Laura Save: Paljain jaloin

"Laura, tuore äiti ja vaimo, saa puhelun lääkäriltä magneettikuvauksensa tuloksista. Diagnoosi on tyly. Polven kierukkavammaepäily muuttuu osteosarkoomaksi, reisiluuhun pesiytyneeksi luusyöväksi, ja keuhkoissa piilee mahdollisesti etäispesäkkeitä. Lauralla, nuorella lääketieteen opiskelijalla, on edessään toisenlaisten opintojen aika.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Pitääkö jalka amputoida? Kuinka käy Otso-pojan ja Sofia-puolison? Entä koko parisuhteen? Voiko kaikki sittenkin olla vain yhtä suurta väärinkäsitystä ja kääntyä vielä valoisaksi? Vaikka kello pysähtyy ja arki muuttuu vuoristoradaksi, syövänkin kanssa voi silti elää. Päivän kerrallaan." 

WSOY, 2013, 380 s.

Laura Saven Paljain jaloin oli yksi niistä harvoista kirjoista, jonka laitoin varaukseen heti, kun viime syksynä luin tänä vuonna julkaistavien kirjojen katalogeja. Olin kolmantena varausjonossa kirjaan, jota ei oltu vielä edes julkaistu ja sain sen käsiini heti, kun se kirjastoon ilmestyi. Ja onneksi sain.

Paljain jaloin on riipaiseva kuvaus siitä, miten elämä muuttuu kertaheitolla. Se on rehellisen tuntuinen, koskettava ja todella lähelle tuleva teos elämän arvoista, ihmissuhteista, rakkaudesta ja kuolemasta. Paljain jaloin pohjautuu Laura Saven muistiinpanoihin ja päiväkirjamerkintöihin ja vaikka kirjan alussa kerrotaankin sen olevan romaani, on teksti varmasti suurimmilta osin täysin totta. Päiväkirjamuotoinen tyyli tuo sisällön lukijan syliin ja voin kertoa, että itse tutustuin kirjan aikana Lauraan niin vahvasti, että viimeisen sivun jälkeen en voinut kuin itkeä.

Vakavasta ja surullisesta aiheesta huolimatta teoksessa ei jäädä vellomaan itsesääliin eikä lukeminen ole raskasta. Välillä on tietysti huonompia hetkiä ja niistä kerrotaan, kuten syytä on, mutta aina välillä tunnelin päässä näkyy valoa ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Laura alkaa löytää elämästään uusia puolia, nauttii pienistä iloista eikä unohda huumoriakaan.

"Olemme perustaneet Otson kanssa kaljukerhon. Kerhon virallisena tavoitteena on kasvattaa hiuksia ja opetella kävelemään. Tällä hetkellä minä johdan kävelyssä ja Otso hiustenkasvatuksessa."

Paljain jaloin on yksi parhaista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Ehkä jopa paras. Itse en ole sairastanut syöpää, onneksi, mutta toisinaan olen pelännyt, että sairastun. Enää ei pelota aivan yhtä paljon.

Laura Save hävisi taistelunsa syöpää vastaan ennen kuin sai tiedon kirjansa julkaisusta. 

Cecelia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa

The Time of My Life
2012 (alkup. 2011)
suom. Terhi Leskinen

"Lucy Silchesterillä ei mene hyvin. Hänen elämänsä rakkaus jätti hänet, ja hän sai potkut unelmatyöstään. Lucy välttelee ystäviään, vihaa uutta työtänsä ja asuu pienessä vuokrakämpässä vain kissa seuranaan. Hänen elämänsä perustuu valheisiin: hän valehtelee työstään ja työssään, ystävilleen, vanhemmilleen, kaikille - eikä halua kenenkään näkevän, kuinka onneton hän oikeasti on.

Kaikki muuttuu, kun Lucy saa kutsun tapaamiseen oman Elämänsä kanssa. Yllätys on suuri, kun Lucysta kaiken tietävä Elämä osoittautuu nuoreksi mieheksi, jolla ei myöskään mene kovin hyvin. Lucyn ja Elämän yhteinen taival ei ala lupaavasti: jokaisesta valheesta, jonka Lucy elämästään kertoo, hänen Elämänsä kertoo muille jonkin totuuden. Lucy ei voi enää vältellä omaa elämäänsä ja kipeidenkään totuuksien kohtaamista."

Kuten olen jo aiemmin maininnut, olen rakastanut Ahernin kirjoja. Viimeksi lukemani kahden novellin teos Tyttö peilissä oli kuitenkin pettymys ja lähdin hieman varauksella lukemaan Ahernin tuoreinta suomennettua romaania.

Varauksellisuus oli ilmeisesti aiheellistakin. Kirja ei millään tuntunut vetävän mukaansa. Päähenkilö oli ärsyttävä ja jos en olisi niin vannoutunut Ahern-fani, olisin taatusti jättänyt lukemisen siihen. En vain pitänyt kirjasta. Teksti oli jotenkin teennäistä, lapsellista ja typerää, eikä kunnon juonta tuntunut löytyvän.

Koska halusin antaa Ahernille mahdollisuuden, en jättänyt kirjaa kesken. Ja hyvä niin, tarina nimittäin parani selvästi loppua kohden. Kun kirja päättyi, olin tyytyväinen siihen, että olin sen lukenut. Ei kaduttanut. Mutta: ei tämä kyllä oikeasti mikään erikoinen ollut. Ja tätä vielä kuvailtiin takakannessa yhdeksi Ahernin parhaista kirjoista. Aloin vahvasti epäillä, olenko kasvanut ulos Ahernin tarinoista. Asia täytyy ehdottomasti selvittää ja tulevaisuudessa aionkin tarttua johonkin sellaiseen Ahernin teokseen, jonka olen lukenut aiemmin ja josta olen silloin pitänyt. Pidänköhän enää?

Pakko kuitenkin sanoa, ettei Tapaaminen elämän kanssa ollut missään tapauksessa huono kirja. Omat odotukseni olivat ja ovat edelleen vain niin korkealla, että pudotus maanpinnalle on raju.

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Bunker
2011
ISBN 978-951-20-8397-8
suom. Leena Vallisaari
142 s.

"Kaukana metsän keskellä sijaitsee vanha bunkkeri. Bunkkerissa viruu Monika-niminen nainen. Hänen kidnappaajansa on häijy ja väkivaltainen mutta ei vaikuta olevan kiinnostunut sen enempää seksistä kuin rahastakaan. lisäksi kaappaaja muistuttaa hämmästyttävällä tavalla miestä, jonka elämän Monika vuosia aikaisemmin tuhosi.

Nimetön kidnappaaja ja Monika ajautuvat piinaavaan psykologiseen kissa ja hiiri -leikkiin, jonka edetessä molempien karmivat salaisuudet tulevat julki. Kuka on lopulta uhri ja kuka pyöveli?"

Andrea Maria Schenkelin Bunkkeri tuli napattua kirjastosta mukaan aivan sattumalta. En ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä saksalaiskirjailijasta ja näin jälkeenpäin tutkailtuani selvisi, että hän onkin julkaissut vasta neljä romaania.

Bunkkeri on lyhyt ja helppolukuinen. Se oli mukava välipala muiden kirjojen keskellä ja riittävän erilainen. Kirja jakautuu kolmenkertojan pätkiin ja jokaisen kertojan fontti on erilainen. Yksi kertojista on nykyhetken Monika, toinen on sieppaaja ja kolmas on kaikkitietävä kertoja. Aluksi asetelma on lukijalle hieman haastava. Kuka puhuu milloinkin, jakoon totuttautumisessa kestää hetki. Kun sen tajuaa, se toimii erinomaisesti. Bunkkerissa ihmisten ajatukset ovat tärkeitä ja lukija kiittää siitä, että hän pääsee välillä Monikan ja välillä sieppaajan pään sisälle.

Bunkkeri ei todellakaan ole tyypillinen dekkari. Siinä ei ratkaista murhaa - ainakaan aivan suoraan. Lyhyessäkin teoksessa päästään hyvin sisälle henkilöiden ajatusmaailmaan ja heidän taustoihinsa. Kirjan loputtua se jättää hiukan kummallisen olon. Oliko se tässä? Miten nyt oikeasti kävi?

Ristiriitaiset ovat tämän lukijan tunteet. Mukavaa vaihtelua, muttei ehkä houkutellut lukemaan Schenkelin muita teoksia.  

Dan Brown: Kadonnut symboli

The Lost Symbol
2009
ISBN 978-951-0-31919-2
suom. Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi
435 s.

"Professori Robert Langdon saa tavallisena sunnuntaina yllättävän kutsun Washingtoniin vanhalta ystävältään ja oppi-isältään Peter Solomonilta. Langdon halutaan pikaisesti juhlapuhujaksi pääkaupungissa pidettävään tilaisuuteen.

Langdon suostuu äveriään historioitsijan pyytöön ilomielin, mutta perille päästyään hän huomaa astuneensa keskelle järkyttävää painajaista. Tuntematon taho todistaa mahdollisimman raa'alla tavalla kaapanneensa Peter Solomonin.

Solomonin vapauden hintana kaappaaja vaatii Langdonia auttajakseen ikiaikaisen salaisuuden selvittämisessä. Kukaan muu ei hänen mkaansa pysty ratkaisemaan arvoitusta, joka johdattaa Solomonin etsijät kohti kaappaajan tavoittelemaa päämäärää.

Ikivanhaan symboliikkaan ja vapaamuurareiden ajatusmaailmaan syvällisesti perehtynyt Langdon on valmis pelastamaan ystävänsä oman henkensä uhalla. Pian salaperäiset esineet, maailman tunnetuimmat rakennukset ja maamerkit paljastavat Yhdysvaltojen pääkaupungin kätketyn puolen. Lopulta ne tuovat näkyviin totuuden. Matka sen äärelle on vaaroja täynnä."

Pitkästä aikaa tartuin Dan Brownin teokseen, siihen ainoaan suomennettuun, jota en ollut vielä lukenut. Kirja alkoi lupaavasti ja hyvin Brownmaisesti. Toimintaa riitti ja kirja koukutti.

Mutta. Tuntui kuin olisin lukenut kirjan ennenkin. Kaikki oli niin tuttua, Brownille tyypilliset ja aiemmin niin mielenkiintoiset nippelitiedot historiasta, symboliikasta, vapaamuurareista ja arkkitehtuurista tuntuivat tylsiltä, turhilta ja niin nähdyiltä. Kirjan perusjuoni piti kyllä otteessaan, eikä opusta olisi malttanut laskea käsistään, mutta se johtui vain ja ainoastaan siitä, että halusin tietää, miten kirja päättyy. Halusin tietää, tapahtuuko siinä oikeasti jotakin. Jotain sellaista, mitä aiemmissa Browneissa ei olisi vielä tapahtunut.

Ei tapahtunut. Tarina oikeastaan pysähtyi täysin, kun jäljellä oli vielä viisikymmentä sivua. Loppu oli selostusta, salaisuuksien paljastamista ja lisää symboliikkaa ja vapaamuurareiden historiaa. Olisi nyt edes ollut jotain yllättävää, hienoa ja uutta, mutta kun paljastukset eivät paljastaneet mitään.

Jäi tunne, että on yritetty vain rahastaa menestysteosten vanavedessä. Tai ehkä Brown on itse niin innoissaan vapaamuurareista ja muusta syvälle menevästä nippelitiedosta, että hänen mielestään loppuratkaisu oli hyvinkin hienoa. Ehkä, en tiedä, mutta tavalliselle lukijalle kirja oli vain toisinto Brownin aiemmista teoksista.

Lee Child: Viides matkustaja

Gone Tomorrow
2011
ISBN 978-951-23-5163-3
suom. Jukka Jääskeläinen
464 s.

"New Yorkin öisessä metrovaunussa istuu vain Jack Reacher ja viisi muuta matkustajaa - mutta yksi heistä täyttää kaikki kohdat listalta, jonka Reacher oppi entisessä elämässään: itsemurhapommittajan tuntomerkit. Mutta miksi terroristi iskisi puolityhjään yövuoroon eikä työmatkaruuhkaan?

Kun Reacherin väliintulo aiheuttaa yllätyksen, jälkiselvittelyt saavat vähintään omituisia piirteitä. Miksi Reacheria kuulustelevat jos jonkinlaiset pukumiehet rajattomin valtuuksin? Ja kuka oli yöhön haihtunut viides matkustaja? Totuus hautautuu salaisten pidätyssellien, vallan käytävien ja kiillotettujen julkisivujen alle. Ja voimakkaat tahot tuntuvat päättäneen, että sen on parempi pysyäkin siellä..."

En ollut koskaan aiemmin lukenut Lee Childia, en ehkä ollut edes kuullut hänestä. Viidenteen matkustajaan tartuin kuitenkin kohtalaisin korkein ennakko-odotuksin, sillä olin kuullut teosta kehuttavan, jos ei nyt välttämättä ihan hirveän hyväksi niin ainakin perusdekkariksi. Sellaista kaipasin: kirjaa, jossa tapahtuisi tiiviiseen tahtiin ja joka pitäisi otteessaan.

Nämä odotukset Viides matkustaja myös lunasti. Vähään aikaan en ole lukenut tällaista kirjaa, jossa oikeasti tapahtuisi tapahtumien perään. Koko ajan tulee uusia juonenkäänteitä, mennään vauhdilla paikasta toiseen, tapetaan muutama ihminen ja uhkaillaan toisia, joudutaan itse uhatuksi ja melkein tapetuksikin. Toimintaa siis riittää ja itse koin sen ainakin tällä kertaa pelkästään positiiviseksi asiaksi.

Jo alun alkaen suhtautumiseni teokseen oli melko kevyt, joten en jaksanut välittää päähenkilön epärealistisuudesta, joka minua normaalisti olisi varmasti häirinnyt. Mies, jolla ei ole kotia, ei matkatavaroita, ei työtä, mutta jolla on kuitenkin loputtomasti rahaa... 

Viidennen matkustajan tarina pyörii sodan ja poliittisten teemojen ympärillä. Jokaiselle tutut henkilöt vilahtelevat tarinassa merkittävissäkin rooleissa ja tämä tuo tietysti siihen aina oman kiinnostavan säväyksensä.

Keskiverto dekkari, joka ehkä sopii kuitenkin tavallista paremmin aivojen nollaamiseen. Tätä lukiessa ei kerta kaikkiaan ehdi ajatella mitään muuta!