Pöllö katsoi yläviistoon ja etsi sieltä vastauksia, mutta niitä ei ollut. Hän laski katseensa takaisin Elinaan. Hengitti, alkoi puhua.

– Sinä juokset täällä ympäriinsä ja teet järettömiä sopimuksia kummitusten kanssa. Joista kukkaan ei tiiä mittään.

– Äiti anto hyvä ohojeet päiväkirjassa.

Huomaan Pienen hauen pyydystystä lukiessani jatkuvasti hymyileväni. Kirjassa on niin paljon hyvää. Se on ehjä ja omaperäinen tarina, joka on kirjoitettu värikkäällä kielellä ja terävällä kynällä. Siinä on ripaus taikaa ja yliluonnollisuutta, mutta niin luonnollisesti, että se voisi yhtä hyvin olla totta. Teos on hurmaava, hilpeä ja hauska, mutta samaan aikaan kuitenkin myös vakava. Miten yksi pieni kirja voikin olla niin paljon ja niin hyvin. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Helmi Kekkonen, jonka mielestä Pienen hauen pyydystystä ei voi selittää, se täytyy lukea itse. 
  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, joka kirjoittaa että kirjaan rakastuu "ihan viimeistään siinä kohden, kun kunnanjohtajaan menee hattara."
  • Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jota kirja riemastuttaa. 

– Tiiäkkö että sulla on peijooni takapenkillä?

– Tiedän.

– Ei sitte mittään.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

★★★★★

WSOY, 2017. 253 sivua.

Huh, olo on aika sanaton. Voiko sanoa jotakuta lempikirjailijakseen, jos on lukenut häneltä vain kaksi kirjaa? Jos voi, niin Marisha Rasi-Koskinen on ehdottomasti lempikirjailijani - tai vähintäänkin yksi heistä. Rakastuin Rasi-Koskisen viime vuonna julkaistuun RECiin, joten minulla oli kovat odotukset myös hänen vuonna 2017 julkaistulle Eksymisen ja unohtamisen kirjalleen. Odotukset täyttyivät - joskin REC on kyllä vielä tätäkin parempi. 

En voi olla vertailematta Eksymisen ja unohtamisen kirjaa RECiin, vaikkei se ehkä järkevää olekaan. Kirjat ovat täysin erilaiset, mutta niissä on myös hyvin paljon samaa. Eksymisen ja unohtamisen kirja on huomattavasti "normaalimpi" kirja kuin REC. Se on jo mitaltaan reilusti lyhyempi, eikä ole lainkaan niin hankala tai taiteellinen. 

Mitään tusinatavaraa teos ei kuitenkaan ole - se on vangitseva (niin kuin myös REC), kieleltään huikea ja tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. 

Toisaalta Eksymisen ja unohtamisen kirjan henki on jollain tavalla samanlainen kuin RECin. En osaa ihan tarkkaan määritellä, mikä tekee siitä sellaisen: ehkä se on tietynlainen surumielisyys ja ajoittainen ahdistavuuskin. Sekä RECissä että Eksymisen ja unohtamisen kirjassa henkilöillä on asiat aika sekaisin, ja ihmisten väliset suhteet ovat aika kummallisia. 

Kiukkukin on parempi kuin hiljaisuus. Se kun isä menee kiinni, ei sillä lailla niin kuin ikkunat menevät vaan sillä tavalla kuin ovet. Niin ettei niistä voi kulkea eikä niiden läpi voi nähdä. On hetkiä joista ei ole paluuta. Sellaisina hetkinä Juliakin menee kiinni. 

Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo Julian perheestä, joka jättää eräänä kesäyönä kotinsa. Juliasta matka vaikuttaa ensin mukavalta kesäretkeltä, mutta muuttuu bensavarkauksiksi, selviytymiseksi kaatosateessa, peloksi, huoleksi ja painajaiseksi. 

Toisessa tarinassa kulkee Jan - poika, joka laskee asioita ympärillään ja summaa numeroita yhteen. Hän ei osaa ystävystyä, eikä haluakaan, koska on niin jo kerran lapsuudessaan tehnyt. Jan lähetetään pohjoiseen leirille, mutta vaellusretki erämaassa muuttuu selviytymistaisteluksi. 

Julian ja Janin lisäksi on Martina: nuori nainen, joka vaihtaa maata ja kieltä voidakseen unohtaa. 

Nyt Julia näkee sen, ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun he lähtivät, tyhjän pihan joka kasvaa nuorta kuusta, perustusten välistä työntyvän heinän ja tunnistamattomat vihreät kasvit, näkee juuri ennen kuin aika kääntyy taas. Ja kun aika kääntyy, se imee kaiken sisäänsä. 

Marisha Rasi-Koskinen on luonut tarinan, joka tuntuu alusta alkaen hienolta, mutta jonka palaset kietoutuvat lopussa niin taidokkaasti yhteen, että hetkeksi vain pysähdyn ja ihmettelen. Tarina toimii loistavasti. 

Vaikutun jälleen myös Rasi-Koskisen kirjoitustyylistä ja kielestä. Se on aika hengästyttävä - niin täynnä upeita ilmauksia, että luen hitaasti, nautiskellen. Vai mitä sanotte esimerkiksi siitä, että Äidin kasvot olivat sivupeilissä keskellä harmaata taivasta, pilvet pitivät niitä paikoillaan. Tai kuvauksesta, että takaikkunassa metsä söi tietä sisäänsä. 

Lukekaa!


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Pirja & Kirja, jonka mielestä kirjassa on unen tuntua. 
  • Annelin lukuvinkit -blogin Anneli, jonka mielestä tämän kirjan lukeminen kannattaa. 
  • Kirjojen kuisketta -blogin Anneli, jonka mielestä kirjan kieli on vahvaa ja väkevää. 


Äänet palaavat alkupisteeseen ja jäävät siihen, katoavat vailla kaikua kuin kuuntelisi musiikkia väärinpäin.