Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden, 2013. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Kaupungissa, jossa useimmat elävät elämäänsä eteenpäin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, edes tietämättä mitä on tekeillä, nuoret miehet sairastuvat, laihtuvat, kuihtuvat pois ja kuolevat. 

Tapahtuu sellaista, että leikkauksia suoritetaan Söder-sairaalan autotallissa, jotta aids-tartunnan kantajia ei viedä tavallisiin leikkaussaleihin. Ja jos siellä leikataan, se on tehtävä päivän viimeisenä toimena. Kaikkihan on puhdistettava. Kaikki!

Kaupungin puhtaanapito siistii katua. Oranssinvärinen vilkkuvalo tunkeutuu rytmikkäänä ikkunasta sisään, kieppuu nukkuvan parin yllä. Isojen pyörivien harjojen äänen voi kuulla. 

Mitä oikeastaan pyritäänkään harjaamaan piiloon tuolla tavoin turhaan?

Niitä rottiako, jotka ajettiin pakosalle kuolemaan onnellisessa kaupungissa? Tartuntaa, joka liimautuu tahmaisena mukaan kättelyissä, kädensijoista, puhelimen luureista, laseista, posliiniastioista, kaikista ihmisen erittämistä ruumiinnesteistä, verestä hiestä, spermasta, kyynelistä. Pyörivät harjat sutivat sutimistaan kaupunkia, josta ei koskaan voi tulla oikeasti puhdasta. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirja on yhtä tärkeä, surullinen ja järkyttävä kuin edeltäjänsäkin, mutta kirjallisten ansioiden osalta se ei yllä muiden aiempien tasolle.
• Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jolle koko trilogian lukeminen on ollut tunteikasta. 
• 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari, jonka mielestä trilogia on tärkeä ja tarina koskettava, mutta jota häiritsi kirjojen toisteisuus ja töksähtelevä kieli. 

 

Alkuteos The Snow Child, 2012. Suomentanut Marja Helanen.

Sain vinkin Eowyn Iveyn Lumilapsesta Instagramista ja säästelin sitä joulun aikaan luettavaksi. Alaskaan sijoittuva talvinen ja taianomaiseksi kuvailtu tarina sopisi varmasti mainiosti tuohon hetkeen. 

Niin se sopikin. Lumilapsi oli ihastuttava kirja, mutta jostain syystä odotin siltä vielä ihan aavistuksen enemmän. 

Lumilapsi kertoo Jackistä ja Mabelista, lapsettomuuttaan surevasta uudisasukaspariskunnasta 1920-luvun Alaskassa. Pariskunta on ajautumassa erilleen, kun Jack raivaa maata pelloiksi ja yrittää opetella viljelemään - Mabel puolestaan taistelee yksinäisyyttä ja epätoivoa vastaan. Kun ensilumi vihdoin sataa, Jack ja Mabel rakentavat lumesta lapsen. Aamulla lumilapsi on poissa, mutta pihapiirissä alkaa liikkua pieni tyttö. Lumilapsi. 

Eowyn Iveyn tarina on kuin aikuisten satu, ja satuun siinä usein viitataankin. Tarina todellakin on taianomainen, se on kaunis ja samaan aikaan surullinen ja koskettava. 

Ivey kirjoittaa sujuvasti ja taitaa henkilökuvauksen. Hän luo Jackista ja Mabelista uskottavat hahmot, joiden tunteisiin lukija pystyy samaistumaan. Mutta vaikka nautin tarinasta, se ei aivan täysin onnistu vangitsemaan minua. En lumoudu, en vaikutu niin vahvasti kuin ehkä odotin. Lumilapsi on hyvä, ehdottomasti, mutta varsinkaan näin pari viikkoa lukemisen jälkeen en enää koe sitä mitenkään poikkeukselliseksi kirjaksi. En osaa tarkkaan kuvailla, miksi näin on - ehkä odotukseni olivat vain liian suuret. 

Pidän kuitenkin valtavasti Iveyn tavasta kuvailla Alaskan karua luontoa. Kirjailija asuu itse Alaskassa ja se todella näkyy. Hän kirjoittaa hienosti vuodenaikojen vaihtelusta, eläimistä ja erityisesti talvesta purevine pakkasineen ja lumipyryineen. Lumilapsi onkin varmasti parhaimmillaan talvella luettuna -  esimerkiksi nyt, kun ulkona tuiskuttaa ja lunta on tänne eteläänkin kertynyt enemmän kuin monena talvena. 

Vaikka Lumilapsi ei teekään minuun lähtemätöntä vaikutusta, on se erittäin vahva esikoisromaani ja palkittu monilla palkinnoilla. Iveyltä on julkaistu suomeksi tämän jälkeen toinen romaani, joka sekin sijoittuu Alaskaan - aion antaa mahdollisuuden myös sille. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Leena Lumi, joka lumoutui. 
• Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin, jonka mielestä teosta lukiessa tuli sellainen olo, että kirjasta kuuluu pitää. Se häiritsi lukukokemusta. 
• Kirjanainen, jolle Lumilapsi oli yksi sen vuoden parhaista kirjoista. 

Sisarukset löytyvät murhattuina kesämökiltä Tanskan pohjoisosasta kesällä 1987. Epäilykset kohdistuvat kuuluisan sisäoppilaitoksen oppilaisiin, jotka olivat lähiseudulla viettämässä viikonloppua. Mitään ei kuitenkaan voida todistaa ja murhaajaa ei löydetä. Vuosia tapahtuneen jälkeen yksi oppilaista tunnustaa murhan ja istuu nyt vankilassa.

Tapauskansio päätyy vanhoja selvittämättömiä rikoksia tutkivan Osasto Q:n pomon Carl Mørckin pöydälle, mutta kukaan ei tiedä, miksi – tapauksenhan pitäisi olla selvä. Pian kuitenkin paljastuu, että se on kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty. Mørck ja hänen omaperäinen apulaisensa Assad saavat hankalaksi osoittautuvassa tutkinnassa vahvistusta uudesta sihteeristä, nuoresta ja kipakasta Rosesta.

Osasto Q:n tutkimukset ulottuvat Kööpenhaminan kodittomien joukosta aina Tanskan yhteiskunnan huipulle. Monet sisäoppilaitoksen oppilaista ovat nyt poliitikkoja ja menestyneitä liikemiehiä, joiden erityisen julmat harrastukset ovat saanet innoituksensa Kellopeliappelsiinista. Rahan taakse piiloutuva raakuus ja pahuus yllättävät kaikessa karmivuudessaan jopa kokeneen rikosetsivän.

Gummerus, 2013. 451 sivua.
Alkuteos Fasandraeberne, 2008. Suomentanut Katriina Huttunen. 

Metsästäjät on tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarjan toinen osa. Pidin kovasti sarjan ensimmäisestä osasta Vanki, joka oli nopeatempoinen ja kiinnostava dekkari. Erityisesti ihastuin mieleenpainuviin ja hyvin kuvailtuihin henkilöhahmoihin ja Adler-Olsenin huumoriin.

Metsästäjät oli sekin hyvä teos, mutta ei ehkä aivan täysin yltänyt ensimmäisen osan tasolle.

Tässä kirjassa Carl Mørck alkaa tutkia vuosikymmeniä sitten tapahtunutta kaksoismurhaa, josta on tuomiokin jo annettu. Tapaukseen arvellaan kuitenkin liittyvän jotain epäselvää, ja samalla Mørck tulee tutkineeksi myös monia muita pahoinpitelyjä, oletettuja tapaturmia ja katoamisia, joiden huomataan liittyvän tutkinnassa olevaan kaksoismurhaan. Katseet kohdistuvat vaikutusvaltaisten ja varakkaiden ihmisten suuntaan.

Juoni on monipolvinen ja siihen liittyy paljon hahmoja ja sivujuonteita. Keskiössä on kuitenkin koko ajan valta ja vallankäyttö, monellakin tapaa. Miten rikokset näyttäytyvät eri valossa, jos on rahaa ja valtaa. Miten valtaa voi käyttää ystäviin - ja eläimiin. Kirjan nimen mukaisesti kirjassa myös metsästetään, muttei aivan täysin perinteisessä mielessä.

Adler-Olsen on jälleen vahvimmillaan henkilöissä. Ne on rakennettu oivallisesti: pahikset ovat niin vastenmielisiä, että heitä on helppo vihata. Carl Mørck sen sijaan saa lukijan entistä enemmän puolelleen, samoin iki-ihana Assad. Myös tiimin vahvistukseksi palkattu sihteeri Rose on hupaisa tyyppi, jolta voi odottaa tulevissa kirjoissa mitä tahansa.

Metsästäjät sisältää kohtalaisen paljon väkivaltaa ja raakuuttaa, sekä ihmisiin että eläimiin kohdistuvaa. Itse en ole herkkä lukija, mutta kirjan teemat olivat ahdistavia ja myös minulle paikoitellen liikaa.

Kirja on kuitenkin lajissaan erittäin hyvä ja Adler-Olsen on selvästi osoittanut mielikuvituksensa. Kumpikaan Osasto Q -sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta ei kyllä ole juoneltaan sitä perinteisintä dekkariosastoa.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 32. Kirjan nimessä on ammatti. Metsästäjäkin varmasti on jossain päin maailmaa ammatti.

Kirja sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

On hautovankuuma heinäkuu vuonna kolmekymmentäkahdeksan. Iida on päässyt vihdoin irti lapsuudenkotinsa otteesta, opettajaksi vieraaseen kylään, uuden elämän alkupisteeseen. Kaikki muuttuu sinä päivänä, kun häntä puree kyy; matkalla apteekkiin hän kohtaa sillalla miehen, jota ei ole koskaan aiemmin nähnyt, mutta jonka on tavallaan tuntenut aina. 

Kymmeniä vuosia myöhemmin Edla, Iidan sisko, olisi jo valmis lähtemään tästä maailmasta. Hän on kantanut koko elämänsä mukanaan sisareensa liittyvää kipeää salaisuutta. Kun Edla nyt viimeisinä aikoinaan kohtaa sattumalta nuoren Viljamin, menneisyys saa hänet kiinni vielä kerran. 

Siltala, 2013. 130 sivua. 
Äänikirja 4 h 33 min, lukija Outi Vuoriranta.

Kirkkaat päivä ja ilta kertoo Iidasta, jonka elämä muuttuu, kun häntä puree kyy. Heti tämän jälkeen Iida kohtaa sillalla miehen, joka jää kummittelemaan hänen mieleensä.

Iida lähtee opettajaksi vieraaseen kylään ja aloittaa uuden elämän. Sillalla kohdattu mies ei katoa mielestä, ja hän palaakin yllättäen Iidan elämään.

Samaan aikaan seurataan nykyajassa Eedlaa, Iidan siskoa, joka on ehtinyt jo elämänsä lopputaipaleelle. Eedlan elämää rytmittävät ruokapalvelun käynnit.

Edla tekee tietä, mainitsee samalla ettei kalaseljankan mauste sovi hänelle. Poika sanoo ettei voi vaikuttaa asiaan, kuljettaa vain ruuat. Kyllä Edla sen tietää, hän vain halusi kuulla sen sanovan enemmän kuin kolme sanaa (päivää, noin, näkemiin) joista on jäljellä vielä yksi. 
Näkemiin.
Sinne meni. 

Sitten Eedla kohtaa nuoren Viljamin.

Sitä elää hetkiä, saaria joista ei johda siltoja toisiin saariin. Sitä unohtaa, että teot voivat palata eivätkä todellakaan niin kuin kirjekyyhkyt vaan pikemminkin heiluriovet, suoraan päin naamaa.

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta on ennen kaikkea kaunis kirja. Nousiaisen teksti on soljuvaa ja helppoa, mutta silti vivahteikasta. Se on jollain tavalla viipyilevää ja runollista, herkkää ja hieman surumielistä.

Kirja on samalla yhden ja monen ihmisen tarina. Se on myös rakkaustarina, vaikkei välttämättä kovin onnellinen. Nykyajan ja menneisyyden yhdistäminen toimii, vaikka yhteyden jossain vaiheessa arvaakin.

Kirjoitan tätä tekstiä, kun kirjan kuuntelemisesta on alle viikko. Huomaan, että kirja alkaa hämärtyä mielestäni. Tarina tuntuu jääneen sen verran etäiseksi, että kirjan sisältö on vaipumassa unohduksiin. Mieleen on jäänyt vain kaunis teksti, ei sen sisältö. Kirja tuntuu yhtä unenomaiselta kuin sen kansikuvakin.

Kirkkaat päivä ja ilta toimii hyvin äänikirjana. Lukija Outi Vuorirannan rauhallinen lukutyyli sopii Nousiaisen tekstiin täydellisesti.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Cheryl on tottunut elämään eri lailla kuin muut. Hänen perheensä on kasvattanut itse ruokansa ja elänyt hyvin maanläheistä elämää aina siihen saakka, kun perheen äiti menehtyy keuhkosyöpään 45-vuotiaana. Vahvat perhesiteet katkeavat, ja 22-vuotias Cheryl jää ajelehtimaan tyhjän päälle. 

Nähdessään mainoksen Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvasta ­Pacific Crest Trailin vaellusreitistä hän tekee elämänsä impulsiivisimman päätöksen. Hän päättää kävellä Meksikon rajalta Kanadan rajalle ulottuvaa vaellusreittiä sadan päivän ajan seuranaan vain hirviömäisiin mittoihin paisunut rinkkansa. Kuvitelmat sielukkaasta itsensä etsimisestä ja meditatiivisen eteerisistä iltahetkistä vaihtuvat lihaskipuun, hiertymiin ja kovaan fyysiseen väsymykseen. Kuitenkin kehon vahvistuessa myös mieli vahvistuu, eikä hän jää rypemään menneeseen vaan suuntaa päättäväisesti eteenpäin, askel askeleelta."

Like, 2013, 408 sivua.
Alkuteos Wild – From Lost to Found on the Pacific Crest Trail, 2012. Suomentanut Kirsi Luoma. 

Huh.
Oloni on pökertynyt. Huikea vaellus, huikea nainen ja huikea kirja.

Villi vaellus oli roikkunut pitkään luettavien kirjojen listallani, sillä vaelluksista kertovat kirjat ovat jo jonkin aikaa kiinnostaneet minua. En kuitenkaan tiennyt, että kyse on tositarinasta, ja yllätyin, kun löysin kirjan kirjastosta matkailu-hyllystä.

Kirja olisi ollut hyvä fiktionakin, mutta tositarina tuo siihen tietysti vielä ihan oman lisänsä.

Se ei hievahtanutkaan.
Kyykistyin, otin tukevamman otteen rinkan kehikosta ja yritin uudestaan. Se ei liikahtanut vieläkään. Ei sentin senttiä. Seuraavaksi menin polvilleni ja yritin  nostaa sitä kietomalla molemmat kädet sen ympärille. Pinnistelin ja ponnistelin voimieni takaa, mutta vaikka kuinka yritin, se ei vain noussut. Yhtä hyvin olisin voinut yrittää nostaa kuplavolkkaria. Se näytti niin söpöltä, niin nostettavalta, ja silti se ei noussut.

1990-luvulle sijoittuva Villi vaellus on tarina 26-vuotiaan Cherylin vaelluksesta Yhdysvaltojen Pacific Crest Traililla, pitkällä vaellusreitillä. Kirja on vaellustarina, jossa lukijalle tulevat tutuksi niin vaelluksen karut puolet: rakot, hiertymät, irtoilevat varpaankynnet, kylmyys, kuumuus, yksinäisyys ja puuduttavat kilometrit - kuin myös hyvät puolet: uudet ystävät, upeat maisemat, hienot kohtaamiset ja kävelyn meditatiivisuus.

Kirja toimii hyvin vaellustarinana, sillä vaellukseen paneudutaan varsin hyvin ja yksityiskohtaisesti. Kirjan alussa olevasta kartasta voi tarkistaa reittiä teoksen edetessä. Toisaalta paikoin pikkutarkatkin vaelluskuvaukset voivat tylsistyttää lukijan, jota vaeltaminen ei niin paljon kiinnosta.

Villi vaellus ei ole kuitenkaan pelkkää vaeltamista. Vähintään yhtä tärkeä rooli on Cherylin elämällä ja ennen kaikkea hänen äiti-suhteellaan. Cherylin elämä on vaellukselle lähtiessä kohtalaisen sekaisin: äiti on kuollut ja avioliitto päättynyt eroon. Vaelluksen edetessä Cheryl käsittelee äitinsä kuolemaa ja avioeroaan.

Minun täytyy muuttua. Juuri se ajatus ajoi minua eteenpäin noina kuukausina matkaa suunnitellessani: Minun täytyy muuttua. Ei toiseksi ihmiseksi vaan takaisin siksi, joka olin ollut - vahvaksi ja vastuuntuntoiseksi, selvänäköiseksi ja tarmokkaaksi, eettiseksi ja hyväksi. Ja PCT tekisi minusta sellaisen. 

Cheryl on huikea. Hän on niin rohkea ja sisukas, että se saa minut tuntemaan itseni todella pieneksi ja vaatimattomaksi. Toisaalta kirja osoittaa, että sitkeydellä ja päättäväisyydellä moni asia on saavutettavissa. Ei todellakaan helposti, mutta saavutettavissa kuitenkin. Tai ainakin yritettävissä.

Melkein haluaisin itsekin kokeilla, olisiko minusta tuollaiseen.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

"On vuosi 1982. Nuori ja kaunis Rasmus astuu junasta Tukholman keskusasemalla. Taakse jää pikkukylä Värmlannissa, edessä on syntinen Tukholma. 
Benjamin on Jehovan todistaja. Hän kiertää ovelta ovelle puhumassa Jumalasta. Mikään ei voi horjuttaa hänen uskoaan paitsi kun oven sattuu avaamaan Paul, Jumalan luomista homoista lämpimin, hauskin ja flirtein ikinä. 
Kun jouluaattona pimeys on laskeutunut kaupungin ylle ja lumihiutaleet leijuvat maahan, Rasmus ja Benjamin kohtaavat. Eikä mikään palaa enää ennalleen."

Johnny Kniga, 2013, 294 s. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan kandskar, 2012. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Vaikuttava. Surullinen. Kaunis. Järkyttävä. Hieno. Koskettava.

Olen sanaton, mutta samalla mielessäni pyörii satoja ajatuksia. Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian ensimmäinen osa Rakkaus kolahti syvälle. Olin toki kuullut trilogiasta puhuttavan, jopa paljon kehuttavankin, mutta en osannut odottaa mitään tällaista.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo, mitä tapahtui Tukholman homoyhteisössä 80-luvulla. Maalaispoika Rasmus muuttaa Tukholmaan ja saa olla siellä vihdoin oma itsensä. Koko lapsuutensa ja nuoruutensa hän on saanut sietää kiusaamista ja haukkumista. On tärkeää kuulua joukkoon, erilaisuus on jotain, mitä ei hyväksytä. Valkoinen hirvikin halutaan tappaa, koska se on poikkeava.

Koulussa homoseksuaalisuus niputetaan yhteen itsensäpaljastajien, pedofiilien ja eläimiin sekaantujien kanssa. Se kuitataan teini-iän nopeasti ohi menevänä vaiheena. Rasmuksen musiikinopettaja kuvailee Tsaikovskin musiikkia pateettiseksi, koska säveltäjä on ollut homoseksuaali ja sen vuoksi tehnyt itsemurhan.

"Tämä oli Rasmuksen koko kouluajan ainoa kerta, jolloin hän kuuli tuon sanan mainittavan muussa yhteydessä kuin biologian kirjan pikkuhuomautuksena normaaliuden poikkeamista, ja hän sai tietää että hän on pateettinen ja että hänen odotettiin sen vuoksi tappavan itsensä."

Benjamin puolestaan on Jehovan todistaja, joka kiertää ahkerasti ovelta ovelle kertomassa Jumalan sanaa. Hänen isänsä on pojastaan ylpeä, sillä poika on niin kunnollinen kuin vain voi olla. Kunnes Benjamin tapaa Paulin, joka huomauttaa kuin ohimennen, että tiesihän Benjamin olevansa homo.

Se on isku vasten Benjaminin kasvoja. Homoseksuaalisuus ja Jehovan todistajana oleminen eivät sovi yhteen. Toisesta on luovuttava.

Ja kun Benjamin tapaa Rasmuksen, se on menoa.

"Huomatessaan tulokkaan Benjamin hidastaa samalla sekunnilla kulkuaan, on hetken ajan aivan liikkumatta, ja hän tietää, että koko hänen eteenpäin pyrkimisensä on tähdännyt tähän paikkaan, tähän hetkeen, tähän kohtaamiseen, tämän miehen luo. 
Tänne hän on ollut matkalla koko ajan. 
Kenties hän oli itse asiassa uskonut käyvänsä koputtelemassa oville todistaakseen Jehovasta. Tosiasiallisesti hän oli vain etsinyt tätä miestä."

On vaikea käsittää, miten homoihin suhtauduttiin vain muutama vuosikymmen sitten. Kuinka onnellinen voikaan olla siitä, että Suomessa - ja Ruotsissa - saadaan elää jo kohtalaisen vapaamielisessä yhteiskunnassa, vaikka edelleen asian eteen on paljon tehtävää.

Jonas Gardell ujuttaa päähenkilöiden tarinan lomaan runsaasti tietoa. Hän siteeraa lehtiartikkeleiden otsikkoja ja kertoo siitä, millaista elämä ihan tosiasiassa 80-luvun Ruotsissa oli. Hän tietää, mistä kirjoittaa, sillä hän on itse elänyt tuota aikaa. Gardell on yksi Ruotsin julkisimmista homoseksuaaleista ja heistä, jotka selviytyivät Ruotsia ravistelleesta aids-epidemiasta. Me Naiset -lehden haastattelussa hän on kertonut, että kirjoittaa kuolleista ystävistään.

- Olen aina tiennyt, että on minun tehtäväni kirjoittaa tämä kirja. Koska minä selvisin, Gardell kertoo Me Naiset -lehden jutussa vuonna 2013.

"Paul ja tuo vieras mies eivät ole täällä kahdestaan. 
Kaupungintalon itäpuolen suorakulmiomaisella alueella liikuskelee useita muita vaitonaisia miehiä muutaman pensasryhmän ja seinäsyvennyksen väliä. 
Tämä on kuin jonkinlaista tanssia. He noudattavat tietynlaista koreografiaa. Vaihtavat paikkaa ja sijaintijaan toisiinsa nähden, lähestyvät, kohtaavat toisensa ja eroavat toisistaan uudelleen. Ollaan varovaisia, odotetaan mieluummin jonkun toisen aloitetta. Ei haluta paljastaa liian avoimesti kortteja."

Homoseksuaalisuuden rangaistavuus poistettiin Ruotsissa vuonna 1944, mutta vielä vuonna 1982 homoihin suhtauduttiin hyvin negatiivisesti. Gardell kirjoittaa kuinka homoseksuaalit esiteltiin lehdissä keksityillä henkilöllisyyksillä ja heitä valokuvattiin vain selkäpuolelta. Homoseksuaalisuus oli "myrkky, joka saattaisi levitä hallitsemattomasti", ja siltä oli suojeltava yhteiskuntaa ja erityisesti nuorisoa.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin kertoo karulla tavalla sen, miten aids-epidemia rantautui Ruotsiin. Kaupungissa alettiin ihmetellä homoseksuaalien sairastamia kuumeita, väsymystä, laihtumista ja nopeaa heikentymistä.

Tähän tilanteeseen lukija heitetään jo kirjan ensimmäisillä sivuilla. Ollaan täysin eristetyssä huoneessa, heikossa kunnossa olevan miespotilaan luona. Hoitajat ovat pukeutuneet suojavarusteisiin, ikkunoita ei saa avata.

En ole vähään aikaan törmännyt näin pysäyttävään alkuun. Ei voi kuin jatkaa lukemista.

"Yhdessä he ovat uusineet miehen makuuhaavojen siteet ja nuori apulainen on tullut ottaneeksi pois likaiset käsineensä, ehkä oikoakseen lakanaa tai muun syyn vuoksi. Äkkiä hän kumartuu vuoteessa makaavan nuoren miehen ylle pyyhkäisemään kämmenselällä pois miehen kyyneleet. 
Hän tekee niin ajattelematta, hetkellisen empatian ja myötätunnon vallassa. 
Vanhemman hoitajan silmat värähtävät hieman laajemmiksi, torjuviksi. 
Potilas sulkee silmänsä. Hän itkee yhä."

Jonas Gardell kirjoittaa tekstiä, jota ei voi olla lukematta. Se on sisällöltään sekä kamalaa että kaunista. Kirjassa on kymmenittäin lainauksa, jotka haluaisin ottaa talteen. Gardell osaa kirjoittaa hahmojensa tunteet sanoiksi osuvasti, jotenkin todella henkilökohtaisesti. Paikoitellen kieli vaikuttaa hieman hiomattomalta, enkä tiedä, pitäisikö se laittaa suomentajan piikkiin. Toisaalta tämä ajoittainen hiomattomuus tuntuu vain sopivan aiheeseen. Se tekee kirjasta entistä aidomman.

"Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua."

Jonas Gardellin Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on ollut myyntimenestys. Trilogiasta on tehty tv-sarja, joka on esitetty myös Suomessa. Jonas Gardell on valittu niin Kuukauden tukholmalaiseksi kuin Vuoden ruotsalaiseksikin ja hänelle on myönnetty myös Vuoden homo -palkinto.

Minä olen lukenut toistaiseksi vain trilogian ensimmäisen osan, ja aion pitää hetken taukoa ennen kuin tartun seuraaviin. Haluan nauttia tästä hienosta trilogiasta mahdollisimman pitkään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 1. kirjassa muutetaan.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Laura, tuore äiti ja vaimo, saa puhelun lääkäriltä magneettikuvauksensa tuloksista. Diagnoosi on tyly. Polven kierukkavammaepäily muuttuu osteosarkoomaksi, reisiluuhun pesiytyneeksi luusyöväksi, ja keuhkoissa piilee mahdollisesti etäispesäkkeitä. Lauralla, nuorella lääketieteen opiskelijalla, on edessään toisenlaisten opintojen aika.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Pitääkö jalka amputoida? Kuinka käy Otso-pojan ja Sofia-puolison? Entä koko parisuhteen? Voiko kaikki sittenkin olla vain yhtä suurta väärinkäsitystä ja kääntyä vielä valoisaksi? Vaikka kello pysähtyy ja arki muuttuu vuoristoradaksi, syövänkin kanssa voi silti elää. Päivän kerrallaan." 

WSOY, 2013, 380 s.

Laura Saven Paljain jaloin oli yksi niistä harvoista kirjoista, jonka laitoin varaukseen heti, kun viime syksynä luin tänä vuonna julkaistavien kirjojen katalogeja. Olin kolmantena varausjonossa kirjaan, jota ei oltu vielä edes julkaistu ja sain sen käsiini heti, kun se kirjastoon ilmestyi. Ja onneksi sain.

Paljain jaloin on riipaiseva kuvaus siitä, miten elämä muuttuu kertaheitolla. Se on rehellisen tuntuinen, koskettava ja todella lähelle tuleva teos elämän arvoista, ihmissuhteista, rakkaudesta ja kuolemasta. Paljain jaloin pohjautuu Laura Saven muistiinpanoihin ja päiväkirjamerkintöihin ja vaikka kirjan alussa kerrotaankin sen olevan romaani, on teksti varmasti suurimmilta osin täysin totta. Päiväkirjamuotoinen tyyli tuo sisällön lukijan syliin ja voin kertoa, että itse tutustuin kirjan aikana Lauraan niin vahvasti, että viimeisen sivun jälkeen en voinut kuin itkeä.

Vakavasta ja surullisesta aiheesta huolimatta teoksessa ei jäädä vellomaan itsesääliin eikä lukeminen ole raskasta. Välillä on tietysti huonompia hetkiä ja niistä kerrotaan, kuten syytä on, mutta aina välillä tunnelin päässä näkyy valoa ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Laura alkaa löytää elämästään uusia puolia, nauttii pienistä iloista eikä unohda huumoriakaan.

"Olemme perustaneet Otson kanssa kaljukerhon. Kerhon virallisena tavoitteena on kasvattaa hiuksia ja opetella kävelemään. Tällä hetkellä minä johdan kävelyssä ja Otso hiustenkasvatuksessa."

Paljain jaloin on yksi parhaista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Ehkä jopa paras. Itse en ole sairastanut syöpää, onneksi, mutta toisinaan olen pelännyt, että sairastun. Enää ei pelota aivan yhtä paljon.

Laura Save hävisi taistelunsa syöpää vastaan ennen kuin sai tiedon kirjansa julkaisusta.