Like, 2015. 290 sivua. 
Alkuteos Expeditionen. Min kärlekshistoria, 2013. Suomentanut Petri Stenman. 

Muutama vuosi sitten julkaistu Naparetki on ollut säännöllisesti esillä somessa ja blogeissa, mutta itse olen kirjan aina sivuuttanut. Eihän minua kiinnosta 1800-luvulla tehty, kolmen ihmisen kuolemaan johtanut naparetki. Hiljattain 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Marile kuitenkin kirjoitti teoksesta niin houkuttelevasti, että lainasin sen välittömästi kirjastosta joululomalukemiseksi.

Minulle kävi kuten niin monelle muullekin Naparetken lukeneelle. Aihe ei kiinnostanut aluksi tipan tippaa, mutta Bea Uusma sai omalla intohimollaan myös minut rakastumaan kirjaan.

Naparetki - Minun rakkaustarinani kertoo vuonna 1897 tehdystä naparetkestä. Kolme ruotsalaismiestä lähtee tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla, mutta retki päättyy epäonnisesti. Yli 30 vuotta myöhemmin miesten jäännökset löydetään, mutta epäselvää on, miten miehet kuolivat. Tarina on kiehtonut vuosikymmenten ajan tutkijoita, kirjailijoita, lääkäreitä ja tavallisia ihmisiäkin: näin myös Bea Uusmaa. Hän on itse ruotsalainen kirjailija ja lääkäri - ja sanoo kirjassaan, että opiskeli lääkäriksi ehkä juuri tämän tapauksen vuoksi.

Naparetki - Minun rakkaustarinani on tietokirja. Se ei kuitenkaan ole sellainen tietokirja, jollaiseksi genren edustajat yleensä mielletään. Se on täynnä tunnetta, täynnä omakohtaisuutta ja kiihkeää haluaa selvittää asia itselleen ja kertoa se muille. Dramaattisten tapahtumien ja hyytävän sijainnin vuoksi kirja on kuin jännitysnäytelmä, jonka ratkaisua sekä kirjailija että lukija jahtaavat.

On kulunut yli sata vuotta. Kaikista teorioista ja olettamuksista huolimatta kukaan ei ole kyennyt näyttämään toteen, miksi he kuolivat. Luettuani kaikki kirjat ja nähtyäni niissä samat faktat moneen kertaan ajattelin, että minun on aloitettava alusta uudelleen. Jos kokoan palapelin uudelleen, kaikilta suunnilta, puuttuvan palasen muoto tulee lopulta esiin, vaikka itse palaa ei löytyisikään.

Uusma kuljettaa kirjassa rinta rinnan tarinaa omasta retkestään Pohjoisnavalle, omista ajatuksistaan, tunteistaan ja kokemuksistaan, sekä faktapohjaista tietoa siitä, mitä Valkosaaren tapahtumista jo entuudestaan tiedetään. Kirjassa on pätkiä naparetkeläisten kirjeistä, Uusman tekemiä muistiinpanoja retkikunnan päiväkirjojen sisällöstä, auringon nousu ja laskuaikoja, yksityiskohtaisia tietoja ruumiinavauspöytäkirjoista ja paljon paljon muuta materiaalia, jota Uusma on haalinut ja jonka hän haluaa meille kaikille jakaa. Paikoin tieto on liiankin yksityiskohtaista, mutta myös tämä kertoo kirjailijan valtavasta intohimosta asiaa kohtaan.

Tekstiä rytmittävät runsaat kuvat: tuoreet valokuvat Uusman matkoilta, piirrokset esimerkiksi ruumiinavausasioita tukemaan, ja monet vanhat valokuvat. Kirja on taitettu kauniisti, kiinnostavasti ja kevyesti, ja sitä on ilo lukea myös ulkoasunsa ansiosta.

Kaikkein hienointa tässä kirjassa on kuitenkin jo se monesti mainittu intohimo. Uusma saa minutkin kiinnostumaan siitä, mitä Valkosaarella 1800-luvulla tapahtui. Naparetkessä onnistuu se, minkä pitäisi jokaisessa kirjassa onnistua: lukija tempautuu täysillä mukaan, oli aihe mikä tahansa.

Valkosaari. Keskellä Jäämerta, vaikka kukaan ei sitä näe. Nyt, kun minä istun Tukholmassa kirjoittamassa tätä, niin Valkosaaren ympärillä hohtaa. Kukaan ei sitä näe. Mutta se hohtaa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: