Clare Mackintosh: Anna minun olla


Poliisin mukaan se oli itsemurha. Annan mukaan se oli murha. Molemmat ovat väärässä.

Vuosi sitten Caroline Johnson päätti elämänsä karulla tavalla ja hyppäsi kallionkielekkeeltä alas kuolemaan, kuten miehensä vain muutamia kuukausia aiemmin. Heidän tyttärensä Anna on kamppaillut päästäkseen sinuiksi menetyksensä kanssa siitä asti.

Nyt kun Annalla on oma pieni vauva, hän kaipaa äitiään enemmän kuin koskaan ja alkaa esittää kysymyksiä vanhempiensa kuolemasta. Mutta riskeeraako hän oman tulevaisuutensa menneitä kaivelemalla? Joskus olisi turvallisempaa antaa asioiden olla...

Gummerus, 2018. 438 sivua. 
Alkuteos Let Me Lie, 2018. Suomentanut Päivi Pouttu-Delière.

Viime vuonna suomennettu Clare Mackintoshin esikoisteos Annoin sinun mennä vakuutti minut kerronnallaan ja juonenkuljetuksellaan, mutta veti maton niin totaalisesti jalkojen alta, että tunsin oloni liian huijatuksi. Kirjailijan toinen teos, keväällä suomeksi ilmestynyt Minä näen sinut puolestaan toimi minulle hyvin. Kakkoskirja oli minulle myös teemaltaan mieluisampi kuin ensimmäisen.

Tuorein teos, Anna minun olla, on monella tapaa Mackintoshin esikoisteoksen kaltainen. Postaukseni alussa oleva kirjan takakannen teksti paljastaa kirjan perusideasta juuri sen verran kuin on tarpeellista paljastaa, mutta voin kuitenkin kertoa, että siinä taistellaan hyvin samanlaisten teemojen kanssa kuin Mackintoshin ensimmäisessä kirjassa. Se on minulle henkilökohtaisesti ahdistava teema, ja vaikka tarinankerronta on kirjailijan taattua laatua, mietin muutamaan otteeseen, mahtaako tämä jäädä viimeiseksi Mackintoshilta lukemakseni kirjaksi. Kirja tuntuu hieman mitäänsanomattomalta.

Kunnes... Tulee se juonenkäänne, joka taas vetää maton jalkojen alta.

Käänne on samantyylinen kuin Mackintoshin esikoisteoksessa, mutta nyt en tunne oloani täysin huijatuksi. Tai siis tunnen, huijattu todella olen, aivan harhaanjohdettu, mutta tällä kertaa se ei ole ongelma. Ehkä syynä on se, että osasin odottaa Mackintoshilta tällaista käännettä. Toisaalta syynä voi olla myös se, että tämä käänne kääntää teoksen täysin odottamattomaan suuntaan - ja sellaiseen suuntaan, joka tekee tarinasta raikkaan. Teema on tärkeä, ja hieman harmittaa, että se paljastetaan lukijalle vasta niin loppuvaiheessa.

Clare Mackintosh pelaa tuttuun tapaan ennen kaikkea psykologisilla elementeillä, mutta tässä kirjassa on myös pieniä häivähdyksiä väkivaltaa.

Päähenkilö on nainen, kuten aiemmissakin kirjoissa, ja toisena kertojana poliisi, niin kuin kahdessa aikaisemmassakin. Hyvin samankaltaisella rakenteella siis mennään. Kirjailijan tyyli on tunnistettava, mutta kuten sanottua, kerronta toimii.

Kokonaisuutena Anna minun olla on hyvä kirja ja sopii mainiosti psykologisen jännityksen ystäville. Kiinnostuneena seuraan, mitä Mackintosh tulevaisuudessa julkaisee, ja pystyykö hän löytämään seuraaviin teoksiinsa tarpeeksi erilaisia teemoja ja ideoita. Näin kolme kirjaa lyhyen ajan sisällä lukeneena tuntuu hivenen siltä, että teokset ovat keskenään kovin samankaltaisia. Näin samanlaisia teoksia ei ehkä jaksa lukea montaa lisää.

Koskaan ei tiedä, mitä suljettujen ovien takana tapahtuu. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Leena Lumi, jonka mielestä kirja oli napakymppi. 
  • Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, jonka mielestä Anna minun olla on tähän mennessä parasta Mackintoshia. 
  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, joka taas on sitä mieltä, että Anna minun olla ei yllä samalle tasolle kirjailijan aikaisempien teosten kanssa.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 2. Sairaus


Kirjassa kerrottu on todella tapahtunut. Kauan sitten, Tukholman kaupungissa. Nuoria miehiä sairastui, kuihtui ja kuoli pois. Jonas Gardell on yksi niistä, jotka selviytyivät. Tämä on tarina hänestä ja hänen ystävistään.

He muodostavat eräänlaisen perheen. Arkkihomo Paul, Lars-Åke ja Seppo, rakkauksissaan alituiseen pettyvä Reine ja kaunis Bengt, jonka tuleva ura teatteri- ja elokuvamaailman huipulla on tähtiin kirjoitettu. He viettävät aina joulua Paulin luona. Siellä tapasivat Rasmus ja Benjamin, nuoret rakastavaiset. Maailma on nyt heidän jalkojensa juuressa ja tulevaisuus kuulu heille. Silloin sairaus saapuu kaupunkiin. He kaikki ovat niin nuoria ja nuorina he myös kuolevat. Miltei jokainen. Samaan saamarin homoruttoon.

Johnny Kniga, 2014. 300 sivua. 
Alkuteos Torka aldrig tårar utan handskar -- 2. Sjukdom, 2013. Suomentanut Otto Lappalainen. 

Jonas Gardellin trilogian ensimmäinen osa teki minuun ihan valtavan vaikutuksen. Olin mykistynyt kirjan sisällöstä - siitä, millaista elämää homot 80-luvun Ruotsissa elivät. Kirja järkytti, kosketti ja suretti.

Ensimmäinen osa keskittyi nimensä mukaisesti rakkauteen. Vaikka kirja oli toisaalta ihan kamala kirja, oli siinä myös paljon onnen ja ilon hetkiä, rakastumisen vaaleanpunaista hattarapilveä ja lämpöä. Tämä trilogian toinen osa, Sairaus, oli ihan jotain muuta. Kuten hiv, myös kirjasarja etenee, eikä niin kovin kauniiseen suuntaan.

He makaavat sairaalassa yksin. 
Eristyshuoneissaan, joissa on tuulikaappi ja soittokello. 
Kärsivät yksin. 
Kuolevat yksin. 
Hukkaan heitetyt elämät. 

Gardellin trilogian toinen osa keskittyy sairauteen ja sairastumiseen. Se jatkaa suunnilleen suoraan siitä, mihin sarjan ensimmäinen osa päättyi, mutta aikatasoissa hypitään turhia arkailematta. Välillä mennään pitkälle menneisyyteen: Benjaminin ja Rasmuksen lapsuuksiin, välillä ollaan ensitapaamisen jälkeisissä tunnelmissa, välillä sairauden loppumetreillä.

Koko Ruotsi taistelee aidsia vastaan. Suunnitellaan kaikille homoille pakollisia tutkimuksia, joissa saataisiin selville, ketkä ovat saaneet hiv-tartunnan. Iso osa yhteiskunnasta pitää homoja paholaisina, jotka tahallaan tartuttavat hiv:tä muihin. Ehdotetaan aidsyhteisöjen perustamista, jotta sairaat saataisiin eristettyä omiin oloihinsa.

Samalla homot itse pelkäävät jatkuvasti, että he saattavat muut ihmiset tartunnalle alttiiksi.

Keskeisessä roolissa ovat kirjan päähenkilöiden lisäksi myös heidän vanhempansa. Kerrotaan siitä, miten vanhemmat kokevat sen, että heidän lapsensa ilmoittavat olevansa homoseksuaaleja. Se ei ole helppoa lapsille, mutta ei se ole helppoa vanhemmillekaan. Eikä helppoa ole varsinkaan se, kun vanhemmille selviää, että heidän poikansa on sairastunut lööpeissä jatkuvasti olevaan homoruttoon.

Lyhyen hetken verran hän pidättelee henkeään ja ajattelee, että hän ei koskaan enää hengitä ulospäin. Hän seisoo samoilla sijoillaan ja pidättelee henkeään ja kiertää puhelimen johtoa sormiensa väliin, ja niin kauan kuin hän pystyy pidättelemään henkeään, aika on pysähdyksissä, maapallo ei pyöri ja kaikki pysyy aivan ennallaan. 

Kaikki eivät läheisilleen uskalla kertoa - eivät homoudesta, eivätkä sairastumisesta. Gardell kuvailee asian karuja puolia kaunistelematta, todentuntuisesti.

Ne jotka eivät ole koskaan olleet avomielisiä, jotka eivät ole koskaan antaneet kenenkään muun oppia tuntemaan itseään sellaisena kuin oikeasti ovat, eivät voi nytkään paljastaa kenellekään, mitä tautia potevat. Niiden tilanne on kaikkein pahin. 

Gardellin trilogian toinen osa koskettaa, mutta se ei tee aivan yhtä suurta vaikutusta kuin trilogian avausosa. Se tuntuu pahalta. Pelkään, että olen jo turtunut asialle, enkä todellakaan haluaisi turtua tällaiselle asialle, joka on näin tärkeä ja merkityksellinen.

Jossain päin USA:ta sijaitsevassa sairaalassa oli 1980-luvun puolivälissä potilaana aids-infektiosairauteen kuolemassa oleva lapsi. 
Lapsi oli perheensä hylkäämä, ja siksi aivan yksin. 
Vuoteen päätyyn oli kiinnitetty ilmoitus. 
Ei saa koskea. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jonka mielestä kirja on vavisuttava ja tunteita herättävä. 
  • Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirja on kaiken muun lisäksi myös kaunokirjallisessa mielessä järisyttävää luettavaa. 
  • Lukuisa-blogin Laura, jonka mielestä Sairaus oli kokonaisuutena parempi kuin Rakkaus

Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta


On hautovankuuma heinäkuu vuonna kolmekymmentäkahdeksan. Iida on päässyt vihdoin irti lapsuudenkotinsa otteesta, opettajaksi vieraaseen kylään, uuden elämän alkupisteeseen. Kaikki muuttuu sinä päivänä, kun häntä puree kyy; matkalla apteekkiin hän kohtaa sillalla miehen, jota ei ole koskaan aiemmin nähnyt, mutta jonka on tavallaan tuntenut aina. 

Kymmeniä vuosia myöhemmin Edla, Iidan sisko, olisi jo valmis lähtemään tästä maailmasta. Hän on kantanut koko elämänsä mukanaan sisareensa liittyvää kipeää salaisuutta. Kun Edla nyt viimeisinä aikoinaan kohtaa sattumalta nuoren Viljamin, menneisyys saa hänet kiinni vielä kerran. 

Siltala, 2013. 130 sivua. 
Äänikirja 4 h 33 min, lukija Outi Vuoriranta.

Kirkkaat päivä ja ilta kertoo Iidasta, jonka elämä muuttuu, kun häntä puree kyy. Heti tämän jälkeen Iida kohtaa sillalla miehen, joka jää kummittelemaan hänen mieleensä.

Iida lähtee opettajaksi vieraaseen kylään ja aloittaa uuden elämän. Sillalla kohdattu mies ei katoa mielestä, ja hän palaakin yllättäen Iidan elämään.

Samaan aikaan seurataan nykyajassa Eedlaa, Iidan siskoa, joka on ehtinyt jo elämänsä lopputaipaleelle. Eedlan elämää rytmittävät ruokapalvelun käynnit.

Edla tekee tietä, mainitsee samalla ettei kalaseljankan mauste sovi hänelle. Poika sanoo ettei voi vaikuttaa asiaan, kuljettaa vain ruuat. Kyllä Edla sen tietää, hän vain halusi kuulla sen sanovan enemmän kuin kolme sanaa (päivää, noin, näkemiin) joista on jäljellä vielä yksi. 
Näkemiin.
Sinne meni. 

Sitten Eedla kohtaa nuoren Viljamin.

Sitä elää hetkiä, saaria joista ei johda siltoja toisiin saariin. Sitä unohtaa, että teot voivat palata eivätkä todellakaan niin kuin kirjekyyhkyt vaan pikemminkin heiluriovet, suoraan päin naamaa.

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta on ennen kaikkea kaunis kirja. Nousiaisen teksti on soljuvaa ja helppoa, mutta silti vivahteikasta. Se on jollain tavalla viipyilevää ja runollista, herkkää ja hieman surumielistä.

Kirja on samalla yhden ja monen ihmisen tarina. Se on myös rakkaustarina, vaikkei välttämättä kovin onnellinen. Nykyajan ja menneisyyden yhdistäminen toimii, vaikka yhteyden jossain vaiheessa arvaakin.

Kirjoitan tätä tekstiä, kun kirjan kuuntelemisesta on alle viikko. Huomaan, että kirja alkaa hämärtyä mielestäni. Tarina tuntuu jääneen sen verran etäiseksi, että kirjan sisältö on vaipumassa unohduksiin. Mieleen on jäänyt vain kaunis teksti, ei sen sisältö. Kirja tuntuu yhtä unenomaiselta kuin sen kansikuvakin.

Kirkkaat päivä ja ilta toimii hyvin äänikirjana. Lukija Outi Vuorirannan rauhallinen lukutyyli sopii Nousiaisen tekstiin täydellisesti.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Amman lukuhetki -blogin Amma, jolle kirja ei antanut oikein mitään uutta. 
  • Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, jolle lukukokemus oli etäinen. 
  • Kirjanurkkaus-blogin Zephyr, jonka mielestä romaani on rohkean vanhanaikainen ja tunteellinen. 

Syyskuun luetut


Tervemenoa syyskuu!

Olipa taas kuukausi. 8 luettua kirjaa, 3 kuunneltua äänikirjaa. Joukossa oli pieniä pettymyksiä, mutta myös huikean hyviä kirjoja.


Antti Aro, Antti Tuisku & Anton Vanha-Majamaa: Antti Tapani (äänikirja)

Kuukauden aloittanut Antti Tapani oli yksi pettymyksistä. Antti Tuiskun elämäkerta oli sisällöltään kiinnostava ja hyvä, mutta rakenne laski fiilistä roimasti. Kysymys-vastaus-muotoon kirjoitettu teksti ei vain toiminut, varsinkaan äänikirjana. 

★★★



Karen Cleveland: Koko totuus

Syksyn uutuus Koko totuus räjäytti potin ja oli ihan mielettämön koukuttavaa ja jännittävää luettavaa. Kirja on vakoojajännäri, jonka päähenkilönä on ihan tavallinen (tai ainakin melkein tavallinen) äiti, joten se tuo vakoojajuttuihin uutta kulmaa. Toimii!

★★★★★



Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Tiina Raevaaran Yö ei saa tulla on varmaan ihan hyvä genrensä edustaja, jos tästä genrestä vain pitää. Minulle tummasävyinen kauhukirja oli liian synkkä ja ahdistava, enkä kokenut sitä omakseni. Taisipa kirja tulla vähän yöuniinkin. 

★★★



Gaël Faye: Pienen pieni maa

Upea kirja! Pienen pieni maa kertoo Burundin sisällissodasta ja Ruandan kansanmurhasta 10-vuotiaan burundilaispojan näkökulmasta. Ei mikään helpoin tai mukavin kirja, mutta niin tärkeää luettavaa. Kirja on myös kieleltään kaunis. Pienen pieni maa on tässä kuussa lukemistani paras. 

★★★★★



Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo

Tämä kirja pääsi uusintakierrokselle. Olen lukenut teoksen vuosia sitten ja pidin siitä jo silloin valtavasti. Nyt halusin kokeilla, pitäisinkö kirjasta edelleen - ja pidin. Kirja on vähän kuin aikuisten satu: maaginen, lämminhenkinen ja koskettava. 

★★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin


Dion Leonard: Gobi - Tositarina pienen koiran uskomattomasta matkasta

Eläintarina ja tositarina, mitä muuta voi toivoa. Koskettava tarina pienen Gobi-koiran matkasta ultrajuoksija Dion Leonardin elämään oli kiinnostavaa luettavaa. 

★★★★



Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Jehovan todistaja Markuksesta ja hänen sisaruksistaan kertova Vien sinut kotiin oli ehdottomasti yksi parhaista syyskuussa lukemistani kirjoista. Hieno, todentuntuinen tarina, upeaa kieltä ja kaunista musiikin kuvausta. 

★★★★★



Melba Escobar: Kauneussalonki

Tämä oli kuukauden toinen pettymys, mikä on sääli, sillä kirja oli oikein hyvä. Se kertoo karulla tavalla naisten asemasta Kolumbiassa. Pettymys kirja oli siksi, että sen kansikuva ja takakannen teksti johtivat pahasti harhaan. Kuvittelin saavani kepeän jännityskirjan, mutta sainkin jotain ihan muuta. 

 ★★★



Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä (äänikirja)

Kuukauden toinen bändi-/artistikirja. Ultra Bra -elämäkerta toimi selvästi paremmin kuin alkukuusta luettu Antti Tapani. Kirja oli taidolla koottu: perinteinen bändikirja, mutta kuitenkin niin kovin paljon enemmän. 

★★★★



Jussi Adler-Olsen: Vanki

Adler-Olsen oli minulle uusi tuttavuus, johon tykästyin kovasti. Vanki oli kohtalaisen tyypillinen dekkari, mutta erittäin hyvin toimiva sellainen. Erityispisteet mahtavista henkilöistä, joihin kiintyi jo ensimmäisen kirjan aikana. Odotan, että pääsen lukemaan sarjaa lisää!

★★★★



Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (äänikirja)

Kaunis, pieni kirja. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta kulutin runsaat neljä tuntia mainiossa seurassa. Toimi kuunneltuna erinomaisesti, lukija sopi hyvin tähän haikean kauniiseen tekstiin. 

★★★★

Jussi Adler-Olsen: Vanki


Murharyhmäetsivä Carl Mørck oli kiistämättä yksi Kööpenhaminan parhaista poliiseista, kunnes sai osuman luodista työtehtävässä. Samassa kahakassa kuoli hänen läheinen kollegansa ja toinen haavoittui. Töihin palannut, itsesyytösten kanssa painiva Mørck kärsii motivaation puutteesta, ja kollegatkin alkavat saada hänestä tarpeekseen. Mørck nimitetään uuden Osasto Q:n johtajaksi tehtävänään selvittää vanhoja rikoksia poliisilaitoksen kellariin sysätyssä toimistossa. Avustajakseen hän saa omalaatuisen mutta erittäin innokkaan Hafez el-Assadin.

Ensimmäinen selvitettävä tapaus on viisi vuotta sitten jäljettömiin kadonnut poliitikko, nuori ja kaunis Merete Lynggaard. Hänen katoamistaan on vuosien mittaan epäilty milloin murhaksi, milloin itsemurhaksi tai tahalliseksi katoamiseksi, mutta Mørck saa pian huomata totuuden olevan taruakin ihmeellisempää…

Gummerus, 2012. 437 sivua. 
Alkuteos Kvinden i buret, 2007. Suomentanut Katriina Huttunen. 

Tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarjan aloittava Vanki ehti olla pitkään lukulistallani, ennen kuin pääsi lukuun asti. Olin kuullut kirjaa verrattavan Jo Nesbøn Harry Hole -sarjaan, ja vaikka pidänkin kyseisestä sarjasta, en ollut kaivannut viime aikoina tämän tyylistä luettavaa.

Nyt oli kuitenkin sopiva aika menevälle jännityskirjalle, ja Vanki täytti sen tilauksen paremmin kuin hyvin.

Adler-Olsen heittää lukijan heti keskelle karua tilannetta. On vanki, joka ei tiedä kuka hänet on vanginnut, mutta joka päättää ettei aio lannistua.

Hän makasi pitkään ihan hiljaa. Häntä itketti, mutta hän päätti olla itkemättä. Mikäli hänen vanginvartijansa kuulisivat hänet, he käsittäisivät väärin. He luulisivat, että hän oli antamaisillaan periksi, mutta ei hän ollut. Päinvastoin. --
Jonakin päivänä hän kyllä pääsisi pois. 

Kirjan päähenkilö on Carl Mørck, joka vetää uutta Osasto Q:ta. Osastosta puhuminen on tosin hieman liioiteltua, sillä se koostuu Mørckin itsensä lisäksi hänen siivooja-avustajastaan, Syyriasta Tanskaan turvapaikanhakijana tulleesta Assadista, ja sijaintikin on poliisitalon kellarissa.

Osaston tehtävänä on selvittää vanhoja rikoksia, mutta Mørckia rikosten selvittäminen ei huvittaisi. Hän istuisi mieluiten jalat pöydällä polttamassa tupakkaa, sillä epäonnistunut työtehtävä on vielä tuoreessa muistissa. Mørck tuntee syyllisyyttä siitä, että yksi hänen kollegoistaan kuoli ja toinen makaa halvaantuneena sairaalassa.

Innokas avustaja Assad saa Mørckiin kuitenkin liikettä ja kaksikko osoittautuu varsin tehokkaaksi tiimiksi.

[Carl Mørck on Assadin kanssa kuulustelemassa mahdollista todistajaa.]
"Hän siis oli matkoilla sinä iltana?"
Tässä kohtaa Assad pudisti päätään. Hemmetin ärsyttävää, miten paljon se mies tiesi. 
"Ei, Merete oli ollut ulkona syömässä."
"Vai niin. Tiedätkö kenen kanssa?"
"Ei, en tiedä."

"Ehkä se lukee raportissa, Assad?"
Assad nyökkäsi. --
Raportissa oli näköjään paljonkin sellaista, mitä Carl ei tiennyt. 

Vanki on varsin perinteinen jännäri, mutta se toimii hyvin. Kirja etenee kahdessa tasossa: ollaan nykyajassa, jonka päähenkilö on Carl Mørck, ja menneisyydessä, jonka päähenkilö on poliitikko Merete Lynggaard. Mørckin osuudet keskittyvät Lynggaardin tapauksen selvittämiseen: päättelyyn poliisiasemalla, ihmisten kuulusteluun ja lopussa sitten reippaampaan toimintaan.

Rikoksen selvittäminen on kirjassa tärkeimmässä roolissa ja ihmissuhteille jätetään melko vähän tilaa. Niiden saralta kiinnostavinta on tässä kirjassa Mørckin ja hänen avustajansa välinen suhde, sillä Assad on aivan hulvaton ja rakastettava hahmo.

Vanki ei ole jännäreitten kevyimmästä päästä, sillä vaikka se on nopealukuinen ja menevä, se on aika ahdistava ja epämiellytävä. Kirjassa ei karteta myöskään väkivaltaa, joskin se on tässä kirjassa pääosin henkistä laatua.

Jussi Adler-Olsen taitaa kuitenkin tarinat. Henkilöistä alkaa pitää ja heidän puolestaan jännittää. Toisin kuin monissa muissa jännityskirjoissa, itse en ainakaan tämän kirjan kohdalla kokenut lainkaan kiinnostavimmaksi asiaksi sitä, kuka se pahis lopulta on. Se oli sivuseikka - halusin vain tietää, miten henkilöille käy.

Tämä lupaa hyvää kirjasarjan seuraaville osille, sillä hyvät henkilöt kantavat pitkälle. Sarja onkin ollut menestys ainakin Tanskassa ja suomeksikin kirjoja on ilmestynyt jo useita, joten minulle riittää vielä paljon luettavaa.

Entä se vertaus Nesbøn Harry Hole -sarjaan? Ymmärrän vertauksen, mutta tämän yhden kirjan perusteella saatan jopa innostua näistä enemmän. Harry Holessa en pidä siitä, miten huonosti henkilön asiat ovat. Mørckissa on jotain etäisesti samaa, mutta ainakaan tämän ensimmäisen osan perusteella asiat eivät vielä ole ihan yhtä pahalla tolalla.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Iltaluvut-blogin Mikko, jonka mielestä Vangissa on kaikki erinomaisen perusdekkarin ainekset. 
  • Kirja hyllyssä -blogin Kaisa, joka voisi kuvitella lukevansa sarjaa lisääkin, kun kaipaa luettavaksi perusdekkaria. 
  • Lukutuulia-blogin Tuulia, jonka mielestä kirjassa toteutui kaikki, mitä dekkarilta voi toivoa. 

Ville Similä & Mervi Vuorela: Ultra Bra - Sokeana hetkenä


Ultra Bra - Sokeana hetkenä kertoo Suomen epätodennäköisimmän musiikki-ilmiön tarinan ja näyttää kuinka Kallion ilmaisutaitolukion nokkelien oppilaiden puolivitsistä kasvoi yksi Suomen mielenkiintoisimmista ja rakastetuimmista yhtyeistä.

WSOY, 2018. 237 sivua. 
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, 9 h 8 min. 

Olen aina ollut vähän liian nuori Ultra Bralle. Olen ollut liian nuori fanittamaan yhtyettä oikeasti, mutta sen sijaan olen ollut yksi niistä 1990-luvun lapsista, jotka ovat kasvaneet Ultra Bran musiikin kanssa.

Isosiskoni kuuntelivat Ultra Brata, ja minä sain oman annokseni musiikista siinä sivussa. Halusin itselleni myös kaikki Ultra Bran cd-levyt ja kuvassa näkyvän nuottikirjan. Kun muut soittivat pianotunneilla vanhoja klassisen musiikin sävellyksiä, minä treenasin Vesireittejä ja Tyttöjen välisestä ystävyydestä. 

Olin ihan mielettömän onnellinen, kun Ultra Bra palasi vuosi sitten kesällä lavalle kolmen keikan ajaksi. Ruisrockiin pääsin itsekin, ja oli mahtava tunne kokea Ultra Bra livenä ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Fiilis Ruisrockin rantalavalla oli uskomaton, kun kymmentuhatpäinen ihmismeri lauloi kuorossa kaikille tuttuja biisejä ja huojui samaan tahtiin. Yhteenkuuluvuuden tunne oli niin suuri, että minä omissa oloissa viihtyjä en edes häkeltynyt, kun vieressäni keikkaa seurannut nainen tarttui minua kädestä heiluttaakseen käsiämme samaan tahtiin kaikkien muiden kanssa.

Voi kunpa olisin syntynyt kymmenen vuotta aikaisemmin ja ehtinyt elää Ultra Bra -ajan ihan täysillä.

Ultra Bra - Sokeana hetkenä tarjosi minulle, liian nuorelle UB-fanille, hienon kurkistuksen ja aikamatkan siihen, mistä kaikki sai alkunsa ja  millainen Ultra Bran taival ihan todellisuudessa oli. Olen aina itse keskittynyt Ultra Brassa nimenomaan musiikkiin, ja bändin taustat ja tarina on jäänyt vieraaksi. Kirja tarjosikin minulle todella paljon uutta tietoa ja kiinnostavaa kuunneltavaa. Oli mielenkiintoista kuulla, miten puolivitsistä tulikin totta, ja miten asenne yhtyeeseen muuttui matkan varrella. Kirja avaa bändin alkutaivalta, biisien tekemistä, keikkailua, matkaa menestykseen ja lopulta sitä, miten kaikki päättyy - siis kaikkea sitä, mitä bändikirjasta yleensäkin löytyy.

Koska Ultra Bra oli suuri yhtye, on myös kirja laaja. Henkilöitä on paljon, ja tärkeimpien henkilöiden taustoja avataan hyvinkin yksityiskohtaisesti. Muun muassa Kerkko Koskinen saa kirjasta ansaitusti paljon tilaa. On kiinnostavaa, miten kirjassa kuuluu yhtyeen eri jäsenten ääni: moniin asioihin saa kirjasta eri näkemyksiä, kun ääneen pääsevät monet henkilöt.

Itse kuuntelin kirjan äänikirjana. Se pyöri auton stereoissa työmatkojen aikana, oli mukana lenkkikuunneltavana ja ajanvietteenä siivotessa. Kertaakaan ei tullut tylsää.

Mitä kirjasta jäi mieleen? Hassuja yksityiskohtia, kuten se, miten Sinä lähdit pois -musavideota kuvattiin lentokentällä, ja lennonjohto ohjasi kaikki lennot laskeutumaan sopivasta suunnasta, jotta videosta tuli paras mahdollinen. Mitä siitä, että se aiheutti lentoyhtiöille valtavat lisäkustannukset. Tai se, miten Ultra Bra:n jäähyväiskeikan jälkeen Juhani Merimaa joutui laittamaan parketit uusiksi, kun UB juhli vähän villimmin.

No joo, jäi mieleen paljon muutakin. Päälimmäisenä mielessä on kuitenkin se, että Ultra Bra oli tuohon aikaan jotain ihan ainutlaatuista. Valtavan kokoinen yhtye, joka yhdisteli biiseihinsä poliittista sanomaa ja viihdettä, ja teki musiikkia, jota kukaan muu ei ollut tehnyt. Yhtye, joka teki asiat juuri niin kuin halusi ja sai levylleen sinfoniaorkesterin, jos niin päätti. Yhtye, jota kunnioitettiin, vaikka se ehkä olikin saanut alkunsa vitsistä.  Mutta toisaalta, niin kai moni muukin hyvä tarina on.

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

  • Luminen omena -blogin Katja, joka vaikuttui eikä olisi halunnut päästää kirjasta irti. 

Melba Escobar: Kauneussalonki


Kolumbialaisen Melba Escobarin rikosromaanin tapahtumat sijoittuvat bogotalaisen hienostoalueen kauneussalonkiin. Karen on yksi salongin parhaista työntekijöistä, mutta hän tekee muutakin kuin poistaa asiakkaiden ihokarvat tai levittää heidän kasvoilleen mutanaamioita. Karen tietää asiakkaistaan kaiken – kenellä on silikonirinnat, kuka vietti pitkän viikonlopun Miamissa rakastajansa kanssa ja kuka aikoo ottaa avioeron miehestään. Hoitojen lomassa Karenille uskoutuvat psykoanalyytikko, kongressiedustajan vaimo ja tunnettu TV-juontaja. 
Asiat saavat kuitenkin vakavamman käänteen, kun yhden asiakkaan teini-ikäinen tytär löydetään murhattuna ja käy ilmi, että Karen on yksi tytön viimeisenä nähneistä ihmisistä.

Aula & Co, 2018. 262 sivua. 
Alkuteos La Casa de la Belleza, 2015. Suomentanut Taina Helkamo. 

Nappasin Melba Escobarin Kauneussalongin kirjaston uutuushyllysä kauniin kannen perusteella. Kirjan nimi ja kannen saatesanat "manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia" toivat mielikuvan kevyehköstä, naisille suunnatusta dekkarista. Samaan viihteelliseen suuntaan ohjaili myös teksti kirjan takakannessa.

Kuinka väärässä olinkaan.

Kaikki on hirvittävän sekavaa, nämä lapsinaiset saavat minut hämmentymään, ahdistumaan ja ajattelemaan kaikkea sitä, mikä on rikki ja vialla tässä maassa, jossa naisen arvo määritellään sen mukaan, minkä kokoinen takapuoli, miten pyöreät rinnat ja kapea vyötärö hänellä on. 

Tästä kirjasta on nimittäin kepeys kaukana. En muista vähään aikaan lukeneeni mitään näin ahdistavaa ja epämiellyttävää. Kirjan päähenkilö Karen on surullinen tapaus. Hän on lähtenyt kotikonnuiltaan Bogotaan tienaamaan rahaa ja jättänyt nelivuotiaan poikansa äitinsä hoiviin. Bogotassa kaikki on kuitenkin likaista, vaarallista ja ankeaa. Vaivalla tienatut rahat varastetaan, vuokraisäntä raiskaa ja sen jälkeen Karenin elämä alkaakin luisua pitkin pitkää ja jyrkkää alamäkeä.

Ei mene hyvin muillakaan. Kauneussalonki on täynnä rikoksia, niiden peittelyä, raiskauksia, murhia, prostituutiota, korruptiota ja ennen kaikkea naisten huonoa kohtelua. Kirjassa ei taida olla yhtään naista, jolla olisi asiat hyvin.

Hän ajatteli, kuinka moni nainen koki pilanneensa elämänsä yrittämällä miellyttää jotakuta toista, tekemällä asioita vain jotta muuta näkisivät heidän tekevän niin, ei niinkään siksi että nauttisivat niistä tai haluaisivat tehdä niin. 

Kirja on kiinnostava kuvaus kolumbialaisesta elämästä, mutta minua lukijana jää vain mietityttämään, onko elämä Kolumbiassa oikeastikin näin karua ja kamalaa kuin millaisena se kirjassa esitetään. Kauneussalongin takakannessa sanotaan, että maassa "oikeus kuuluu niille, joilla on varaa maksaa siitä", ja näin se valitettavasti taitaa olla.

Kauneussalongin lukeminen tökkii myös rakenteen puolesta. Kirja on sekava. Se alkaa minäkertojalla, jonka luulen olevan takakannessa mainostettu Karen. Nopeasti minulle selviää, ettei kertoja olekaan Karen vaan psykoanalyytikko Claire. Jossain kohtaa minäkertoja onkin Lucia ja viimeisessä luvussa taas Karen. Tämän ei pitäisi haitata, mutta jostain syystä tässä kirjassa se minua haittaa. Ehkä kaikki tulee vain liian yllättäen, eikä lukijalle anneta tarpeeksi vihjeitä sen tulkitsemiseen kuka puhuu. Vihje voi olla tekstin sisällä, se voi olla fontin muutos, esim. kursivointi, tai jokin muu. Nyt sellaista ei joko ole, tai se jää  minulta huomaamatta.

Sekavuutta aiheuttavat myös useat aikatasot, joka on nykyään trillereissä enemmän sääntö kuin poikkeus. Kauneussalongissa aikatasoja on kuitenkin liikaa, eivätkä ne tunnu loogisilta. Varsinkin kirjan alussa olen monta kertaa täysin hukassa. Lopussa palaset alkavat nivoutua paremmin yhteen, joten sekavuus ei tunnu enää niin pahalta.

- Mutta jollei heillä ole todisteita, eiväthän he voi häntä syyttää, vai voivatko?
- Kyllä voivat. Jotta ihminen voidaan passittaa vankilaan, tarvitaan kolme asiaa: syy, motiivi ja mahdollisuus. He ovat jo rakentaneet jutun sen pyhän kolminaisuutensa ympärille. Ja niin korruptoituneita kuin virkamiehemme ovat, en ihmettelisi, jos jostain ilmaantuisi jokin todistekin. 

Kauneussalonki ei ole huono kirja. Se on karua mutta kiinnostavaa luettavaa, kuvaus vallankäytöstä epätasa-arvosta ja korruptiosta, mutta itselleni se oli turhan ahdistavaa ja negatiivista, varsinkin sen jälkeen, mihin suuntaan kansi minua johti. Jos olisin osannut odottaa tämäntyylistä kirjaa, olisin lukenut sen jossain muussa tilanteessa kuin nyt, kun halusin rentoutua mökillä raskaan työviikon jälkeen. Siinä tapauksessa olisin todennäköisesti myös pitänyt kirjaa parempana kuin millaisena sitä nyt pidin.

Kauneussalonki laittaakin minut pohtimaan sitä, miten suuri rooli kirjan kannella ja sen takakannen tekstillä on. Suurin osa lukijoista ostaa kirjan tai lainaa sen kirjastosta ilman sen suurempia ennakkotietoja. Kirja napataan mukaan, koska sen kansi näyttää kivalta, nimi kuulostaa kiinnostavalta tai takakannen teksti houkuttelee. Jos kansi ja takakannen teksti johtavat harhaan, tulee pettymyksiä, kun kirja ei ollutkaan sellainen kuin sen odotti olevan. Hyvän kannen tekeminen on vaativa laji.

Kauneussalonki on palkittu Kolumbiassa vuoden parhaana romaanina 2016.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: