Gummerus, 2014. 551 sivua.

Alkuteos Flaskepost fra P, 2009. Suomentanut Katriina Huttunen. 

Tanskalainen Jussi Adler-Olsen on suosikkidekkaristini. Olen tosin lukenut häneltä vain nämä kolme ensimmäistä Osasto Q -sarjan kirjaa, mutta ainakin näiden perusteella pidän miehen kirjoista kovasti. 

Adler-Olsenin kirjoissa on loistavat henkilöhahmot: Osasto Q:n päähenkilö, poliisi Carl Mørck, jolla on elämä vähän sekaisin (muttei kuitenkaan niin sekaisin kuin Jo Nesbøn Harry Holella), syyrialainen Assad, joka on kaikessa nokkeluudessaan hulvaton - samoin myös omalaatuinen, kyntensä tussilla mustiksi värjäävä Rose. 

Hyvien henkilöhahmojen lisäksi Adler-Olsenilla riittää muutenkin mielikuvitusta. Osasto Q -dekkareissa ei todellakaan ratkota mitään tavallisia murhia vaan jokainen rikos on ainutlaatuinen. Toisaalta siihen liittyy myös näiden kirjojen varjopuoli. Jokainen sarjan kolmesta ensimmäisestä kirjasta on ollut kohtalaisen raaka ja muutoinkin teemat ovat olleet jollain tavalla kamalia tai ahdistavia. 

Lähtökohtaisesti en pidä siitä, että jännityskirjallisuuden pitää mennä koko ajan raempaan suuntaan, kun mikään muu ei tunnu enää miltään. Silti pidän näistä Adler-Olsenin kirjoista. En toki pidä näistä raakuuden tai kamaluuden vuoksi, mutta toisaalta omaperäiset - ja hirveät - teemat ovat yksi syy, miksi nostan nämä ylitse monen muun. 

Tässä Osasto Q -sarjan kolmannessa osassa Mørck ja kumppanit saavat pöydälleen pullopostin vuosien takaa. Kastuneen kirjeen tulkitseminen vaatii paljon työtä ja mielikuvitusta, sekä rutkasti tuuriakin. Posti johdattaa tiimin vanhojen ja lopulta myös tuoreiden kamalien tapahtumien luokse, joihin liittyy uskonnollisia yhteisöjä, salailua, kidnappauksia, vanha venevaja ja erittäin häiriintynyt mies. 

Pullopostia lähtee täysillä liikkeelle heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen. Aika harva viidensadan sivun dekkari on sellainen, että tarina vetää koko ajan niin kovilla kierroksilla, ettei sitä missään vaiheessa malttaisi laskea käsistään. Suvantokohtia ei ole, ja ajoittain tahti tuntuu jopa vähän turhan hengästyttävältä. 

Kaiken kaikkiaan Adler-Olsen onnistuu taas vakuuttamaan, enkä keksi kirjasta oikeastaan mitään kritisoitavaa. Aivan täydellinen lukuelämys se ei kuitenkaan syystä tai toisesta ole, joten neljä tähteä lienee jälleen kerran sopiva arvio.

• Kirjat kertovat -blogin Satu, jonka kirja piti tiukasti otteessaan. 
• Kirjojen kuisketta -blogin Anneli, joka hänkin pitää Adler-Olsenin tavasta kirjoittaa jännityskirjoja. 
• Tarukirja-blogin Margit, jonka mielestä kirjassa on jonkin verran tyhjäkäyntiä.