Alberto Giuliani: Kuolemattomat


Like, 2020. 234 sivua. 
Alkuteos Gli immortali - Storie dal mondo che verrá, 2019. Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä.

Italialainen toimittaja ja valokuvaaja Alberto Giuliani saa siperialaiselta samaanilta ja intialaiselta pyhältä mieheltä saman ennustuksen: hän kuolee ennen kuin täyttää 45 vuotta. Kun päivä lähestyy, Giuliani päättää löytää keinon, jolla päihittää kuoleman.

Hän lähtee matkalle ympäri maailman, tapaamaan erilaisia ihmisiä, jotka kaikki ovat jollain tavalla tekemisissä kuoleman tai ikuisen elämän kanssa.

Kuulostaako mielenkiintoiselta? Sitä se onkin.

Olin varannut kirjan kiinnostavan kuvauksen perusteella, mutten silti ihan tiennyt mitä odottaa. Kuolemattomat on hurjan mielenkiintoinen ja täynnä kaikkea sellaista, mistä minulla ei ollut aavistustakaan.

Giulianin matkat vievät hänet nimittäin mitä kummallisimpiin paikkoihin. Hän käy muun muassa Havaijilla, jossa astronautit ovat simuloineet Marsissa oloa, avaruuspuvut päällä ja kuin avaruudessa eläen. Se on kuitenkin vähiten oudoimmasta päästä. Kirjassa käydään nimittäin myös muun muassa tosielämän siilossa (tiedättehän sen Hugh Howeyn trilogian?), Survival Condossa, paikassa, josta rikkaat ihmiset ostavat asuntoja mahdollisen katastrofin varalle. Eräskin kirjassa tavattu nainen menee sinne aina lomalle poikiensa kanssa katsomaan elokuvia paikan leffateatteriin. Jollain tavalla aika kammottavaa.

Alberto Giuliani vierailee myös muun muassa ihmisiä syväjäädyttävässä firmassa ja koiria kloonaavassa yrityksessä - ja monessa muussa paikassa.

Kaiken kaikkiaan Kuolemattomat on erittäin kiinnostava kirja, josta ainakin minä opin paljon uutta. Kuolemattomat saa miettimään sitä, mihin ihmiset ovat nykyään valmiita ja mihin kaikkeen tiede pystyy.

Kuolemattomat on saatavilla myös äänikirjana ja toimii kuunneltuna hyvin. Itse kuuntelin kirjasta pätkiä, vaikka suurimman osan luinkin ihan perinteisellä tyylillä.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Anna Gavalda: Parempaa elämää


Gummerus, 2015. 265 sivua. 
Alkuteos La Vie en mieux, 2014. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Olen lukenut Anna Gavaldalta aiemmin kaksi kirjaa ja pitänyt niistä kovasti. Erityisesti novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja teki minuun vaikutuksen. Valitettavasti Parempaa elämää ei mielestäni yltänyt näiden aikaisemmin lukemieni tasolle.

Parempaa elämää koostuu kahdesta novellista. Se pääsi yllättämään, sillä en ollut tainnut lukea takakannen tekstiä ja luulin, että kirja on romaani. Tarinoiden vaihtuessa minun kesti siis hetken ymmärtää, että kyseessä on kaksi toisistaan erillistä novellia: yritin aluksi hakemalla hakea niistä jotain yhtymäkohtia, joita ei lopulta siis ollutkaan.

Ensimmäinen novelli kertoo pariisilaisesta opiskelijasta Mathildesta, joka kadottaa laukkunsa. Laukun löytää Jean-Baptiste, joka on ystävällinen ja rehellinen, ja palauttaa laukun. Mathilde tuntee Jean-Baptisteen mystistä vetoa ja päättää lopulta etsiä miehen käsiinsä.

Novelli ei herättänyt minussa järin suuria tunteita. Se ei tuntunut kovin kiinnostavalta, eikä myöskään realistiselta. Kaiken lisäksi se päättyi hyvin töksähtäen.

Toinen novelli kertoo Yannista, jonka elämä ei ole kovin kaksista. Hän päätyy viettämään iltaa naapurissaan asuvan pariskunnan luokse, ja tuo ilta muuttaa Yannin elämän.

Tämä novelli toimi minulle paremmin, mutta en löytänyt siitäkään kovasti samaistumispintaa. Novelli oli ihan viihdyttävä, muttei jäänyt sen enempää mieleen.

Gavaldan kirjoitustyyli on tuttuun tapaan kepeä, puhekielinen ja paikoin siksi hieman rasittava. Aiemmin olen nauttinut Gavaldan kirjojen tavallisuudesta, lämminhenkisyydestä ja iloisuudesta, mutta tästä en löytänyt näitä asioita samoalla tavalla kuin aiemmin lukemistani kirjoista. Kirja oli nopealukuinen, kevyt ja ihan kiva, muttei mitään sen enempää.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
42. Kirjassa on isovanhempia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa


Otava, 2020. 494 sivua.
Alkuteos The Seven Deaths of Evelyn Hardcastle, 2018. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 


Stuart Turtonin esikoisteos Evelynin seitsemän kuolemaa oli yksi kevään kirjoista, joita odotin eniten. Kirjan idea kuulosti todella erikoiselta ja omaperäiseltä, joten paloin halusta päästä tarinan kimppuun.

Persoonallinen teos todella olikin! Tarinan päähenkilö on Aiden Bishop, joka elää yhden ja saman päivän kahdeksan kertaa peräkkäin. Joka aamu Aiden herää kuitenkin eri henkilön ruumiissa. Hän muistaa edellisten päivien tapahtumat, muttei omaa menneisyyttään.

Aidenilla on kahdeksan päivää aikaa ja tärkeä tehtävä: selvittää, kuka aikoo murhata Evelyn Hardcastlen. 

Pohjaidea on kaikessa kummallisuudessaan ja kieroudessaan hieno, pidän siitä todella. Toisaalta se tekee tarinasta myös monimutkaisen ja juonta meinaa olla ajoittain vaikea seurata. Henkilöitä on paljon, ja Aiden hyppii eri tyyppien nahoissa, joten lukija saa olla tarkkana. Itse tarkistelen henkilöiden nimiä kirjan sisäkansiin painetusta kartasta, mikä on todella hyväksi avuksi. Voin kuvitella, että jos teosta lukisi lyhyissä pätkissä silloin tällöin, olisi tarinassa hankala pysyä kärryillä.

Evelynin seitsemän kuolemaa sijoittuu määrittelemättömään aikaan, rapistuneeseen kartanoon. Hovimestareineen ja palvelusväkineen se tuo miljööltään mieleen Agatha Christien kirjat ja niihin tarinaa kirjan takakannessa verrataankin. Toinen vertaus on Black Mirror -tv-sarja, ja tämänkin yhtäläisyyden tunnistan: kirjan tunnelma on koko ajan jollain tavalla ahdistava ja painostava, samalla tavalla kuin mainitussa tv-sarjassa.

Kokonaisuutena Evelynin seitsemän kuolemaa on kiinnostavan erilainen murhamysteeri. Hieman kirja tuntuu pitkältä, kuten genren kirjat niin kovin usein tuntuvat. Tiivistämisen varaa olisi siis ollut. Juoni pysyy kaikesta huolimatta hyvin kasassa loppuun asti eikä loppuratkaisukaan tunnu lattealta.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Antti Rönkä ja Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen


Gummerus, 2020. 219 sivua. 

Antti Röngän ja Petri Tammisen Sillon tällöin onnellinen on ollut kirjasomessa yksi alkuvuoden ylistetyimmistä kirjoista. Eikä syyttä - myös minä liityn ylistyskuoroon.

Silloin tällöin onnellinen on niin hieno, ja niin monella tavalla. Se on niin hieno, että minusta tuntuu etten osaa sanoa siitä mitään, mikä kuvailisi kirjaa tarpeeksi hyvin. Yritän silti sanoa jotain.

-

Silloin tällöin onnellinen on koostettu Antti Röngän ja hänen isänsä Petri Tammisen välisestä sähköposti-kirjeenvaihdosta. Teos alkaa hetkestä, jolloin Antti on kirjoittamassa esikoisromaaninsa käsikirjoitusta. Tuo esikoisromaani on viime vuonna ilmestynyt Jalat ilmassa, joka on todella vaikuttava ja taidolla kirjoitettu omakohtainen romaani koulukiusaamisen jättämistä jäljistä.

Helsingin Sanomien mukaan Röngän ja Tammisen teoksesta piti alkujaan tulla kirjemuotoinen kirjoittamisopas. Aluksi Silloin tällöin onnellinen keskittyykin pitkälti kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Se antaa lukijalle vinkkejä kirjoittamiseen ja pohtii kirjoittamista myös kirjailijoiden itsensä näkökulmista. Miten vaikeaa kirjoittaminen on, ja miten paljon isän kirjailija- ja kirjallisuuden opettajan tausta vaikuttaa Antti Röngän kirjoittamiseen. Kuinka Antin ei tee mieli kirjoittaa edes whatsapp-viestiä, kun isä tarttuu jokaiseen kielen yksityiskohtaan.

Moi Antti
Kysyin kuulumisiasi, ja kun sinä sitten tosiaan vastasit, tarkkailin lähinnä ilmaisua, virkerakennetta, sanavarastoa, tekstin sujuvuutta, ja intoilin että poikahan kirjoittaa hyvin. Minä todella olen ammattini läpisyömä ihminen, aivan epäinhimillinen olento. Tai sitten ihan vain isä. Joka hahmottaa lapsensa taitoina ja sitten epäilee niitä taitoja. 

Sillon tällöin onnellinen taustoittaa Jalat ilmassa -romaanin kirjoitusprosessia ja sen tapahtumia tehden niistä entistä pysäyttävämpiä. Erityisesti mieleeni jää kohta, jossa Antti lähettää käsikirjoituksensa prologin isälleen luettavaksi. Prologi ei anna isästä kovin imartelevaa kuvaa, eikä isä ehkä tiennyt pätkän saadessaan mitä odottaa. Silti hän vastaa, tietenkin.

Moi Antti
Kiitos katkelmasta. Minun tekisi mieli käsitellä sitä todistajanlausuntona isä-poika-suhteestamme, jossa minulla selvästikin on paljon anteeksipyydettävää. Mutta siirrän käsittelyä myöhemmäksi. En väistelläkseni. Vaan koska lähetit katkelman proosana. 
Tai no, pakkohan minun on se sanoa, että vaikutan hirviöltä. Olen luultavasti ollut hirviö. Olen ollut hirviö. 
Ja että: anteeksi Antti. 

Röngän ja Tammisen teos ei siis todellakaan ole pelkästään kirja kirjoittamisesta.

Kirjeenvaihto käsittelee elämää paljon laajemmin ja keskiössä on tietysti kaiken aikaa isän ja pojan suhde, joka ei aina ole ollut helppo. Kirjeissä on kuitenkin helpompi sanoa asioita, joita ei ehkä kasvotusten uskaltaisi sanoa - tai siltä ainakin lukijasta tuntuu.

Isä on tuomari eikä tuomari kiinnosta ketään. Ei Zlatan soita matsin jälkeen tuomarille, että mitäs iltaan kuuluu. Tuomarin kanssa voi käydä tasapuolisia keskusteluja vasta silloin kun tuomarin rooli on karissut pois, siis silloin kun isä on vanha tai sairas. Eikä välttämättä silloinkaan, mistä minä tietäisin? 
Joka tapauksessa, isä-poika-asetelmassa poika on sankari, maalintekijä, ja isä tuomari, joka jarruttaa sankarin menoa mutta on kokonaisuuden kannalta välttämätön. 

Kirjeissään Rönkä ja Tamminen käsittelevät muun muassa pelkoja, riittämättömyyden tunnetta ja kiusaantumista. Antti kertoo kirjassa itseironisesti pelkäävänsä suunnilleen kaikkea muuta kuin mustikoita, vaniljakastiketta ja koaloja - ja vastauksessaan Petri Tamminen keksii niistäkin pelättävää.

Huumoria, ehkä, mutta taustalla on silti tärkeä ajatus siitä, miten paljon hyviä ja huonoja asioita opimme vanhemmiltamme, pitkälti ihan huomaamatta. Vaikka ei kaikki tietysti ole vanhemmilta lähtöisin, niin kuin Antti hetken mietittyään kirjoittaa.

Sitä haluaisi että isä luotsaa maailman halki ja kestää kaiken. Mutta ei se niin  mene, jokaisen on kannettava itsensä. Ja ihmisellä on lupa olla heikko. Jopa isällä. 

Silloin tällöin onnellinen on käsittämättömän avoin ja repivän rehellinen. Kirjeissään Rönkä ja Tamminen puhuvat asioista, joita ei ole helppo sanoa. He kirjoittavat masennuksesta ja psykiatriseen hoitoon joutumisesta, syyllisyydestä ja lapsuuden väkivaltakokemuksista.

Rönkä ja Tamminen päästävät lukijan niin lähelle itseään, isä-poika-suhdettaan ja koko elämäänsä, että hetkittäin mietin, onko se jopa liikaa. Kuuluvatko nämä kaikki henkilökohtaiset keskustelut kirjan sivuille?

Ehkä. Ehkä ne kuuluvat. Ne ovat niin samaistuttavia ja viisaita. Uskon, että jokainen pystyy löytämään tästä kirjasta jotain tuttua.

Vaikka Silloin tällöin onnellinen ruotii vaikeita ja kipeitä asioita, on se perusvireeltään lämminhenkinen. Sanoissa on mukana huumoria ja kaikessa kuultaa keskinäinen kunnioitus. Kirja herättää valtavasti tunteita: lounastauolla töissä tätä lukiessani nieleskelin vuorotellen kyyneleitä, nauroin, ihastuin ja välillä olin todella surullinen.

Upean sisällön lisäksi Silloin tällöin onnellinen on kielellisesti taidokas. Vaikka Rönkä ja Tamminen kirjoittavat kirjeitä toisilleen, he selvästi miettivät sanojensa asettelua - tai ehkä he vain kirjoittavat niin taitavasti luonnostaan. Etenkin Röngän kuvaukset hänen elämänsä hetkistä, esimerkiksi eksymisestä Norjan pimeydessä, ovat pysäyttäviä. Kirjassa on mielettömästi tunnetta, ja sekä Rönkä että Tamminen välittävät sen lukijalle todella onnistuneesti.

Tunsin leijuvan ilon mahassani. Vihdoinkin joku oli kuunnellut, ymmärtänyt. Vihdoinkin joku oli arvostanut sitä mitä teen, nähnyt sen mitä olen. Ei ole varmaa julkaistaanko mitään, mutta se mikä on varmaa: että nyt kun olen taas kotona näppäimistön ääressä, tässä minä olen minä. Tässä minä riitän. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
13. Kirjassa eksytään
16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Tammikuun luetut


Vuosi on jo pitkällä, tai ainakin ollaan jo reilusti helmikuun puolella. On siis aika listata vuoden ensimmäisen kuukauden aikana luetut kirjat.

Tammikuu oli minulle ihan hyvä lukukuukausi: luin tai kuuntelin yhteensä kahdeksan kirjaa. Kirjoista yksi oli äänikirja ja kaksi e-kirjoja, itse asiassa elämäni ensimmäiset kokonaan e-kirjana lukemani kirjat. 

Kuukauden paras oli ehdottomasti Antti Röngän ja Petri Tammisen Silloin tällöin onnellinen

Seuraavat luin siis tammikuussa: 

Adam Kay: Kohta voi vähän kirpaista - nuoren lääkärin salaiset päiväkirjat (äänikirja)

Entisen lääkärin päiväkirjoihin perustuva Kohta voi vähän kirpaista kertoo lääkärin työstä Britannian julkisella puolella. Kirja kertoo paitsi ällöttäviä ja kamalia, ajoittain hupaisiakin potilastarinoita, myös karua tarinaa siitä, miten huonolla tolalla Britannian terveydenhuolto on. Kirjan ronskit jutut taiteilivat mauttomuuden ja hauskuuden rajalla, mutta vaaka kallistui positiivisen puolelle. Etenkin kun taustalla oli kuitenkin koko ajan tärkeä sanoma siitä, että jotain pitäisi Britannian julkisessa terveydenhuollossa nyt muuttaa. 

★★★★



Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Odotin tältä kirjalta paljon, sillä sitä on kehuttu kovasti. Sain kuitenkin vain ihan kivan tarinan, joka ei tarjonnut oikeastaan mitään uutta tai ihmeellistä. Ehkä odotin jotain vähän syvällisempää, mutta tämä olikin tällainen perus viihdekirja vakavammasta aiheesta. 

★★★



Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen on selvästi yksi lempikirjailijoistani, niin hyvin hänen kaikki teoksensa minulle ovat ainakin toistaiseksi osuneet. Suojaton oli kokoaan suurempi, kauniisti kirjoitettu ja taitavasti kerrottu tarina vaikeasta aiheesta. Pidin kovasti!

★★★★★



Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija 

Kirja saatu ennakkokappaleena kustantajalta. 
Ruth Hoganin esikoisteos kertoi lämminhenkisen ja hieman taianomaisen tarinan kadonneita tavaroita keräilevästä Anthonysta ja hänen kodinhoitajastaan Laurasta. Tarina oli kliseinen ja vähän ennalta-arvattava, mutta viihdyttävä.

★★★★



Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen näyttää olleen alkuvuoden kohistuin kirjatapaus, ainakin jos on Instagramia uskominen. Minäkin kiinnostuin siitä kaiken pöhinän myötä, ja kirja olikin kiinnostava lukukokemus. Se nimittäin herätti minussa todella ristiriitaisia tunteita. Osasta tykkäsin tosi paljon, nautin toteavasta tyylistä ja pidin kuvauksesta naiseksi kasvamisesta ja äidiksi tulemisesta. Ronskit ja runsaat seksikohtaukset ja kaiken käsitteleminen seksin ja seksuaalisuuden kautta tuntui kuitenkin turhalta ja tarkoitushakuiselta. 

★★★

» Lue koko arvio


Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Mikä huikea kirja! Ostan todella harvoin kirjoja itselleni, mutta tämä piti käydä lukemisen jälkeen hakemassa omaan hyllyyn. Silloin tällöin onnellinen on isän ja pojan kirjeenvaihtoa kirjoittamisesta, elämästä, peloista ja paljon muusta. Teksti on repivän rehellistä ja avointa, niin viisasta, surullista, koskettavaa ja monin tavoin ihailtavaa. Tämä kirja herättää mielettömästi tunteita, itkin ja nauroin, nautin ja kauhistuin. 

★★★★★

» Koko arvio tulossa


Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Murakamin Suuri lammasseikkailu oli minulle hienoinen pettymys. Ei siinä varsinaisesti mitään vikaa ollut, mutta itse en oikein saanut tarinasta otetta. Se eteni hitaasti, eikä ollut lainkaan yhtä kiinnostava kuin Murakamilta viime vuonna lukemani Kafka rannalla. 

★★★

» Lue koko arvio


Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Perno Mega City pääsi uudelleen luettavaksi, kun valitsimme sen tuoreen lukupiirimme ensimmäiseksi kirjaksi. Luin romaanin ensimmäistä kertaa heti sen ilmestymisen jälkeen, ja valitsin sen yhdeksi parhaista vuonna 2018 lukemistani kirjoista. Teos oli yhtä hyvä näin toisella lukukerrallakin. Nyt pystyin nautiskelemaan aiempaakin enemmän sen hienosta kielestä, ja kiinnitin ensimmäistä lukukertaa enemmän huomiota päähenkilön äidin mielenterveysongelmien kuvaukseen. 

★★★★★

» Lue koko arvio (postaus vuodelta 2018)

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu



Tammi, 1993. 351 sivua. 

Alkuteos Hitsuji o meguru bo¯ken, 1982. 

Alfred Birnbaumin englanninnoksesta A Wild Sheep Chase (1989) suomentanut Leena Tamminen. 

Luin viime vuonna Haruki Murakamin kirjan Kafka rannalla ja pidin siitä kovasti. Se oli yksi viime vuonna lukemieni parhaimmistoa. Kun sain joululahjaksi Murakamin tuoreimman suomennetun kirjan Tanssi, tanssi, tanssi, päätin lukea Suuren lammasseikkailun ennen sitä. Tanssi, tanssi, tanssi kun on itsenäinen jatko-osa Suurelle lammasseikkailulle

Suuri lammasseikkailu kertoo 30-vuotiaasta japanilaisesta miehestä, joka jää tarinassa nimettömäksi. Hän on käännös- ja mainostoimiston osakas, mutta kokonaan vailla kunnianhimoa. Yhtäkkiä hän tapaa nuoren naisen, jolla on ihmeelliset korvat. 

Hänestä oli tullut niin kaunis että sitä tuskin saattoi käsittää. Koskaan eivät silmäni olleet päässeet nauttimaan sellaisesta kauneudesta. En ollut osannut kuvitella senlaatuista kauneutta olevankaan. Avaraa kuin koko maailmankaikkeus, ja samalla tiivistä kuin jäätikkö. Häpeilemättömän ylenpalttista, ja samalla loppuun asti pelkistettyä. Se oli kaikkien minun tajuntaani mahtuvien käsitteiden tuolla puolen. Hän oli yhtä korviensa kanssa, liukui ajan kaltevaa pintaa kuin monimutkainen valonsäde. 

Tämä nainen ennustaa, että mies joutuu pian tekemisiin lampaan kanssa. Näin käykin: mies lähtee etsimään mystistä lammasta Hokkaidon vuorilta. Matka on pitkä, ja sellaiselta tuntuu paikoin myös tarina. 

Siinä missä Kafka rannalla oli vetävä, koukuttava, tapahtumarikas ja etenevä, on Suuri lammasseikkailu minun makuuni hidastempoinen. Siinä ei tunnu tapahtuvan juuri mitään. Murakami kirjoittaa kyllä tutun helpolla ja jouhevalla tyylillä, tekstiä, jota on helppo lukea ja seurata. Tarina ei vain oikein vedä, ainakaan minua. Osasyynsä voi toki olla myös sillä, etten pääse keskittymään kirjaan kovin pitkiksi ajoiksi kerrallaan. Toisaalta tarina ei myöskään houkuttele lukemaan tiivistä tahtia sivu sivun perään.  

Suuren lammasseikkailun rakenne on varsin suoraviivainen. Alussa pompitaan jonkin verran eri aikatasoissa, käydään päähenkilön nuoruusvuosissa ja muualla, mutta kun matka Hokkaidoon käynnistyy, etenee tarinakin kronologisesti. Jonkinlainen vaihtelu olisi ehkä voinut pitää mielenkiintoa paremmin yllä. 

"Minä etsin erästä ystävääni", rohkenin kysyä. 
"Etsittekö?" Lammasmies sanoi ja kääntyi taas puoleeni täysin välinpitämättömänä. 
"Hän asui täällä. Vielä suunnilleen viikko sitten."
"Enminävaantiedä."
Lammasmies seiso takan edessä ja sekoitteli sen reunukselta ottamiaan kortteja. 
"Etsin myös lammasta, jolla on selässä tähtikuvio", peräsin vielä. 
"Enolenähnyt", Lammasmies sanoi. 
Mutta oli ilmiselvää, että Lammasmies tiesi jotain Rotasta ja lampaasta. 

Murakamille tyypilliseen tapaan kirjassa on fantasian elementtejä ja välillä tulee olo, että mitä minä juuri luin. Kokonaisuutena Suuri lammasseikkailu jää siitä huolimatta vähän valjuksi, sellaiseksi "ihan ok" -lukukokemukseksi. Toivottavasti Tanssi, tanssi, tanssi on enemmän mieleeni. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


Helmet-lukuhaasteessa Suuri lammasseikkailu sopii ainakin kohtiin: 
24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittainut yli 20 kirjaa
29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen


Kosmos, 2020. 187 sivua. 

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on aiheuttanut valtavasti keskustelua ainakin blogimaailmassa ja Instagramin puolella. Minä kiinnostuin siitä ensimmäisen kerran, kun Mitä luimme kerran -blogin Laura kirjoitti kirjasta valtavan kauniisti. Laitoin kirjan varaukseen kirjastosta, päätyen ehkä sijalle 150.

Kun Instagramin puolella alkoi sadella vastaan kriittisiä arvioita, joissa kirjaa ei enää ylistettykään, kiinnostukseni kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että luin elämäni ensimmäisen e-kirjan. En malttanut odottaa kunnes olisin saanut kirjan kirjastosta. Oli päästävä heti keskusteluun mukaan.



Paperilla toinen on kirja, jota kustantaja kehuu melkoisin ylisanoin. Kosmoksen mukaan teos "häikäisevän taitava" ja "aseistariisuvan avoin". Kustantaja kuvailee kirjaa tarinaksi naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta. Tekstiin muistetaan listata, että Sjöholm teki abortin 14-vuotiaana ja tuli äitipuoleksi parikymppisenä.

Romaani on autofiktiota eli se ammentaa Sjöholmin omasta elämästä. Minkä verran on totta ja mikä ei, sitä ei lukija tiedä, muttei se mielestäni ole tässä kirjassa kovin oleellistakaan.

Kirja liikkuu useissa aikatasoissa: lapsuudessa ja nuoruudessa, parikymppisen äitipuoliajassa sekä nykyhetkessä, jossa ollaan tulossa äidiksi ja lopulta ollaan äiti. Rakenne on hyppelevä, moni on kritisoinut sen vaikeutta. Minulle se sopii ja vahvistaa tunnetta siitä, että kirjailija kertoo muistoja, jotka eivät todellisuudessakaan etene kovin kronologisesti.

Sjöholm kirjoittaa ilmavasti ja irtonaisesti. Paljon päälauseita, nopeita väläyksiä, jopa listamaisuutta. Minä pidän siitä. Se korostaa elämän etenemistä, niitä muistoja, joista jo mainitsin.

Kasvoin vuoden aikana kolmetoista senttiä. Keväällä hyppäsin korkeutta paremmin kuin kukaan luokkamme pojista. Yksi heistä huusi kerran, että näytä tissit. Huutelun takia hyppyni epäonnistui ja tiputin puomin. Se tuntui ikävältä selän alla, enkä enää koskaan hypännyt korkeutta. 

Paperilla toinen oli minulle todella ristiriitainen lukukokemus. Pidin siitä ajoittain todella paljon. Nautin tyylistä, jota edellä kuvasin. Pidin kovasti Sjöholmin kuvauksesta naiseksi kasvamisesta: ajoittain löysin siitä myös asioita, joihin pystyn samaistumaan. Nautin siitä, miten Sjöholm kuvasi äidiksi tuloaan ja äitiyttään, ja erityisesti pidin monista kohdista, joissa hän kertoi elämästään äitipuolena "Pojalle".

Moni asia tässä kirjassa ei kuitenkaan ollut minua varten. Tunnen itseni kukkahattutädiksi, mutta en vain ymmärrä kirjan seksikeskeisyyttä. Seksistä ja seksuaalisuudesta puhutaan suoraan ja ronskisti, pannaan kaikkiin ruumiinaukkoihin, turhaan peittelemättä ja kaunistelematta. Tuntuu siltä, että nykyään on tosi in, että nuori nainen kirjoittaa rohkeasti seksistä ja seksuaalisuudesta. Onhan se hyväkin, kyllä, ei asioita tarvitse peitellä. Itse kuitenkin koen, että se vie tässä kirjassa huomiota monilta muilta, ainakin itseäni enemmän kiinnostavilta asioilta. Naiseksi kasvamiselta, äitiydeltä - jotka ovat mielestäni kirjan parasta antia.

Ei se tee kirjasta rohkeaa ja avointa, että kerrotaan anaaliseksin aikana hiertävästä tamponin narusta tai masturboinnista kesken työpaikan ryhmämeditaation.

Toisaalta, vaikka en pidä kirjan seksikeskeisyydestä, se tuo kirjan tarkasteluun kiinnostavan näkökulman: teoksessa kun se seksi ei ihan aina näyttäydy kovin positiivisessa valossa. Sillä käydään kauppaa puolison kanssa, seksiin suostutaan, koska niin vain kuuluu tehdä ja sillä saadaan hyväksyntää. Onko se se asia, jota tällä halutaan sanoa?

Ja ne kaikki aikuisenakin kohtaamani kasvot ovat yhtäkkiä edessäni tunnistusrivissä. Ne kilteimmätkin, jotka ovat painuneet murjotukseen. Sanovat, että höh, he olisivat niin kovasti halunneet seksiä, enkä minä ole viitsinyt sitä heiltä kieltää, en ole kestänyt sitä katsetta, joka kysyy, enkö olekaan riittävä ja haluttava. Minähän olen sanonut pitäväni seksistä ja minähän olen jo mennyt paikalle. Ja sitten jälkeenpäin he sanovat, että älä ulkoista itseäsi tästä tilanteesta, sinäkin halusit tulla tänne. 

Täytyy sanoa, että Kosmos on onnistunut kirjan markkinoinnissa. Paperilla toinen on aikaansaanut valtavasti keskustelua, mikä on tietysti positiivista. Kirjaa luetaan ja siitä puhutaan. Onnistunut esikoinen, vaikkei täysin minun kirjani ollutkaan. 

Soitan neuvolaan ja kerron olevani raskaana. Hoitaja onnittelee minua ja kysyy, onko se ensimmäiseni. On kyllä, tämä on esikoiseni. 
"Täältä tiedoista löytyy tällainen raskaudenkeskeytys. Tämä on siis sinun toinen raskautesi."
"Ai?"
"No, henkisesti ehkä ensimmäinen, mutta paperilla toinen."
Puhelun päätteeksi saan ajan neuvolapsykologille.

-

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa
45. Esikoiskirja
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


  • Aina joku kesken -blogin Tani, jonka mielestä kirja on voimakas teos kasvamisesta tytöstä äidiksi. 
  • Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, joka hänkin joissain kohdissa miettii, onko hänen pakko tietää tämä kaikki. 
  • Helmi Kekkonen, jonka mielestä kirjassa on ehkä eniten kyse omista rajoista.