Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla ihan huikea. Se on tärkeä, koskettava, surullinen, vaikuttava ja silmiä avaava, kaunis, hauska ja vavahduttava.

Mykistyin, kun luin trilogian ensimmäisen osan Rakkaus kolmisen vuotta sitten. Vaikutuin kirjan sisällöstä, tarinasta, henkilöistä ja kerronnasta - kaikista samoista asioista, jotka tekivät vaikutuksen myös toisen osan Sairaus kohdalla. Kun ensimmäinen osa oli edes joiltain osin rakkaustarina, mentiin toisessa osassa jo synkempiin vesiin.

Kolmas osa, Kuolema, antoi odottaa rankkaa tarinaa. Siksi säästelin sitä, vähän turhankin pitkään. Olin nimittäin unohtanut jo osan edellisten kirjojen tapahtumista, mutta onneksi Gardell palautti minut kartalle. Jonkin verran kirjassa oli toisteisuutta aiempiin nähden, mutta minulle se oli vain hyvä asia.

Jos Gardellin trilogia ei ole sinulle tuttu, kerrataan nyt vielä. Kirja kertoo joukosta homoja: Paulista, Bengtistä, Seposta, Lars-Åkesta, Rasmuksesta ja Benjaminista, muun muassa. Ajankohta on 80-luku, se aika, jolloin aids vie hengen sadoilta, tuhansiltakin nuorilta miehiltä.

Toistan itseäni, kun sanon, että trilogian päätösosakin on vaikuttava ja tärkeä. Se on tärkeä siksi, että se sanoittaa noita 80-luvun tapahtumia ja kertoo siitä myös meille nuoremmillekin. Jotta me voimme yrittää edes vähän ymmärtää, mitä kaikki benjaminit, rasmukset, paulit ja kumppanit ovat joutuneet kokemaan.

Kun trilogian ensimmäinen osa käsitteli rakkautta ja toinen sairautta, saa kuolema tässä osassa paljon tilaa. Nuoret miehet kuihtuvat pois, toinen toisensa jälkeen. Samaan aikaan perheet kieltävät heidän homoutensa ja heidän kumppaninsa. Posliiniastiat paiskataan jätesäkkiin, kun sukulaispoika on käynyt kylässä kahvilla. Kun heidän poikansa kuolee, he eivät ota tämän kumppania hautajaisiin. Poika on kuollut syöpään, he sanovat. Näistä asioista ei puhuta, niistä ei kannata puhua.

Sairaalassa pidetään huolta siitä, ettei kyynelehtiviin potilaisiin kosketa, vaikka ollaankin jo saatu tietoa siitä, ettei sairauden pitäisi tarttua kyynelten kautta. 

Kuolema on surullinen, ajoittain ahdistava ja suorastaan karmea, ja erityisen karmeaksi sen tekee se, että asiat ovat totta, ne ovat tapahtuneet, kuten Gardell kirjassaan moneen otteeseen muistuttaa. Kaikki tämä on tapahtunut monille ja monille miehille Ruotsissa, ja niin varmasti myös Suomessa. Aikana, josta on kulunut vasta pieni hujaus, mutta josta minun ikäpolveni ei lähtökohtaisesti tiedä mitään.

Gardellin teksti on jälleen vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Hän kuvailee henkilöidensä elämää ja ajatuksia kauniisti ja ajoittain karusti ja rujosti - kaikkia elämän sävyjä. Välillä teksti on kuin suoraan tietokirjasta, niin kovasti tulitetaan faktoja. Tämä voisi tuntua irralliselta ja sirpaleiselta, mutta kaikki toimii. Ja vaikka kirja on täynnä surua, on siinä myös hauskuutta. Gardellin henkilöhahmot hallitsevat komiikan, etenkin tietysti Paul. 

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla niin hieno ja niin vaikuttava, että se on kokonaisuutena heittämällä yksi parhaista lukemistani ja ansaitsisi paikan omassakin hyllyssä.