Gummerus, 2015. 265 sivua. 
Alkuteos La Vie en mieux, 2014. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Olen lukenut Anna Gavaldalta aiemmin kaksi kirjaa ja pitänyt niistä kovasti. Erityisesti novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja teki minuun vaikutuksen. Valitettavasti Parempaa elämää ei mielestäni yltänyt näiden aikaisemmin lukemieni tasolle.

Parempaa elämää koostuu kahdesta novellista. Se pääsi yllättämään, sillä en ollut tainnut lukea takakannen tekstiä ja luulin, että kirja on romaani. Tarinoiden vaihtuessa minun kesti siis hetken ymmärtää, että kyseessä on kaksi toisistaan erillistä novellia: yritin aluksi hakemalla hakea niistä jotain yhtymäkohtia, joita ei lopulta siis ollutkaan.

Ensimmäinen novelli kertoo pariisilaisesta opiskelijasta Mathildesta, joka kadottaa laukkunsa. Laukun löytää Jean-Baptiste, joka on ystävällinen ja rehellinen, ja palauttaa laukun. Mathilde tuntee Jean-Baptisteen mystistä vetoa ja päättää lopulta etsiä miehen käsiinsä.

Novelli ei herättänyt minussa järin suuria tunteita. Se ei tuntunut kovin kiinnostavalta, eikä myöskään realistiselta. Kaiken lisäksi se päättyi hyvin töksähtäen.

Toinen novelli kertoo Yannista, jonka elämä ei ole kovin kaksista. Hän päätyy viettämään iltaa naapurissaan asuvan pariskunnan luokse, ja tuo ilta muuttaa Yannin elämän.

Tämä novelli toimi minulle paremmin, mutta en löytänyt siitäkään kovasti samaistumispintaa. Novelli oli ihan viihdyttävä, muttei jäänyt sen enempää mieleen.

Gavaldan kirjoitustyyli on tuttuun tapaan kepeä, puhekielinen ja paikoin siksi hieman rasittava. Aiemmin olen nauttinut Gavaldan kirjojen tavallisuudesta, lämminhenkisyydestä ja iloisuudesta, mutta tästä en löytänyt näitä asioita samoalla tavalla kuin aiemmin lukemistani kirjoista. Kirja oli nopealukuinen, kevyt ja ihan kiva, muttei mitään sen enempää.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjakaruselli-blogin Anette, joka ei pitänyt kirjan toteutuksesta. 
• Mari A:n kirjablogin Mari, joka suosittelee kirjaa nopealukuiseksi välipalakirjaksi. 
• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jolle Parempaa elämää oli kirja, joka nosti hänet notkosta raskaiden kirjojen jälkeen. 

WSOY, 2015. 544 sivua. 
Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. Suomentanut Hanna Tarkka. 

Kaikki se valo jota emme näe on ollut lukulistallani pitkään. Se on romaani, jota joku jatkuvasti ylistää ja joka on voittanut Pulitzerin kirjallisuuspalkinnon. Toisen maailmansodan aikaan sijoittuva pitkähkö teos ei kuitenkaan ole aihepiiriltään tuntunut minulle ihan omimmalta, joten olen lykännyt sen lukemista kerta kerran jälkeen. Joululomalla vihdoin ajattelin ajan olevan sopivan, muttei se ihan ollut. Vaikka oli loma ja aikaa lukemiselle riittämiin, kesti kirjan läpi kahlaamisessa kaksi ja puoli viikkoa.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta ranskalaistyttö Marie-Lauresta ja saksalaisesta Werneristä. Marie-Laure asuu lukkoseppä-isänsä kanssa ja on äärettömän kiinnostunut luonnosta: etenkin merestä ja kotiloista. Werner puolestaan elää orpokodissa, kuuntelee öisin ranskankielisiä radiolähetyksiä ja korjaa radioita. Teknisesti taitava Werner sijoitetaan lopulta radiolähetyksiä vakoilevaan SS-yksikköön, kun Marie-Laure puolestaan pakenee Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Marie-Lauren ja Wernerin tarinat etenevät ominaan, mutta koko ajan lähenevät. Mukana kulkee myös salaperäinen jalokivi, joka saattaa olla kirottu.

Melkoiset ainekset - onpa kirjaa aikuisten saduksikin tituleerattu.

Sade solisee pilvestä katolle ja katolta räystäälle. Werner painaa otsansa pystyikkunan ruutuun ja tähyää pisaroiden läpi, alempi katto on vain yksi märkien kattojen rykelmästä, jota ympäröivät koksitehtaan, sulattamon ja kaasutehtaan valtavat muurit, taivasta vasten piirtyvä kierteinen torni, kaivos- ja tehdasalue, joka jatkuu hehtaari hehtaarilta silmänkantamattomiin, kyliin, kaupunkeihin, alati kiihtyvään, alati laajenevaan koneistoon, joka on Saksa. Ja miljoona miestä on valmiina uhraamaan sille henkensä. 

Kaikki se valo jota emme näe on koskettava ja ihan kiinnostavakin, mutta ei mielestäni mitään  hirveän erikoista. Toki Anthony Doerrin kuvaus kahden lapsen (tai nuoren) elämästä sodan aikana tuo erilaista näkökulmaa näihin tapahtumiin ja sokea Marie-Laure toisena päähenkilönä on mielenkiintoinen - vastaavia kun kirjallisuudessa ei ole liikaa. Kiintoisaa on myös radion merkitys sodassa.

Kirja ei kuitenkaan onnistu tarjoamaan muuten mitään kovin uutta tai vavahduttavaa. Teoksella on pituutta auttamatta liikaa, ja vaikka se on pilkottu hyvin lyhyisiin lukuihin, en missään vaiheessa tunne, että kirja olisi pakko saada luettua loppuun. Oikeastaan kiinnostun Marie-Lauren ja Wernerin tarinoista kunnolla vasta kirjan loppuvaiheilla, jolloin hetkittäin tuntuu jopa siltä, että käsissä on hyvä kirja.

Kieleltään kirja on tarkoin harkittu: jokainen lause tuntuu viimeistellyltä.

Yötaivaan laikku kuultaa puiden seinämän takaa punaisena. Värjyvässä valossa hän tajuaa, ettei lentokone ollut ainoa, että taivas kuhisee koneita, ainakin kymmenkunta syöksyilee edestakaisin ja kiitää kaikkiin suuntiin, ja lyhyeksi toviksi hän kadottaa ajan ja paikan tajun ja luulee katsovansa alas eikä ylös, ikään kuin valokeila olisi suunnattu veden verenväriseen kiilaan, taivaasta olisi tullut meri ja lentokoneista nälkäisiä kaloja, jotka ahdistelevat saaliitaan pimeässä. 

Kokonaisuutena Kaikki se valo jota emme näe jää minulle kuitenkin kirjaksi, jonka lukee, mutta jonka myös unohtaa pian lukemisen jälkeen. Se on ihan kiva, positiivinen ja toiveikas tarina vakavasta ympäristössä ja aihepiiristä, mutta lopulta aika yllätyksetöntä viihdettä.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
15. Fiktiivinen kertomus, jossa on mukana todellinen henkilö (Adolf Hitler mainitaan)
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa käydään kirjeenvaihtoa

-

Seinäjoen kaupunginkirjaston aikamatkailu-lukuhaasteessa kirja sopii kohtiin:
3. Kirja, jossa on eri aikatasoja
7. Kirja, joka kuvaa jonkin merkittävän tapahtuman aikaa
9. Sota-ajasta kertova kirja
12. Kirja, jossa siirrytään ajasta ikuisuuteen
21. 1940-luvulla ilmestynyt tai 1940-luvulle sijoittuva kirja
28. 2010-luvulla ilmestynyt tai 2010-luvulle sijoittuva kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

• Yöpöydän kirjat -blogin Niina, jonka mielestä kirja on valovoimainen ja joka antoi sille viisi tähteä. 
• Kirjamerestä ongittua -blogin Piia, jonka mielestä kirja on laadukas lukuromaani. 
• Mitä luimme kerran -blogin Laura, jolle kirja oli keskinkertainen viihderomaani, jonka tarina lässähti kasaan kuin pannukakku. 

Like, 2015. 290 sivua. 
Alkuteos Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013. Suomentanut Petri Stenman. 

Muutama vuosi sitten julkaistu Naparetki on ollut säännöllisesti esillä somessa ja blogeissa, mutta itse olen kirjan aina sivuuttanut. Eihän minua kiinnosta 1800-luvulla tehty, kolmen ihmisen kuolemaan johtanut naparetki. Hiljattain 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile kuitenkin kirjoitti teoksesta niin houkuttelevasti, että lainasin sen välittömästi kirjastosta joululomalukemiseksi.

Minulle kävi kuten niin monelle muullekin Naparetken lukeneelle. Aihe ei kiinnostanut aluksi tipan tippaa, mutta Bea Uusma sai omalla intohimollaan myös minut rakastumaan kirjaan.

Naparetki - Minun rakkaustarinani kertoo vuonna 1897 tehdystä naparetkestä. Kolme ruotsalaismiestä lähtee tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla, mutta retki päättyy epäonnisesti. Yli 30 vuotta myöhemmin miesten jäännökset löydetään, mutta epäselvää on, miten miehet kuolivat. Tarina on kiehtonut vuosikymmenten ajan tutkijoita, kirjailijoita, lääkäreitä ja tavallisia ihmisiäkin: näin myös Bea Uusmaa. Hän on itse ruotsalainen kirjailija ja lääkäri - ja sanoo kirjassaan, että opiskeli lääkäriksi ehkä juuri tämän tapauksen vuoksi.

Naparetki - Minun rakkaustarinani on tietokirja. Se ei kuitenkaan ole sellainen tietokirja, jollaiseksi genren edustajat yleensä mielletään. Se on täynnä tunnetta, täynnä omakohtaisuutta ja kiihkeää haluaa selvittää asia itselleen ja kertoa se muille. Dramaattisten tapahtumien ja hyytävän sijainnin vuoksi kirja on kuin jännitysnäytelmä, jonka ratkaisua sekä kirjailija että lukija jahtaavat.

On kulunut yli sata vuotta. Kaikista teorioista ja olettamuksista huolimatta kukaan ei ole kyennyt näyttämään toteen, miksi he kuolivat. Luettuani kaikki kirjat ja nähtyäni niissä samat faktat moneen kertaan ajattelin, että minun on aloitettava alusta uudelleen. Jos kokoan palapelin uudelleen, kaikilta suunnilta, puuttuvan palasen muoto tulee lopulta esiin, vaikka itse palaa ei löytyisikään.

Uusma kuljettaa kirjassa rinta rinnan tarinaa omasta retkestään Pohjoisnavalle, omista ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan, sekä faktapohjaista tietoa siitä, mitä Valkosaaren tapahtumista jo entuudestaan tiedetään. Kirjassa on pätkiä naparetkeläisten kirjeistä, Uusman tekemiä muistiinpanoja retkikunnan päiväkirjojen sisällöstä, auringon nousu ja laskuaikoja, yksityiskohtaisia tietoja ruumiinavauspöytäkirjoista ja paljon paljon muuta materiaalia, jota Uusma on haalinut ja jonka hän haluaa meille kaikille jakaa. Paikoin tieto on liiankin yksityiskohtaista, mutta myös tämä kertoo kirjailijan valtavasta intohimosta asiaa kohtaan.

Tekstiä rytmittävät runsaat kuvat: tuoreet valokuvat Uusman matkoilta, piirrokset esimerkiksi ruumiinavausasioita tukemaan, ja monet vanhat valokuvat. Kirja on taitettu kauniisti, kiinnostavasti ja kevyesti, ja sitä on ilo lukea myös ulkoasunsa ansiosta.

Kaikkein hienointa tässä kirjassa on kuitenkin jo se monesti mainittu intohimo. Uusma saa minutkin kiinnostumaan siitä, mitä Valkosaarella 1800-luvulla tapahtui. Naparetkessä onnistuu se, minkä pitäisi jokaisessa kirjassa onnistua: lukija tempautuu täysillä mukaan, oli aihe mikä tahansa.

Valkosaari. Keskellä Jäämerta, vaikka kukaan ei sitä näe. Nyt, kun minä istun Tukholmassa kirjoittamassa tätä, niin Valkosaaren ympärillä hohtaa. Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Lara Jean didn’t expect to really fall for Peter. She and Peter were just pretending. Except suddenly they weren’t. Now Lara Jean is more confused than ever. When another boy from her past returns to her life, Lara Jean’s feelings for him return too. Can a girl be in love with two boys at once? 

Simon & Schuster Books for Young Readers, 2015. 
8 h 59 min, lukija Laura Knight-Keating. 

Ihastuin vähän aikaa sitten kuuntelemaani nuortenkirjaan To All The Boys I've Loved Before, joka kertoi Lara Jeanista ja hänen poikasotkuistaan. Kirja oli hyväntuulista teinihömppää - oikein sellaista vaaleanpunaista hattarapilveä, joka laittoi nauramaan ääneen ja veti hymyn korviin.

Jatkoin heti perään sarjan toisella osalla, kirjalla P.S. I Still Love You. Se oli melkein yhtä hyvä.

Kirja jatkaa suoraan siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa päättyi. Henkilöt ovat samat, mutta osa ensimmäisen kirjan sivuhenkilöistä nousee tärkeämpään rooliin. Päähenkilö on tietysti edelleen Lara Jean, joka tuntuu ehkä hiukan kasvaneen ensimmäisestä kirjasta. Keskiössä ovat ensimmäisen osan tapaan ihmissuhteet: nyt Laran ja poikien välisten suhteiden lisäksi enemmän myös hänen ystävyyssuhteensa.

P.S. I Still Love You on samalla tavalla iloinen kuin sarjan avausosa - oikea hyvänmielenkirja. Nautin sen kuuntelemisesta, ja mikäs näin taidokkaasti kirjoitettua ja sen lisäksi taidokkaasti luettua kirjaa on kuunnellessa. Tykästyin Laura Knight-Keatingin lukutyyliin jo ensimmäisen kirjan kanssa, mutta en voi kuin ihailla hänen luontevaa tyyliänsä lukea.

Sarjan viimeinen osa pääsee kuunteluun ihan pian!

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

Kesällä 1973 Devin Jones kokee ensimmäisen sydänsurunsa, tutustuu Joylandin huvipuiston omaperäisiin ihmisiin, oppii jotakin tosirakkaudesta, kohtaa kuoleman silmästä silmään ja kasvaa aikuiseksi. Tivolin kesätyöläisille Kummitustalo on kauhujen paikka, koska huhujen mukaan siellä kummittelee murhattu tyttö. Devin alkaa epäillä, että murhaajakin on edelleen huvipuistossa, elävänä ja vaarallisena.

Tammi, 2015. 288 sivua. 
Alkuteos Joyland, 2014. Suomentanut Kristiina Vaara.

Jostain kumman syystä Stephen King on jäänyt minulle vieraaksi kirjailijaksi. Minulla on hämärä muistikuva siitä, että olisin joskus lukenut jotain hänen kirjoittamaansa kauhukirjaa ja kirja olisi jäänyt kesken. Muistelen, että olisin kokenut kirjan liian hidastempoiseksi ja tylsäksi.

On kuitenkin mahdollista, jopa todennäköistä, että kyse on ollut ihan jonkun muun kirjoittamasta kirjasta. Nyt lukemani Tervetuloa Joylandiin ei nimittäin ainakaan ollut hidastempoinen tai tylsä.

Koska ennakko-odotuksia ei ollut - tai ne olivat jopa negatiiviset - lähdin lukemaan tätä kirjaa varsin epäluuloisin miettein. Oikeastaan olin bongannut Tervetuloa Joylandiin -kirjan jo muutamaan otteeseen Instagramista ja blogeista, mutta en ollut kiinnostunut siitä lainkaan. Mieheni kuitenkin lainasi kirjan sattumalta kirjastosta, luki sen ja suositteli sitä varovasti minullekin, joten päätin hiljaisena mökkipäivänä kokeilla miten King ihan oikeasti maistuisi.

Maistuihan se. Innostuin kirjasta heti ensimmäiset sivut luettuani.

Tervetuloa Joylandiin kertoo nuoresta Devin Jonesista, joka pääsee kesätöihin huvipuistoon, Joylandiin. Töiden takia hän muuttaa asumaan rantahuoneistoon ja joutuu hyvästelemään kesäksi tyttöystävänsä, jonka työt ovat toisella paikkakunnalla. Nuoren rakkauden pitäisi kestää, mutta ei se tietenkään kestä. Onneksi Joylandista löytyy uusia ystäviä, ja myös uusi, jännittävä työ vie aikaa menetetyn rakkauden murehtimiselta.

Tervetuloa Joylandiin on monipuolinen kirja. Se on tarina aikuiseksi kasvamisesta ja kertomus ystävyydestä. Romantiikkaakin löytyy, kun Devin törmää rannalla pyörätuolissa istuvaan poikaan ja hänen mielettömän hyvännäköiseen äitiinsä. Tervetuloa Joylandiin on tietysti myös kuvaus huvipuistosta ja siellä työskentelystä, ja miljöö tuokin kirjaan oman kiinnostavan säväyksensä. Jossain vaiheessa kirja saa myös trillerin ja jännityskirjan piirteitä, ja löytyypä siitä vielä yliluonnollisia elementtejäkin - onhan kyse Stephen Kingistä.

Monipuolisuus on yksi kirjan erikoisimmista puolista: se on niin kovin montaa asiaa samaan aikaan, että en itse tiedä mihin genreen sen luokittelisin. Suuntaa vaihdetaan monta kertaa.

Pidän kovasti kirjan alkupuolesta. Tarina etenee verkkaisesti ja tunnelma on hieno: nostalginen, lämminhenkinen ja lempeä. Kirjan kertojana on nykypäivän Devin Jones, joka muistelee ja kommentoi nuoruutensa tapahtumia niiden kertomisen lomassa. Se toimii. Kirjan henkilöt ovat kiinnostavia ja heistä on helppo pitää.

Lopussa kirjan vauhti kiihtyy nollasta sataan todella nopeasti. Trillerivaihteelle siirrytään aivan yllättäen, eikä suunnanmuutos mielestäni ihan toimi. Loppu tuntuu hieman väkisin kasaan kyhätyltä ja pilaa kirjan muuten niin vahvaa tunnelmaa. Lopussa ilmaan jää langanpäitä, joiden kuvitteli olevan tärkeitä, mutta joita ei lopulta solmitakaan yhteen. Se voi olla tarkoituksin, mutta minulle jää lopusta viimeistelemätön tuntu.

Lopun heikkouksista huolimatta Tervetuloa Joylandiin on kokonaisuutena hyvä. King yllätti minut positiivisesti, joten on varmaan pakko lukea hänen teoksiaan myös jatkossa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjojen keskellä -blogin Maija, jonka mielestä kirja on hyvä vaihtoehto niille, joilta Kingiin tutustuminen on jäänyt väliin. 
• Järjellä ja tunteella -blogin Susa, jonka kirja sai hykertelemään. 
• Satun luetut -blogin Satu, jonka mielestä kirja oli nautittavaa luettavaa, vaikkei hän oikein osaa sanoa miksi. 

Pientä ja hiljaista elämää elelevä nuori Johannes tapaa muutaman vuoden tauon jälkeen taas ystävänsä Antin. Johanneksen nuoruudenrakastettu Aalo, Antin sisar, teki aikoinaan itsemurhan. 
Miehet eivät ole unohtaneet Aaloa, ja veli janoaa sisaren kuolemalle kostoa. Johannes vedetään tahtomattaan mukaan keskelle outoja, taianomaisia tapahtumia. Harmaa kaupunki muuttuu kammottaviksi karnevaaleiksi, menneisyys tuntuu sekoittuvan nykyhetkeen, totuus valheeseen, uni valveeseen ja elävät ihmisetkin ovat keinotekoisia, nuken kaltaisia. 
Olisiko Aalon surullinen kohtalo pitänyt vain kestää?

Paasilinna, 2015. 239 sivua. 

Yö ei saa tulla on Johanneksesta kertovan sarjan aloitusosa. Johannes tapaa yllättäen ystävänsä Antin, joka pyytää häntä avukseen tappamaan miehen, Sandvallin. Sandvall pitäisi Antin mielestä tappaa, koska hän pitää tätä syypäänä siskonsa Aalon itsemurhaan. Kuvioihin saapuu menneisyydestä myös Karoliina, joka yhdessä Antin kanssa saa Johanneksen mukaan mitä kummallisempaan kuvioon.

Kirjasta jää parhaiten mieleen sen tunnelma. Sävy on tumma, jopa synkkä, minkä nyt tietysti voisi päätellä genren ja kirjan kannen perusteella. Keskeisessä roolissa ovat myös Nukkumatti, yö ja uni - ja kirja onkin paikotellen hyvin unenomainen. Lukija ei tiedä, mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä harhaa ja mikä valhetta, mutta ei tiedä päähenkilö Johanneskaan. Varsinainen juoni on välillä hukkua tämän kaiken harhaisuuden alle.

Palelin yhä, tärisin, ja yhtä paljon pelosta kuin kylmyydestä. Peräännyin huoneen ovelle. Minun olisi pitänyt juosta pois, mutten voinut kääntää selkääni tapahtumille. --
Nukkumatti oli laskeutumassa jostain toisesta todelllisuudesta keskelle minun makuuhuonettani.

Itse koen kirjan myös jonkin verran ahdistavana. Ehkä se on tarkoituskin, ollaanhan tässä genressä, mutta minun juttuni se ei ole. Tämä on vähän kuin sellainen kauhuelokuva, jossa ei tule yhtään suvantovaihetta, vaan koko ajan luodaan painetta nimenomaan sen pelottavan ja ahdistavan tunnelman avulla.

Toisaalta, taito se on tämäkin. Tiina Raevaara onnistuu unenomaisen ja ahdistavan tunnelman luomisessa, sillä sitä tähän kirjaan on varmasti haettukin. Se ei vain taida olla minun juttuni.

Hän hymyili ja otti aurinkolasinsa pois. Harmaat pilvet heijastuivat hänen silmistään, ja minulle tuli outo tunne, etteivät ne välttämättä olleet juuri hänen silmänsä, ja sen ajateltuani tajusin, että olin ajatellut niin monta kertaa aiemminkin, monen eri ihmisen kohdalla. Kuinka hämmentäviä ajatuksia viime aikojen tapahtumat olivat tuoneet päähäni. 

Lukijaa myös vedätetään ja kirjassa on trillerimäisiä viitteitä. Loppuratkaisu on ennalta-arvattava, ja siitä huomaa selvästi, että kirja on ajateltu sarjan avausosaksi. Itse koen, että se olisi voinut toimia paremmin, jos ei oltaisi niin selvästi pedattu seuraavaa osaa.

Hyvä kirja, mutta ei minua varten. Kokeile, jos pidät tunnelmalla pelaavasta, synkästä ja ahdistavasta, mutta ei kuitenkaan niin kovin pelottavasta kauhusta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Kuusi päivää aiemmin astronautti Mark Watneyn oli tarkoitus olla yksi ensimmäisistä ihmisistä Marsissa. Nyt hän on varmasti ensimmäinen ihminen, joka kuolee siellä.
Ares 3:n miehistö joutuu hiekkamyrskyyn. Evakuoinnin aikana Markin avaruuspuku vaurioituu, ja muut luulevat hänen kuolleen. Mark jää yksin karulle planeetalle.
Miten hän saa ilmoitettua Maahan olevansa elossa? Vaikka hän saisikin viestin läpi, hänen ruokansa loppuu kauan ennen pelastusjoukkojen saapumista. Todennäköisesti Mark ei ehdi edes nääntyä nälkään. Pienikin inhimillinen virhe tai tekninen vika voi johtaa kuolemaan ennen sitä.
Mark turvautuu kekseliäisyyteen, insinööritaitoihin ja hirtehishuumoriin. Mutta riittävätkö ne voittamaan kosmiset esteet?"

Into Kustannus, 2015, 392 sivua. 
Alkuteos The Martian, 2011. Suomentanut Kaj Lipponen. 

Onhan tämä nyt ihan mielettömän kiinnostava asetelma. Astronautti jää yksin Marsiin, kun hänen kollegansa luulevat hänen kuolleen. He ovatkin melkein oikeassa, mutta kuin ihmeen kaupalla Mark Watneyn onnistuu selvitä avaruuspukunsa rikkoutumisesta.

Ihmeitä tämä kirja onkin täynnä, sillä vaikka vastoinkäymiset riepottelevat Watneyta, hän selviää mahdottomiltakin tuntuvista asioista. Hän keksii kuinka Marsissa kasvatetaan perunoita ja kuinka lässähtänyt avaruusasema saadaan taas pystyyn. Ei ihan jokaisen hommia.

Ajoittaista epäuskottavuutta siis on, mutta kun asiaa ei turhaan jää pohtimaan (ja sitä paitsi, onhan Nasalla rahaa tehdä mahdottomasta mahdollista), on Yksin Marsissa todella toimiva kirja. Se koukuttaa, sillä totta kai minun on saatava tietää, mitä Mark Watneylle lopulta käy. Avaruus on ympäristönä aina kiinnostava, sillä se on vieras ja siksi jollain tavalla kiehtova.

"Se on outo tunne. Minne tahansa menen, olen ensimmäinen. Astun ulos liikkujasta? Ensimmäinen tyyppi joka on koskaan käynyt täällä! Kiipeän kukkulaa? Ensimmäinen tyyppi joka on kiivennyt tätä kukkulaa! Potkaisen kiveä? Tuo kivi ei ole liikkunut miljoonaan vuoteen!
Minä olen ensimmäinen tyyppi joka ajaa pitkää matkaa Marsissa. Ensimmäinen tyyppi joka viettää Marsissa enemmän kuin 31 solia. Ensimmäinen tyyppi joka viljelee perunaa Marsissa. Eka, eka, eka!" 

Yksin Marsissa on kirjoitettu osittain lokikirjamuotoon. Kirjan luvut ovat Mark Watneyn merkintöjä - aluksi ajalta, jolloin hän ei tiedä, tuleeko koskaan selviämään, ja hän kirjoittaa siksi hyvin avoimesti. Lokikirjamuoto toimii, ja se on täynnä kuivaa huumoria, joka kolahti ainakin minuun. Koska ollaan avaruudessa, insinöörin kanssa, on kirjassa toki paljon myös teknistä selitystä. Se ei ole minun juttuni, joten hyppelin surutta sellaisten kohtien ylitse, jotka menivät mielestäni liian yksityiskohtaisiksi.

Kielellisesti kirja ei ole ihmeellinen ja se kulkeekin ehdottomasti tarina edellä. Hyvää viihdettä Yksin Marsissa kuitenkin on, ja kirja kantoi hyvin loppuun asti.

"Ei ole montaakaan ihmistä, jotka voivat kerskua peukaloineensa kolmen miljardin dollarin avaruusalusta mutta minä olen yksi heistä. 
Olen nyhtänyt nousijasta huipputärkeää laitteistoa oikein urakalla. On rauhoittavaa tietää, ettei kiertoradalle laukaistavaan alukseen jää minkäänlaista kiusallista varajärjestelmää, joka turhaan vain roikkuisi mukana."

Yksin Marsissa on julkaistu ensimmäistä kertaa omakustanteena vuonna 2011. Kirjasta tehtiin vuonna 2015 elokuva, joka sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta ja voitti Golden Globe -palkinnot kategorioissa paras musikaali- tai komediaelokuva sekä paras miespääosa musikaali- tai komediaelokuvassa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin. Mark Witney ahmii avaruudessa kollegojensa mukanaan tuomia tv-sarjoja ja kuuntelee musiikkia. Niihin viitataan monessa kohdassa, varsinkin monenlaiseen disco-musiikkiin.

[08:41] MN: Ette voi vittu olla tosissanne?
[08:55] HOUSTON: Myönnetään että ne ovat rajuja muutoksia mutta ne on tehtävä. Dokumentissa, jonka lähetimme, on ohjeet jokaiseen työvaiheeseen. Sinun on myös erotettava vetyä veden elektrolyysillä saadaksesi polttoainetta. Liitämme ohjeet siihenkin. 
[09:09] MN: Te lähetätte minut avaruuteen avoaluksella. 
[09:24] HOUSTON: Moduulikangas peittää reikiä. Se on aerodynaamisesti kestävä ratkaisu Marsin ilmastossa. 
[09:38] MN: Se on siis rättikatto. Johan helpottaa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

“Kyllä minä olen nähnyt, miten isä välillä vilkaisee taivasta. Ikään kuin se tarkistaisi jotain. Ikään kuin se olisi vasta nyt tajunnut, että pihan yläpuolella on aina tyhjä taivas. Ja taivaan takana on avaruus, ja avaruudessa avaruusaluksia, jotka voivat mennä rikki. Taivas on ajatus, jonka ympäri minäkään en osaa piirtää viivaa. Taivas on aina auki, se vuotaa niin kuin isän varpaat.”

Gummerus, 2015, 222 sivua. 

Taivaalta tippuvat asiat kertoo ihmisistä, jotka etsivät selitystä elämälleen. On tyttö, jonka äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle. On nainen, joka voittaa lotossa jättipotin kahdesti. On mies, johon salama iskee viisi kertaa. On myös isä, joka opettelee elämään vaimonsa kuoleman jälkeen. On nainen, joka yrittää ottaa paikkaansa uusperheessä ja totutella syntymättömän lapsensa elämään - lapsen, joka ei ehkä ole ihan normaali.

Taivaalta tippuvat asiat kertoo sattumasta. Se kertoo siitä, ettei kaikki onnekkaalta tuntuva välttämättä olekaan niin onnekasta, ja miten paljon ja pitkään epäonniset sattumat voivatkaan ihmisiin vaikuttaa.

“Elokuvassa muistot näytetään mustavalkoisina. Kuollut ihminen jätetään seisomaan tienvarteen, auto ajaa pois, ja takaikkunasta katsotaan kuinka ihminen pienenee ja katoaa lopulta kokonaan. Sillä lailla elokuvissa kuollaan. 
Mutta ei se oikeasti näytä siltä. Ei aika pienennä äitiä eivätkä värit haalistu. Äiti vain räjähtää palasiksi, ja palaset jäävät ilmaan leijumaan.”

Kirja on jaettu neljään osaan ja aluksi jää epäselväksi, ovatko osiot itsenäisiä vai erillisiä. Ne tuntuvat jonkin aikaa irrallisilta, mutta melko nopeasti lukija hahmottaa, että kaikella on yhteys. Tarina tuntuu aluksi omaan makuuni liian pinnalliselta. Tuntuu siltä, että koko tarinaa ei ehkä oikein ole.

Puolivälin jälkeen kirja alkaa vetää enemmän. Se saattaa johtua henkilöihin kiintymisestä tai siitä, että palapelin palaset alkavat loksahdella kohdilleen. Lopussa tarina on ehjä, vaikkei aluksi siltä tuntunutkaan.

“Joskus taivas tippuu, joskus maa vajoaa. Joskus iskee niin käsittämätön onni, että sen kanssa on vaikea kyetä jatkamaan. Joskus tapahtuu jotain - vain yhden ainoan kerran - mutta koko loppuelämänsä joutuu miettimään, miksi. Joskus ei tapahdu mitään, ja koko loppuelämänsä miettii, miksi se ei tapahtunutkaan.”

Selja Ahavan teksti on kaunista alusta alkaen. Se on pelkistettyä eikä liian koukeroista, mutta kuvailu on paikoitellen hyvin hienoa. Lukijalle annetaan tilaa ajatella ja tehdä omia tulkintojaan.

Pidin valtavasti Selja Ahavan kirjasta Ennen kuin mieheni katoaa. Siinä hienoa oli kielen lisäksi aihe ja sen hyvin henkilökohtainen käsittelytapa. Taivaalta tippuvat asiat ei ole mielestäni tarinaltaan niin vahva. Sitä kannattelee ensisijaisesti Ahavan kaunis kirjoitustyyli.

“Ehkä maailma ylipäätään jatkuu, koska asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Jos kaikki olisi järjestyksessä niin kuin enkelit käskevät, jos enkelit sanoisivat että älkää katsoko ja kaikki tottelisivat, joutuisimme yhdellä torven töräyksellä Paratiisiin. Mutta maailma jatkuu ja elämä tapahtuu, koska aina löytyy ihminen, joka kurkistaa kuitenkin. Joku unohtaa katsoa uutiset, joku aloittaa riidan kun ei pitäisi, jotakuta ei vain huvita olla hyvä, joku vain sattuu seisomaan puutarhan reunassa juuri kun jääkokkare tippuu.”

Taivaalta tippuvat asiat on ollut Finlandia-palkintoehdokkaana ja saanut vuonna 2016 Eurooppalaisen nykykirjallisuuden edistämiseen tarkoitetun EU:n kirjallisuuspalkinnon.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: