Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Tämä kirja oli ollut pitkään lukulistallani, sillä olin lukenut siitä paljon kehuja. Viimeistä lomaa oli kuvailtu todella koskettavaksi. Ehkä osittain siitä syystä meinasin alkaa vollottaa jo ensimmäisillä sivuila - tosin osansa varmaan oli kirjan teemallakin. 

Viimeinen loma kertoo syöpää sairastavan Ellan ja hänen Alzheimeria sairastavan miehensä Johnin viimeisestä lomasta. Heillä on takanaan yli 60 vuoden yhteiselämä ja molemmilla ikää yli 80 vuotta. Lastensa ja lääkäreidensä toiveista huolimatta pariskunta päättää lähteä roadtripille Route 66:lle Detroitista Los Angelesiin. He ovat ajaneet reittiä joskus ennenkin, kauan sitten, ja matkan varrella muistelevat elämäänsä. He katsovat vanhoja valokuvia dioilta, yhdessä satunnaisten ohikulkijoiden kanssa, ja haluavat vielä kerran Disneylandiin.

Viimeinen loma on roadtrip-romaani, mutta tietenkin omaperäinen sellainen. Koska päähenkilöt ovat 80-vuotiaita ja sairaita, se aiheuttaa matkan varrella erilaisia kommelluksia ja vaaratilanteitakin. Oman sävynsä tuo tietysti kaikenlainen muistelu ja se, miten kuolemaa lähestyvät ihmiset maailmaa katsovat.

Kirja on humoristinen ja koskettava, ja se herättää aiheensa vuoksi ikäviä ja surullisiakin ajatuksia. Tarina on viihdyttävä, mutta samalla myös vakava. 

Teksti etenee sujuvasti ja lukeminen on miellyttävää, joskin kirjassa on jonkin verran kirjoitusvirheitä ja ehkä myös käännösvirheitä, sillä teksti on paikoitellen hieman kummallista. Kielellisesti kirja ei ole ihmeellinen, teksti on kevyttä ja kirja on hyvin juonivetoinen. 

Loppuratkaisu on omalla tavallaan kaunis ja koskettava, mutta samanaikaisesti aika kamala. Vaikka Viimeisessä lomassa on huumoriakin mukana, niin mikään hilpeä kirja tämä ei ole. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Daniel Colen Räsynukke-trilogia alkoi vakuuttavasti trillerillä, joka oli täydellisen kiero, täynnä toimintaa ja hyvillä henkilöillä varustettu paketti. Räsynukke oli minulle täyden vitosen kirja, joten odotin trilogialta aika paljon. 

Valitettavasti toinen osa, Marionetti, ei yltänyt samalle tasolle ensimmäisen kirjan kanssa, mutta oli silti vielä hyvä ja omaperäinen - ei tosin aivan yhtä paljon kuin ensimmäinen. 

Kolmas osa, Loppupeli, oli ihan hyvä dekkari sekin, ja ansaitsee minulta tähdissä saman arvosanan kuin edellinen, mutta tarina ei ollut enää millään tavalla erityinen. 

Loppupelissä ensimmäisestä kirjasta tuttu William "Wolf" Fawkes palaa taas kuvioihin ja pääsee ratkomaan eläköityneen ylikonstaapeli Finlay Shawin kummallista kuolemaa, joka yritetään ensin kuitata itsemurhaksi. Mukana tutkimuksissa on tietysti myös kakkoskirjan päähenkilö Emily Baxter ja lisäksi porukassa pyörii yksityisetsiväksi siirtynyt Alex Edmunds. 

Kun Räsynuken ja vielä Marionetinkin vahvuuksia olivat todella omaperäiset ja kierot juonet, on Loppupeli paljon perinteisempi. Noh, annetaan nyt vähän armoa ja todetaan, että on tässäkin ihan mielikuvitusta käytetty, mutta jotenkin kirjan tapaus on tyylillisesti liian kaukana kahdesta aiemmasta. Kaksi aiempaa ratkottavaa juttua ovat olleet hyvin fyysisiä ja raakojakin, ja tässä pelataan enemmän henkisillä jutuilla.  

Daniel Cole osaa kuitenkin asiansa, ja vaikkei kirjan juoni tällä kertaa ole suosikkejani, on teosta silti ihan miellyttävä lukea ja tarina etenee. Trilogian mielenkiintoiset henkilöt saavat tässä kirjassa uusia sävyjä, ja henkilöt kannattelevatkin kirjaa eteenpäin.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Heinäkuussa olin kesälomalla, enkä varmaan koskaan ole viettänyt näin rauhallista lomaa. Suurin osa lomasta kului mökillä, joten aikaa lukemiselle oli - jopa niin paljon, että loppulomasta lukeminen ei oikein enää edes maistunut. 

Alkulomasta tuli kuitenkin luettua melkoista vauhtia ja yhteensä luin heinäkuussa 12 kirjaa. Mukaan mahtui monenlaista kirjallisuutta ja myös erittäin hyviä kirjoa. 

Kuukauden paras oli Stephen Kingin 22.11.63.

Heinäkuussa luin seuraavat: 

Steinunn Sigurdadottir: Heida - lammaspaimen maailman laidalta 

Odotin kirjalta kiinnostavaa kuvausta lammastilallisen elämästä, tarinointia Islannin kauniista luonnosta ja tuossa mielenkiintoisessa maassa asumisesta. Sain sitä, vähän, mutta aika paljon myös kunnallispolitiikan käänteitä, joita en osannut odottaa. Kirjan sisältö oli periaatteessa kiinnostavaa, mutta sitä ei mielestäni esitetty parhaalla mahdollisella tavalla. 

★★★

» Lue koko arvio

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit