Otava, 2019. 118 sivua. 

Cristina Sandun Vesileikit on kiehtova romaani. Se on pieni ja kertoo tavallaan paljon, mutta toisaalta niin kovin vähän.

Kirjassa Sandu kuljettaa kehystarinaa ja punoo sen lomaan novellimaisia välähdyksiä. Kehystarinassa seurataan kuutta tyttöä, jotka kasvavat kahden joen väliin jäävällä maapalalla - sellaisella, joka ei kuulu mihinkään valtioon. Paikan tarkempaa sijaintia ei määritellä, mutta jossain päin itäistä Eurooppaa ollaan. Tytöt viettävät aikaansa joella uiden, ja uintiretket saavat aivan uuden merkityksen, kun tytöt keksivät ovelan suunnitelman. He haaveilevat suuresta maailmasta tuon pienen maapalan ulkopuolella ja aikovat päästä sinne uinnin avulla.

Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan. 

Tyttöjen tarinan lisäksi Sandu näyttää lukijalle välähdyksiä kuuden, eri puolille maailmaa lennähtäneen aikuisen naisen elämästä: kustakin yhden, muutaman sivun mittaisen, novellimaisen tarinan verran. Sandu ei kerro, ovatko Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia samat henkilöt kuin joella uivat tytöt, eikä sen ehkä ole väliäkään. Minä päättelen että ovat, sillä näin haluan tarinan nähdä.

Sandun kertomissa hetkissä yksi naisista on kasinolla tienaamassa matkarahoja, toinen taas törmää Helsingissä hämähäkkimieheen. Kaikille naisista on yhteistä jonkinlainen juurettomuus, oman alkuperänsä häpeäminen ja paikkansa etsiminen.

Runsaan sadan sivun mittainen Vesileikit ei päästä lukijaa helpolla. Sandu jättää tarinaansa paljon aukkoja, jotka lukija saa täyttää itse, jos osaa. Minusta nimittäin tuntui välillä siltä, etten osannut. Koska kirja oli lyhyt, sen luki nopeasti, mutta lukemisen jälkeen olo oli hämmentynyt. En oikein osannut sanoa mitään, tunsin olevani hukassa.

Nyt, kun lukemisesta on jonkin aikaa, ovat ajatukset hahmottuneet ja tarinan aukot täydentyneet. Vesileikit vaatii selvästi sulattelua ja aikaa. Kirja on hieno, ja kaikkine aukkoineen sellainen, että kukin tulkitsee sitä varmasti omalla tavallaan.

Kokonaisuutena Vesileikit on minulle yksi syksyn kiinnostavimmista lukukokemuksista.

Kehuja myös hienosta ja kirjan tarinaa tukevasta kannesta, jonka on suunnitellut Tuuli Juusela.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: