Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään


WSOY, 2020. 437 sivua.
Alkuteos Allt eller inget, 2017. Suomentanut Virpi Vainikainen.

Luin joskus aika paljonkin romanttista viihdekirjallisuutta, mutta enää sitä menee satunnaisesti. Jojo Moyes on yksi suosikeistani, joskin luokittelen hänen kirjansa siihen vähän vakavampaan ja syvällisempään viihdekirjallisuuden kategoriaan. Höttöisistä hömppäromaaneista minulle on uponnut Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja, mutta siinäkin nautin erityisesti historiallisesta ulottuvuudesta ja todellisten henkilöiden ja tapahtumien yhdistelystä fiktioon.

Pitkästä aikaa oli kuitenkin ihan mielettömän virkistävää lukea rehellistä chick littiä - ja vieläpä erittäin laadukasta sellaista!

Simona Ahrnstedt oli minulle ihan vieras kirjailija, mutta Instagramin yllyttämänä päätin kokeilla. Täytyy sanoa, että jo kansi näytti niin houkuttelevan väriseltä, että en malttanut pitää kirjasta näppejäni erossa. 

Kaikki tai ei mitään kertoo Lexiasta, joka on töissä mainostoimistossa keskellä kauniita, laihoja naisia ja komeita miehiä. Baarissa hän törmää Adamiin, suutelee tätä, oksentaa miehen kengille, ja seuraavana maanantaina huomaa Adamin olevan hänen uusi pomonsa. Lexian ja Adamin välillä kipinöi, mutta mitä tehdä, kun toinen on pomo ja toinen alainen?

Ah, miten kliseistä, mutta niin saakin olla. Ahrnstedt kirjoittaa vetävästi ja kuljettaa tarinaansa taitavasti. Hän on rakentanut kirjansa niin, että tapahtumia katsotaan Lexien ja Adamin näkökulmista vuorotellen. Ahrnstedt on luonut kiinnostavat henkilöhahmot, varsinkin naishahmot, ja ehkä taustalla näkyy myös hänen koulutuksensa psykologina.

Aivan kepoisen höttöistä siirappihömppää Kaikki tai ei mitään ei ole. Kurvikkaalla Lexialla on painavaa sanottavaa kehopositiivisuudesta ja muun muassa sen roolista mainosmaailmassa. Ohessa käsitellään myös esimerkiksi työpaikkakiusaamista ja kiusaamista yleensä, ei ihan kevyimpiä teemoja tällaiseen kirjaan, mutta toimii viihteellisten juonikuvioiden ja seksuaalisen jännitteen rinnalla. 

Ajoittain ärsyynnyn toistuvista, lähinnä  ulkonäköön liittyvistä kuvauksista: aika monta kertaa pyöritellään platinanvaaleita kiharoita ja kiinnitetään huomiota Lexian pehmeisiin ja pyöreisiin muotoihin. Tämä ärsytys on kuitenkin pientä, ja kaiken kaikkiaan viihdyn, erittäin hyvin. Pitkästä aikaa valitsen aamukahviseuraksi kirjan tv-sarjan sijaan - se kertoo jo jotain. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjoihin kadonnut -blogin Johanna, jossa kirja ei herättänyt suuria tunteita. 
  • Kirsin Book Club -blogin Kirsi, jonka mielestä "kirjan kiinnostavuutta lisäsi huomattavasti se, että siinä oli muutakin sanomaa kuin se, saavatko Lexia ja Adam toisensa".

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 3. Kuolema

Johnny Kniga, 2013. 304 sivua. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar - 3. Döden, 2013. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Jonas Gardellin trilogia Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla ihan huikea. Se on tärkeä, koskettava, surullinen, vaikuttava ja silmiä avaava, kaunis, hauska ja vavahduttava.

Mykistyin, kun luin trilogian ensimmäisen osan Rakkaus kolmisen vuotta sitten. Vaikutuin kirjan sisällöstä, tarinasta, henkilöistä ja kerronnasta - kaikista samoista asioista, jotka tekivät vaikutuksen myös toisen osan Sairaus kohdalla. Kun ensimmäinen osa oli edes joiltain osin rakkaustarina, mentiin toisessa osassa jo synkempiin vesiin.

Kolmas osa, Kuolema, antoi odottaa rankkaa tarinaa. Siksi säästelin sitä, vähän turhankin pitkään. Olin nimittäin unohtanut jo osan edellisten kirjojen tapahtumista, mutta onneksi Gardell palautti minut kartalle. Jonkin verran kirjassa oli toisteisuutta aiempiin nähden, mutta minulle se oli vain hyvä asia.

Kaupungissa, jossa useimmat elävät elämäänsä eteenpäin, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, edes tietämättä mitä on tekeillä, nuoret miehet sairastuvat, laihtuvat, kuihtuvat pois ja kuolevat. 

Jos Gardellin trilogia ei ole sinulle tuttu, kerrataan nyt vielä. Kirja kertoo joukosta homoja: Paulista, Bengtistä, Seposta, Lars-Åkesta, Rasmuksesta ja Benjaminista, muun muassa. Ajankohta on 80-luku, se aika, jolloin aids vie hengen sadoilta, tuhansiltakin nuorilta miehiltä.

Toistan itseäni, kun sanon, että trilogian päätösosakin on vaikuttava ja tärkeä. Se on tärkeä siksi, että se sanoittaa noita 80-luvun tapahtumia ja kertoo siitä myös meille nuoremmillekin. Jotta me voimme yrittää edes vähän ymmärtää, mitä kaikki benjaminit, rasmukset, paulit ja kumppanit ovat joutuneet kokemaan.

Kun trilogian ensimmäinen osa käsitteli rakkautta ja toinen sairautta, saa kuolema tässä osassa paljon tilaa. Nuoret miehet kuihtuvat pois, toinen toisensa jälkeen. Samaan aikaan perheet kieltävät heidän homoutensa ja heidän kumppaninsa. Posliiniastiat paiskataan jätesäkkiin, kun sukulaispoika on käynyt kylässä kahvilla. Kun heidän poikansa kuolee, he eivät ota tämän kumppania hautajaisiin. Poika on kuollut syöpään, he sanovat. Näistä asioista ei puhuta, niistä ei kannata puhua.

Sairaalassa pidetään huolta siitä, ettei kyynelehtiviin potilaisiin kosketa, vaikka ollaankin jo saatu tietoa siitä, ettei sairauden pitäisi tarttua kyynelten kautta. 

Tapahtuu sellaista, että leikkauksia suoritetaan Söder-sairaalan autotallissa, jotta aids-tartunnan kantajia ei viedä tavallisiin leikkaussaleihin. Ja jos siellä leikataan, se on tehtävä päivän viimeisenä toimena. Kaikkihan on puhdistettava. Kaikki!

Kuolema on surullinen, ajoittain ahdistava ja suorastaan karmea, ja erityisen karmeaksi sen tekee se, että asiat ovat totta, ne ovat tapahtuneet, kuten Gardell kirjassaan moneen otteeseen muistuttaa. Kaikki tämä on tapahtunut monille ja monille miehille Ruotsissa, ja niin varmasti myös Suomessa. Aikana, josta on kulunut vasta pieni hujaus, mutta josta minun ikäpolveni ei lähtökohtaisesti tiedä mitään.

Gardellin teksti on jälleen vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Hän kuvailee henkilöidensä elämää ja ajatuksia kauniisti ja ajoittain karusti ja rujosti - kaikkia elämän sävyjä. Välillä teksti on kuin suoraan tietokirjasta, niin kovasti tulitetaan faktoja. Tämä voisi tuntua irralliselta ja sirpaleiselta, mutta kaikki toimii. Ja vaikka kirja on täynnä surua, on siinä myös hauskuutta. Gardellin henkilöhahmot hallitsevat komiikan, etenkin tietysti Paul. 

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on monella tavalla niin hieno ja niin vaikuttava, että se on kokonaisuutena heittämällä yksi parhaista lukemistani ja ansaitsisi paikan omassakin hyllyssä.

Kaupungin puhtaanapito siistii katua. Oranssinvärinen vilkkuvalo tunkeutuu rytmikkäänä ikkunasta sisään, kieppuu nukkuvan parin yllä. Isojen pyörivien harjojen äänen voi kuulla. 
Mitä oikeastaan pyritäänkään harjaamaan piiloon tuolla tavoin turhaan?
Niitä rottiako, jotka ajettiin pakosalle kuolemaan onnellisessa kaupungissa? Tartuntaa, joka liimautuu tahmaisena mukaan kättelyissä, kädensijoista, puhelimen luureista, laseista, posliiniastioista, kaikista ihmisen erittämistä ruumiinnesteistä, verestä hiestä, spermasta, kyynelistä. Pyörivät harjat sutivat sutimistaan kaupunkia, josta ei koskaan voi tulla oikeasti puhdasta. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirja on yhtä tärkeä, surullinen ja järkyttävä kuin edeltäjänsäkin, mutta kirjallisten ansioiden osalta se ei yllä muiden aiempien tasolle.
  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jolle koko trilogian lukeminen on ollut tunteikasta. 
  • 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari, jonka mielestä trilogia on tärkeä ja tarina koskettava, mutta jota häiritsi kirjojen toisteisuus ja töksähtelevä kieli. 

Dean Nicholson: Nalan maailma

 

WSOY, 2021. 272 sivua.
Alkuteos Nala's World, 2020. Suomentanut Veera Kaski.
Äänikirja 9h 40min, lukija Antti Jaakkola. 

Kolmekymppinen skotlantilainen Dean Nicholson lähti syksyllä 2018 pyöräilemään maailman ympäri. Kolme kuukautta myöhemmin hän törmäsi Bosnian vuoristossa nälkäiseen kissanpentuun. Nicholson otti kissan mukaansa ja nimesi sen Nalaksi. Pennusta muodostui matkaseuralainen ja somejulkkis. Lähipiirille perustettua Instagram-tiliä seuraa nyt jo lähes miljoona ihmistä.

Odotin sympaattista ja koskettavaa tarinaa, mielenkiintoista matkakertomusta ja värikkäitä käänteitä. Valitettavasti kuitenkin petyin hieman.

Kirjassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta se ei silti onnistu säväyttämään. Nicholsonin matka on ajoittain kiinnostava, mutta suoraan sanottuna siinä tapahtuu sen verran vähän, ettei mielenkiinto jaksa pysyä koko ajan yllä. Nicholsin kerronta on ihan sujuvaa, mutta jää vain sille ihan sujuvan tasolle. Nala on kiva kissahahmo, mutta koskettavuutta tai sympaattisuutta kirjasta ei kuitenkaan juurikaan löydy.

Päällimmäisenä mieleen jää lähinnä se, miten kirjassa moneen otteeseen toistellaan instaseuraajien määrää ja sitä, miten ihmiset tunnistavat kadulla ja miten he tulevat varta vasten Nalaa katsomaan. Tämä on toki tullut Nicholsonille varmasti yllätyksenä ja on tietysti aika huikeaa, mutta lukijan kannalta ei lopulta kovin kiinnostavaa.

Kesken lukemisen aloin selata Nicholsin Instagram-päivityksiä ja totesin niiden olevan paljon mielenkiintoisempia kuin itse kirjan. Kuvat ja videot matkan varrelta lyhyiden tekstien kera toimivat paljon paremmin kuin kirja. Ymmärrän, miksi miljoona ihmistä seuraa tätä miestä ja kissaa. Perinteinen matkakertomus kirjan muodossa ei kuitenkaan pääse samalle tasolle kaksikon someprofiilin kanssa. Olisiko kirjan voinut vaikka koota modernisti näistä instapostauksista?

Kuuntelin Nalan maailman äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa ihan kelvollisesti. Painetussa kirjassa oli muutamia kuvasivuja, jotka jäivät äänikirjasta tietysti puuttumaan. Katselin kuvat läpi myöhemmin ja totesin, etteivät ne merkittävästi parantaneet lukukokemusta - siihen auttoi vain Instagramin selailu. 

Plussaa siitä, miten Nicholson on kääntänyt julkisuuden hyödyksi ja tekee keräämillään rahoilla eläinsuojelutyötä.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja vieköön -blogin Riitta, joka piti kirjasta enemmän ja kuvailee tarinaa ihastuttavaksi kuunneltavaksi. 
  • Kirjarikas elämäni koki kirjan myös hurmaavaksi ja koukuttavaksi. 

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

 

Gummerus, 2016. 388 sivua. 

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on kirja, joka on odottanut lukulistallani pitkään. Olen kirjannut teoksen muistiin jonkun suosituksen perusteella, mutta en ole tiennyt siitä juuri mitään. Nyt hiljattain bongasin kirjan Instagramissa uudelleen, ja sitä ylistettiin niin paljon, että päätin ottaa teoksen vihdoin lukuun. 

Kaksi ihmistä minuutissa kertoo Alinasta, jonka puoliso Astrid kuolee auto-onnettomuudessa. Maailmaan jää pariskunnan pieni tytär, joka kuitenkin sijoitetaan Astridin vanhemmille. Surusta selvitäkseen Alina uppoutuu työhönsä malariatutkijana.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina kutsutaan Pohjois-Thaimaan sademetsään tutkimaan siellä leviäviä malarialoisia. Tutkimus on kilpajuoksua aikaa vastaan, sillä loiset muuttuvat koko ajan.

Kirjan miljöö ja malariatutkimus-aihe on hurjan mielenkiintoinen. Kirjailijan biologitausta näkyy, sillä välillä tuntuu kuin lukisi tietokirjaa - niin täynnä kirja on kiinnostavaa tietoa malariasta ja luonnosta, muun muassa reesusmakakeista.

Samaan aikaan Kaksi ihmistä minuutissa on kuitenkin kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Markkulan teksti on huikean kaunista, kevyttä ja soljuvaa, jollain tavalla utuisen haikeaa. Tunnelma on hieno, mutta erityisesti rakastan silti luontokuvausta. Kuumankostean sademetsän voi tuntea, hyönteisten ja lintujen äänet kuulla. 

Malarian lisäksi kirjassa on kyse myös paljon muusta: esimerkiksi rakkaudesta, menettämisestä ja eriarvoisuudesta. Tarina on rakennettu eri aikatasoihin, ja lukijalle annetaan tilaa tehdä omia tulkintojaan.

Kirjan nimikin on hieno, kun se minulle vihdoin avautuu. Malariaan kuolee kaksi ihmistä joka minuutti. 

Upean kannen on suunnitellut Jenni Noponen. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, jonka mielestä "teoksen tekee kauniiksi biologi-kirjailijan vahva luonnon tuntemus".
  • Mari A:n kirjablogin Mari, jonka kirja pääsi yllättämään. 
  • Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, jonka mielestä kirja "ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein".