Kirjassa kerrottu on todella tapahtunut. Kauan sitten, Tukholman kaupungissa. Nuoria miehiä sairastui, kuihtui ja kuoli pois. Jonas Gardell on yksi niistä, jotka selviytyivät. Tämä on tarina hänestä ja hänen ystävistään.

He muodostavat eräänlaisen perheen. Arkkihomo Paul, Lars-Åke ja Seppo, rakkauksissaan alituiseen pettyvä Reine ja kaunis Bengt, jonka tuleva ura teatteri- ja elokuvamaailman huipulla on tähtiin kirjoitettu. He viettävät aina joulua Paulin luona. Siellä tapasivat Rasmus ja Benjamin, nuoret rakastavaiset. Maailma on nyt heidän jalkojensa juuressa ja tulevaisuus kuulu heille. Silloin sairaus saapuu kaupunkiin. He kaikki ovat niin nuoria ja nuorina he myös kuolevat. Miltei jokainen. Samaan saamarin homoruttoon.

Johnny Kniga, 2014. 300 sivua. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar -- 2. Sjukdom, 2013. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Jonas Gardellin trilogian ensimmäinen osa teki minuun ihan valtavan vaikutuksen. Olin mykistynyt kirjan sisällöstä - siitä, millaista elämää homot 80-luvun Ruotsissa elivät. Kirja järkytti, kosketti ja suretti.

Ensimmäinen osa keskittyi nimensä mukaisesti rakkauteen. Vaikka kirja oli toisaalta ihan kamala kirja, oli siinä myös paljon onnen ja ilon hetkiä, rakastumisen vaaleanpunaista hattarapilveä ja lämpöä. Tämä trilogian toinen osa, Sairaus, oli ihan jotain muuta. Kuten hiv, myös kirjasarja etenee, eikä niin kovin kauniiseen suuntaan.

He makaavat sairaalassa yksin. 
Eristyshuoneissaan, joissa on tuulikaappi ja soittokello. 
Kärsivät yksin. 
Kuolevat yksin. 
Hukkaan heitetyt elämät. 

Gardellin trilogian toinen osa keskittyy sairauteen ja sairastumiseen. Se jatkaa suunnilleen suoraan siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa päättyi, mutta aikatasoissa hypitään turhia arkailematta. Välillä mennään pitkälle menneisyyteen: Benjaminin ja Rasmuksen lapsuuksiin, välillä ollaan ensitapaamisen jälkeisissä tunnelmissa, välillä sairauden loppumetreillä.

Koko Ruotsi taistelee aidsia vastaan. Suunnitellaan kaikille homoille pakollisia tutkimuksia, joissa saataisiin selville, ketkä ovat saaneet hiv-tartunnan. Iso osa yhteiskunnasta pitää homoja paholaisina, jotka tahallaan tartuttavat hiv:tä muihin. Ehdotetaan aidsyhteisöjen perustamista, jotta sairaat saataisiin eristettyä omiin oloihinsa.

Samalla homot itse pelkäävät jatkuvasti, että he saattavat muut ihmiset tartunnalle alttiiksi.

Keskeisessä roolissa ovat kirjan päähenkilöiden lisäksi myös heidän vanhempansa. Kerrotaan siitä, miten vanhemmat kokevat sen, että heidän lapsensa ilmoittavat olevansa homoseksuaaleja. Se ei ole helppoa lapsille, mutta ei se ole helppoa vanhemmillekaan. Eikä helppoa ole varsinkaan se, kun vanhemmille selviää, että heidän poikansa on sairastunut lööpeissä jatkuvasti olevaan homoruttoon.

Lyhyen hetken verran hän pidättelee henkeään ja ajattelee, että hän ei koskaan enää hengitä ulospäin. Hän seisoo samoilla sijoillaan ja pidättelee henkeään ja kiertää puhelimen johtoa sormiensa väliin, ja niin kauan kuin hän pystyy pidättelemään henkeään, aika on pysähdyksissä, maapallo ei pyöri ja kaikki pysyy aivan ennallaan. 

Kaikki eivät läheisilleen uskalla kertoa - eivät homoudesta, eivätkä sairastumisesta. Gardell kuvailee asian karuja puolia kaunistelematta, todentuntuisesti.

Ne jotka eivät ole koskaan olleet avomielisiä, jotka eivät ole koskaan antaneet kenenkään muun oppia tuntemaan itseään sellaisena kuin oikeasti ovat, eivät voi nytkään paljastaa kenellekään, mitä tautia potevat. Niiden tilanne on kaikkein pahin. 

Gardellin trilogian toinen osa koskettaa, mutta se ei tee aivan yhtä suurta vaikutusta kuin trilogian avausosa. Se tuntuu pahalta. Pelkään, että olen jo turtunut asialle, enkä todellakaan haluaisi turtua tällaiselle asialle, joka on näin tärkeä ja merkityksellinen.

Jossain päin USA:ta sijaitsevassa sairaalassa oli 1980-luvun puolivälissä potilaana aids-infektiosairauteen kuolemassa oleva lapsi. 
Lapsi oli perheensä hylkäämä, ja siksi aivan yksin. 
Vuoteen päätyyn oli kiinnitetty ilmoitus. 
Ei saa koskea. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: