Ulla-Maija Paavilainen: Hyvä tyttö


1980-luvun nousukauden henkeä uhkuva tarina lehtitalon vahvoista naisista.

Aura on noussut ankaralla työllä maakunnan tähtireportteriksi. Kun kutsu käy pääkallonpaikalle, suuren sanomalehden ajankohtaistoimitukseen, hänen ei enää tarvitse palella juttukeikoilla pakkasessa. Ensin on kuitenkin opittava kantapään kautta uuden työyhteisön ja Helsingin seurapiirien ankarat lait.

Auran esinainen Erika on edennyt miesten hallitsemassa mediakentässä keinoja kaihtamatta. Mutta ovatko hänen sisäpiiritietonsa tarpeeksi vahvaa valuuttaa, kun koko kenttä on murroksessa?

Otava, 2019. 334 sivua. 

Toimittaja-kirjailija Ulla-Maija Paavilainen on kirjoittanut aikaisemmin useita romaaneja, mutta en ole tutustunut hänen muuhun tuotantoonsa. Helmikuussa julkaistu Hyvä tyttö oli kuitenkin kirja, kiinnitti heti huomioni. Kyseessä on 1980-luvun lehtimaailmaan sijoittuvan romaanisarjan avausosa.

Nainen murtuu itkuun, nyyhkytys on kuin joku laahaisi raskasta vaatetta lattialla. Aura kirjoittaa. Kuvaaja tähtäilee kehyksissä olevaa vauvan kuvaa. Se on otettu studiossa muutama viikko ennen onnettomuutta ja oli tarkoitettu joululahjaksi sukulaisille. 
--
Auralla on otsikko mielessä: "Mika kuolee! Miksi kukaan ei auta?"
Sitten alariville isommalla: "Ajaja jätti uhrit 35 asteen pakkaseen."

Kirjan päähenkilö on Aura, nuori toimittaja, joka työskentelee keikkatoimittajana maaseudulla. Hän herää mukisematta kuudelta puhelimen pirinään ja lähtee kolmenkympin pakkasessa kohti tulipalopaikkaa. Aura on kunnianhimoinen, röyhkeäkin, eikä pelkää rikkoa sääntöjä hyvän jutun saadakseen.

Aura ei haaveile töistä Helsingissä, mutta kun tarjous tulee, hän tarttuu siihen. Maaseudun tytöllä on kuitenkin totuttelemista.

Auran lisäksi kirjassa paneudutaan tarkemmin pomo-Erikan elämään. Hän on juonitteleva feministi, joka tekee mitä tahansa menestyksen eteen. Ottaa vaikka Auran jutusta parhaat palat omaan seminaariesitykseensä.

Kirjan kansiliepeessäkin mainittu kolmas tärkeämpi nainen on Lisa, lehden omistajaperheen edustaja, joka on tottunut saamaan haluamansa. Lisa jää sarjan avausosassa varsin pieneen osaan, mutta kansiliepeen esittelyn huomioiden hänelle voi uumoilla enemmän tilaa sarjan tulevissa osissa.

Erika asettaa kasvoilleen sirkeimmän mahdollisen ilmeensä. Uuteen alaiseen, vähäpätöiseenkin, on päällikön tehtävä heti vaikutus. Ensivaikutelma säilyy ihmisen mielessä kaikkein pisimpään. 
- Hei. Tervetuloa. Mä olen Erika. Mehän ei ehditty aiemmin tavata, mutta uskoin noita uutispuolen kavereita, ja olipa sulla aikamoiset juttunäytteet. Kivat housut. Mistä olet ostanut? 

Hyvä tyttö on kirjoitettu kepeään ja nopealukuiseen tyyliin. Se on menevä, etenevä ja viihdyttävä. Paavilainen rakentaa henkilönsä hyvin. Ne ovat hieman karikatyyrisiä, mutta silti suurimmalta osin uskottavan oloisia.

Kirjasta löytyy viihdettä, romantiikkaa ja huumoria, mutta myös kurjempia teemoja. On runsasta alkoholinkäyttöä ja lähenteleviä työkavereita. Paljon pettämistä, huonoja parisuhteita.

Paavilainen itse on tehnyt pitkän uran toimittajana eri lehdissä ja hänen taustansa näkyy. Itse en ole elänyt 80-lukua, mutta ysärilapsen ja nykyisen toimittajan silmään kuvaus tuon ajan lehtimaailmasta kuulostaa varsin todentuntuiselta. Sitä se todennäköisesti onkin, sillä Anna-lehden haastattelussa Ulla-Maija Paavilainen kertoo, mitä itse joutui nuorena toimittajana kohtaamaan, kun muutti Jyväskylästä Helsinkiin Uuden Suomen toimitukseen.

Kirjassa Aura muuten työskentelee Uuden Sanoman toimituksessa. Uusi Suomi, Uusi Sanoma - kuin suoraan Paavilaisen elämästä. Anna-lehden jutusta selviää, että aika moni muukin pieni yksityiskohta on kuin yksi yhteen todellisuudesta.

Kokonaisuutena Hyvä tyttö on pirteä, kiinnostava ja älykäs romaani, jolle odotan innolla jatkoa. Se muuten toimii mainiosti myös äänikirjana: kuuntelin siitä viitisenkymmentä sivua autoillessa, kun en malttanut jättää kirjaa kesken.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.

Sopii myös kohtiin:
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin.
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Katriina Huttunen: Surun istukka


Naisen tytär on tehnyt itsemurhan. Selviää, että masennukseen sairastunut tytär on lunastanut apteekista kahtena peräkkäisenä päivänä kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet. Minkäänlaista viestiä tytär ei ole jättänyt.

Mikään äidin elämässä ei enää koskaan ole kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole.

Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa.
Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikista on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole.

Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa.

S&S, 2019. 319 sivua. 

Tästä kirjasta on hankala sanoa yhtään mitään. Pohjoismaisen kirjallisuuden suomentaja Katriina Huttusen esikoisromaani Surun istukka on omaelämäkerrallinen ja niin henkilökohtainen, että tuntuu väärältä arvioida sitä.

Yritän silti sanoa jotain.

Huttusen tytär teki itsemurhan 26-vuotiaana, vuonna 2016. Menetyksen jälkeen Huttunen alkoi kirjoittaa, ja syntyi Surun istukka. Kirjassa nainen purkaa tuntojaan siitä, millaista on menettää tytär, millaista suru on - miten suru on tullut jäädäkseen.

Äiti viettää aikansa hautausmaalla, tyttärensä luona. Hän järjestelee hautajaisia, hoitaa käytännön asioita, joita jää väistämättä tehtäväksi, kun kuka tahansa läheinen kuolee.

Sureva äiti syyttää itseään, syyttää muita, on raivoissaan, pettynyt, häpeää. Surun istukka käy läpi lähes kaikki mahdolliset tunteet.

Samalla Surun istukka kertoo yhden masennusta sairastaneen nuoren aikuisen tarinan. Selviää, että tytär on keskustellut itsemurha-aikeistaan lääkärin kanssa, mutta asiaan ei ole reagoitu. Selviää, että apteekki on antanut tyttären lunastaa kerralla kasapäin erilaisia mielialalääkkeitä - niin ison annoksen, että niillä voi tappaa itsensä.

Kirja on täynnä epätoivoa.

En tule enää toimeen juuri kenenkään kanssa. En välitä kenestäkään, en jaksa kuunnella, en jaksa vastata, en jaksa. Haluan vain syödä ja nukkua. Olen kiinnostunut kuolemasta mutta vain tästä yhdestä kuolemasta. 

Lukukokemus ei ole helppo, ei kevyt, ei kovin miellyttävä. Se on kuitenkin ajatuksia herättävä.

Surun istukka tuo näkyville karulla tavalla sen, miten surevaan suhtaudutaan. Ollaan hiljaa, ei ole sanoja. Puhutaan omista asioista tai vaihtoehtoisesti paetaan. On helpompi katsoa muualle kuin tulla surevan luo. Ihmiset asettavat surulle päässään aikarajan, mutta ei suremiselle voi antaa loppupäivämäärää. Kuolema on edelleen tabu, ja siinä asiassa kirja onnistuu ainakin minua lukijana ravistelemaan.

Kirjallisesti Surun istukka on oivaltava ja se on kirjoitettu paikka paikoin erittäin kauniisti. Hieman yli kolmensadan sivun mitta tuntuu pitkältä, mutta se toisaalta vahvistaa kirjan sanomaa.

Suru ei mene pois.

Itsemurhan tehneen lapsen äiti on talvipakkasessa värjöttelevä pystyyn kuivunut maksaruoho, sammaloitunut hautakivi jonka kylkiä jäkälä peittää. Hautausmaan terve home.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua.

Se sopii myös kohtiin:
4. Kirjailijan ainoa teos
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia (kirjassa siteerataan joitakin runoja)
35. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia -blogin Marjatta, joka kiittelee kirjaa muun muassa runollisista kielikuvista. 
  • Kirjojen kuisketta -blogin Anneli, jonka mielestä kirjasta voi aistia, että se on syntynyt suuresta tuskasta. 
  • Helmi Kekkonen, jossa kirja herätti niin monenlaisia ajatuksia, että hänen postauksensa kannattaa käydä lukemassa.

Pascal Engman: Patriootit


Tukholmalaislehden toimittajat ovat tottuneet vihapostiin, mutta kun yksi heistä murhataan, uhkauksiinkin on suhtauduttava uudella tavalla. 

Patriooteissa risteää neljä eri maailmaa, neljä näkökulmaa. Iltapäivälehden kunnianhimoinen toimittaja Madeleine Winther on valmis ottamaan suuriakin riskejä menestyäkseen. Chilessä asuvan venäläisen huumepomon henkivartijana toimii kotimaahan kaipaava ruotsalaismies. Maahanmuuttaja, tukholmalainen taksinkuljettaja Ibrahim Chamsai pakotetaan vaikeisiin valintoihin. Yläluokkainen Carl Cederhielm sen sijaan uskoo vakaasti asiaansa: Ruotsi kuuluu vain ruotsalaisille. Tarinat törmäävät, mutta kenen maailmassa elämme? 

WSOY, 2019. 494 sivua. 
Alkuteos Patrioterna, 2017. Suomentanut Pekka Marjamäki. 

Chileläis-ruotsalaisen Pascal Engmanin esikoisteos Patriootit oli yksi kevään uutuustrillereistä, joita odotin eniten. Kirja on ilmestynyt Ruotsissa pari vuotta sitten ja ollut siellä menestys. Patriootteja on verrattu muun muassa Stieg Larssonin teoksiin, joten olihan se luettava.

Patriootit on kirja maahanmuutosta ja maahanmuuttajista, sananvapaudesta, toimittajien kohtaamasta uhasta, Ruotsista ja ruotsalaisuudesta, politiikasta ja terrorismista. Teos on ajankohtainen, eikä mikään kevyt trilleri: se sanoo paljon, vaikka lauseet ovatkin uutismaisen lyhyitä. Tekstissä näkyy Engmanin toimittajatausta.

Postauksen alkuun kopioitu teksti teoksen takakannesta kertoo, ketkä ovat kirjan päähenkilöitä. Alusta lähtien seurataan neljän eri henkilön elämää, ja jossain vaiheessa heidän elämänsä risteävät.

Kestää jonkin aikaa, ennen kuin pääsen kirjaan sisälle. Henkilöitä on paljon ja tapahtumat sijoittuvat aluksi kahteen maahan. Chilen osuudet tuntuvat paikoin irrallisilta - ne ovat toki henkilön kannalta jossain määrin oleellisia, mutta venäläisen huumepomon ja muiden chilessä toimivien rikollisten kuviot eivät oikein tunnu sopivan kirjan muuhun sisältöön.

Kirjan juoni alkaa kuitenkin vetää nopeasti. Tiedän nopeasti, että olen tarttunut laadukkaaseen trilleriin, vaikka kirja ei ehkä tunnu itselleni aivan omimmalta. Vauhtia ja käänteitä riittää, eivätkä ainakaan kaikki käänteet ole niitä ilmeisimpiä tai ennalta-arvattavimpia. Kyseessä on kuitenkin kirja, jossa lukija on koko ajan hieman edellä henkilöitä.

Tappamista ei tässä kirjassa karteta, ja ihmisiä tuntuu kuolevan toinen toisensa perään. Väkivaltaa on runsaasti, joten aivan herkimmille lukijoille en tätä kirjaa suosittele.

Pascal Engmanin toinen trilleri on ilmestynyt Ruotsissa vuonna 2018 ja julkaistaan Suomeksi vuonna 2020.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla.

Se sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija


Lale Sokolov on Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin vanki, joka saa tehtäväkseen tatuoida numerot toisten vankien käsivarsiin. Työ leirin tatuoijana tarkoittaa, että Lale on muihin vankeihin nähden varsin turvassa. Leirillä Lale todistaa kauheita tapahtumia – mutta myös urheita tekoja ja myötätuntoa, ja oman henkensä uhalla käyttää asemaansa auttaakseen muita vankeja. Vuonna 1942 Lale kohtaa tatuointijonossa uuden vangin, Gitan, ja rakastuu saman tien. Lale vannottaa Gitaa pysymään hengissä, jotta he voisivat mennä naimisiin. 

Aula & Co, 2019. 292 sivua. 
Alkuteos The Tattooist of Auschwitz, 2018. Suomentanut Pekka Tuomisto. 

Jos arvioisin pelkästään Lale Solokovin elämäntarinaa, kertoisin olevani vaikuttunut. Jos arvioisin elämäkertaromaania, olisin vaikuttumisen lisäksi tyytyväinen.

Arvioin kuitenkin romaania, joka luokitellaan kaunokirjallisuudeksi. Siksi oloni hämmentynyt. Tositapahtumiin perustuva tarina vetoaa, mutta siinä on erinäisten lähteiden mukaan lukuisia virheitä. Kirjallisesti Auschwitzin tatuoija on kevyt ja keskeneräisen oloinen. 

***

Aloitetaan kuitenkin alusta. 

Auschwitzin tatuoija on yksi selviytymistarina muiden keskitysleiritarinoiden joukossa. Itsekin olen lukenut Auschwitzista selviytyneiden tarinoita muutamia, ja lisäksi joitain fiktiivisiä teoksia. Uusiseelantilaisen Heather Morrisin kirjoittama Auschwitzin tatuoija on kirjan kuvauksen mukaisesti "tositarinaan perustuva romaani slovakialaisen Lale Sokolovin vaiheista". Lale Solokov on todellinen henkilö, joka päätti vuonna 2003 kertoa tarinansa Morrisille. Kolmen vuoden keskustelujen aikana mies sai tarinansa kerrottua, ja siitä syntyi ensin elokuvakäsikirjoitus, joka muokattiin myöhemmin kirjaksi. 

Kaikki Auschwitzin selviytymistarinat ovat tärkeitä ja merkittäviä, niin myös tämä kirja. Lisäksi kaikki tarinat ovat koskettavia, ja myönnän, että myös tämä kirja nosti palan kurkkuun. Silti on vähän niin - mitenkään Lale Solokovin tarinaa vähättelemättä - että kun on lukenut yhden tarinan, on lukenut kaikki. Peruskuvio on jokaisessa tarinassa sama, eivätkä toisen henkilön kokemukset tuo usein lukijalle juuri mitään uutta. 

"Jos me emme voi puhua päivästämme, kerro minulle jotakin itsestäsi", Lale sanoo. 
"Ei ole mitään kerrottavaa."
Lale ei ota uskoakseen sitä. "Tietysti on. Mikä on sinun sukunimesi?"
Gita tuijottaa Lalea ja puistaa päätään. 
"Olen vain numero. Sinun pitäisi tietää se. Sinä annoit sen minulle."
"Niin, mutta se on vain täällä. Kuka sinä olet ulkopuolella?"
"Ulkopuolta ei ole enää olemassa. Täällä on kaikki."

Auschwitzin tatuoija kertoo siis Lale Solokovista, joka päätyy keskitysleirille, mutta josta sattuman kaupalla tulee leirin tatuoija. Hänen tehtävänsä on tatuoida vankinumerot leirille saapuvien käsivarsiin. Nopeasti Lale rakastuu erääseen naisvankiin, Gitaan, ja heidän yhteiseksi tavoitteekseen tulee päästä keskitysleiriltä pois hengissä. 

Kirjana Auschwitzin tatuoija on hyvin juonivetoinen. Tekstistä paistaa läpi se, että se on tehty alkujaan elokuvakäsikirjoitukseksi. Teksti on pintapuolista eikä kovin syvällistä, ja kieli on hyvin arkista. Aiheen huomioon ottaen olisi voinut odottaa ja ehkä toivoakin hieman syvempää käsittelytapaa, sillä nyt tuntuu paikoin siltä, että juostaan vain tapahtumasta toiseen. Toisaalta, jos aiheesta tietää jo valmiiksi, osaa täyttää aukot itse. Silloin kirja on tehokas näinkin. Kaunokirjallisesti teos ei kuitenkaan ole erityinen. 

Kun lopetan kirjan lukemisen, olen silti vaikuttunut. Lalen ja Gitan rakkaustarina on kaunis, ja on mykistävää ajatella, miten heidän rakkautensa on kestänyt kaiken sen, mitä he ovat joutuneet kokemaan. Kirjan lopussa kerrotut henkilöiden elämänvaiheet tekevät tekstistä todellisen. Tositarina tai tositapahtumiin perustuva tarina tuo kirjaan aina vaikuttavuutta. 

Myöhemmin, luettuani aiheesta kirjoitettuja artikkeleita, olen kuitenkin pettynyt. Saan selville, että monet kirjassa esitetyt tapahtumat ovat keksittyjä. 

The Guardian kirjoitti joulukuussa, että Auschwitz Memorial Research Centre on tutkinut kirjassa esitettyjä tapahtumia. Monet kirjassa virheellisesti esityt asiat ovat melko pieniä: kuten se, Lale ei olisi voinut saada käsiinsä penisiliiniä auttaakseen sairastunutta Gitaa, sillä tuohon aikaan penisiliiniä ei vielä yleisesti käytetty. Tai se, että Gitan vankinumero oli oikeasti eri kuin kirjassa mainittu. Pienetkin epätarkkuudet kuitenkin tekevät kirjasta vähemmän uskottavan - varsinkin, kun esimerkiksi oikea vankinumero olisi varmasti ollut kohtalaisen helppo selvittää ja saada tieto kirjaan oikein. 

Julkisuuteen on noussut myös Lalen ja Gitan pojan Garyn ihmetys siitä, että kirjassa hänen isästään käytetään kutsumanimeä Lale. Todellisuudessa isää on kutsuttu Laliksi. 

Kirjailija Heather Morris on kommentoinut New York Timesille, että kirja ei edes yritä olla mikään akateeminen historiankirja. The Guardianille hän on kertonut, että kirjassa fiktiivisiä kohtia ovat ainoastaan sellaiset, joissa hän on laittanut Lalen ja Gitan tilanteisiin, joissa he eivät ole todellisuudessa olleet yhdessä. 

Ehkä tässä tapauksessa asiasta ongelmallisimman tekeekin se, että lukijan on vaikea ottaa selkoa siitä, mitä kirja yrittää olla. Se luokitellaan kaunokirjallisuudeksi, mutta samalla kirjassa käytetään ihmisistä heidän oikeita nimiään, lopussa mainitaan kuolinaikoja ja näytetään todellisia valokuvia. Lisäksi kirjailija kertoo jälkisanoissaan tapaamisistaan päähenkilön kanssa. 

Jos lukijan annetaan uskoa, että kirja kertoo todellisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista, myös faktojen pitäisi olla oikein. Kuten Paweł Sawicki The Guardianin jutussa sanoo, selviytyjän tarina olisi ansainnut parempaa. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt. 

Se sopii myös kohtiin: 
4. Kirjailijan ainoa teos
6. Rakkausromaani
32. Kirjan nimessä on ammatti
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan


Lontoon salaisessa kolkassa Henri Lachapelle opettaa lapsenlastaan Sarahia ja tämän hevosta uhmaamaan painovoimaa, aivan niin kuin hän itse teki Ranskassa viisikymmentä vuotta aiemmin. Mutta kun Henri joutuu yllättäen sairaalaan, 14-vuotias Sarah joutuu yhtäkkiä selviytymään maailmassa omin voimin.

Huostaanotettujen lasten tapauksia hoitavan asianajaja Natasha Macaulayn elämä näyttää menneen aivan pieleen: hän joutuu jakamaan asunnon karismaattisen mutta mahdottoman ex-aviomiehensä kanssa, ja töissä hänen koko harkintakykynsä on asetettu kyseenalaiseksi. Kun Natashan ja Sarahin polut risteävät, Natasha näkee mahdollisuuden panna asiat takaisin raiteilleen. Mutta hän ei tiedä, että Sarahilla on iso salaisuus, joka tulee muuttamaan heidän kaikkien elämän peruuttamattomasti.

Gummerus, 2019. 540 sivua.
Alkuteos The Horse Dancer, 2009. Suomentanut Heli Naski. 


Olen jossain määrin Jojo Moyesin fani ja lukenut yhtä lukuunottamatta kaikki hänen suomeksi julkaistuista kirjoistaan. Kerro minulle hyvää on ehdottomasti suosikkini, mutta muuten olen pitänyt erityisesti Moyesin itsenäisistä teoksista. Täällä blogissa niistä on käsitelty Ne jotka ymmärtävät kauneutta, joka oli hyvä, mutta ei parasta Moyesia.

Kuinka painovoimaa uhmataan on Moyesin uunituore suomennos. Alkuteos on tosin jo kymmenen vuoden takaa ja siis vanhempi kuin mikään kirjailijalta aiemmin suomennettu teos. Se näkyy tarinasta, sillä kirja on varsin erilainen kuin Moyesilta aikaisemmin lukemani romaanit. Ne ovat olleet selvästi rakkausromaaneja, vaikka muitakin teemoja kirjoissa on toki käsitelty. Kuinka painovoimaa uhmataan ei kuitenkaan ole rakkausromaani, joskin siitä löytyy myös parisuhdekuvioita.

Pääroolissa on 14-vuotias Sarah, joka elää epämääräisellä alueella Lontoossa isoisänsä Henrin kanssa. Sarah on poikkeuksellinen teini, joka ei välitä vaatteista tai meikeistä. Hänen keskeisintä elämänsisältöään ovat hevonen nimeltä Boo ja ratsastus. Sarah viettää kaiken vapaa-aikansa pienessä tallissa, joka on jäänyt keskelle kaupunkia kohonneiden suurten talojen puristuksiin. Sarah ratsastaa kaduilla autojen keskellä ja suuntaa puistoon harjoittelemaan kouluratsastusta. Henrillä on tausta Ranskan arvostetussa ratsastusakatemiassa Le Cadre Noirissa (joka on oikeasti olemassa) ja hän opettaa taitojaan Sarahille. Kun muut kiitävät poneillaan täyttä laukkaa suolle, harjoittelee Sarah korkeaa kouluratsastusta piaffeineen, levadeineen ja caprioleineen.

Kun Henri joutuu yllättäen sairaalaan, on Sarah pulassa. Hänen tiensä risteää kiireisen ja stereotypisen asianajaja Natashan kanssa, ja siitä seuraa monenlaista.

Hiljaisella mukulakivikadulla keskellä korkeita kerrostaloja, rekkaparkkeja ja pysäköityjä autoja oli seissyt nuori tyttö käsivarsi pystyssä, pidellen pitkää keppiä - ei uhkaavasti, vaan käskevästi. 
Hänen edessään keskellä tietä valtava hevonen oli kohonnut kiiltävien, lihaksikkaiden takajalkojensa varaan ja seissyt siinä täydellisessä tasapainossa. 

Tarina on sympaattinen, muttei kovin realistinen. Se tuo mieleen lapsuuden hevossadut tai sarjakuvat Hevoshullu-lehdestä. Sellaiset, jotka olivat ihania, mutta eivät kovin todellisia. Toisaalta en tiedä pitääkö tällaisen kirjan ollakaan niin kovin realistinen. Se on viihdyttävä ja Jojo Moyesin tapaan nostaa esille myös vakavia teemoja. Tällä kertaa käsitellyiksi tulevat muun muassa lasten huostaanotto, sijaisvanhemmuus sekä turvapaikanhakijat ja maahanmuutto-teemat yleisestikin.

Hevoset ovat kirjassa todella merkittävässä roolissa. Se miellyttää minua hevosihmisenä, sillä hevosmaailmaan sijoittuvia romaaneja on aikuisille tarjolla varsin vähän. Hevosia tuntevana ärsyynnyn kuitenkin välittömästi, jos aihetta käsitellään virheellisesti tai epärealistisesti. Tässä kirjassa sellaista ongelmaa ei ole. Joitain yksittäisiä kummallisia sanavalintoja bongasin, mutta ne sallittakoon - ja saattavat mennä myös suomentajan piikkiin. Jojo Moyes selvästi tietää, mistä kirjoittaa. Kirjan kansiliepeessä mainitaankin, että kirjailija on kasvanut hevosten kanssa.

Hevoset olivat, ehkä enemmän kuin mitkään muut olennot, ihmisen luomuksia. Ne saattoivat olla luonnostaan säikkyjä tai pelokkaita tai hankalia, mutta niiden reaktiot maailmaan muovautuivat yksinomaan sen mukaan, miten niitä kohdeltiin. Lapsi antoi vanhemmilleen aina uuden mahdollisuuden, koska toivoi saavansa rakkautta. Koira palasi nöyrästi isäntänsä luo, vaikka tämä olisi piessyt sitä. Vastaavaa kokenut hevonen ei enää ikinä päästäisi isäntäänsä - tai ketään muutakaan - lähelleen. 

Kuinka painovoimaa uhmataan on viihderomaaniksi kohtalaisen pitkä, 540 sivun teos. Se ei tunnu kuitenkaan liialta ja tarina kantaa hyvin loppuun asti. Lopussa tulee tirautettua muutama kyynel, kuten tapanani Moyesin kirjoja lukiessa on.

Kuinka painovoimaa uhmataan on ehjä kokonaisuus. Se ei ole mielestäni ihan Moyesin parhaimmistoa, mutta aika lähellä sitä. Mietin pitkään, onko kirja neljän vai viiden tähden arvoinen. Nelosen puolelle saa kallistumaan tarinan epärealistisuus.

Samantekevää, miten hyvä Sarahin hevonen oli. Kuinka kukaan pystyisi tekemään kaikkein painovoimaa uhmaavimman loikan, nousemaan Lontoon laitakaduilta Le Cadre Noirin loistoon? 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Kirja sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Tammikuun luetut


Lukuvuosi 2019 alkoi vauhdikkaasti, sillä sain loppuun tammikuussa 11 kirjaa. Osa niistä oli tosin aloitettu jo viime vuoden puolella.

Kuukauden aikana tuli luettua erittäin hyviä, hyviä ja vähän huonompia kirjoja. Ei kuitenkaan varsinaisesti yhtään huonoa.

Nämä luin (tai kuuntelin):

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Vuoden aloitti kaikkien aikojen myyntimenestys, Kari Hotakaisen Räikkös-elämäkerta. Kirja oli nopealukuinen, kiinnostava ja viihdyttävä, mutta jäi vähän höttöiseksi. Tykkäsin Hotakaisen tyylistä kirjoittaa elämäkertakirjaa, mutta olisin kaivannut vähän enemmän sisältöä ja syvyyttä.

★★★

» Lue koko arvio


Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

Ihana, ihana kirja! Anna Gavalda on noussut yhdeksi suosikkikirjailijoistani. Jokin hänen tyylissään vetoaa minuun: lämminhenkistä ja kaunista luettavaa. Tässä kirjassa keskitytään rakkauteen ja ystävyyteen, joka voittaa kaikki esteet. 

★★★★



Anna Sewell: Uljas Musta

1800-luvulla julkaistu lasten satu tuli luettua Helmet-lukuhaastetta ajatellen. Tarina oli minulle entuudestaan tuttu elokuvana: Black Beauty oli ehdottomasti yksi lapsuuteni suosikkielokuvista. Kirja oli juuri niin ihana ja koskettava kuin arvasinkin. 

★★★★



Blake Crouch: Pimeää ainetta

Rinnakkaistodellisuuteen tempautuvasta kvanttifyysikosta kertova kirja oli roikkunut lukupinossani pitkään, mutta pääsi nyt vihdoin lukuun asti - ja onneksi pääsi. Vauhdikas, viihdyttävä ja nopealukuinen romaani oli kaikessa kummallisuudessaan todella mielenkiintoinen. 

★★★★



Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Tämä on yksi viime vuoden puhutuimmista ja kehutuimmista kirjoista. Vierastin sen terrorismi- ja radikalisoitumis-teemaa, sillä tiedän ahdistuvani näistä asioista, mutta halusin tietää, mistä kaikki puhuvat. Kirja oli hyvä, mutta ei aivan helppo - eikä hilpein. 

★★★★



Josie Silver: Ole minun (äänikirja)

Joulun alla aloittamani romaani lupasi romanttista viihdettä ja sitä sain, mutta en aivan täysin pitänyt. Kirja oli ihan kuunneltava, mutta siinä olisi ollut reilusti tiivistämisen varaa. Juoni tuntui epäuskottavalta ja henkilöt epäkiinnostavilta. 

★★★



Albert Espinosa: Pyydä luokse sun

Espanjalaiskirjailijan pieni pinkki kirja oli kuukauden iloisin yllätys. En odottanut mitään, mutta sain ihanan elämäniloisen ja toiveikkaan kirjan, jota oli ilo lukea. Pienessä paketissa oli paljon!

★★★★★



Markus Ånäs, Hans Välimäki: Patakuningas - kulinaarinen elämäkerta

Julkkiskokin elämäkerta oli todella mielenkiintoista luettavaa. Kirja oli taidolla tehty ja hienoksi kokonaisuudeksi kirjoitettu, se oli viihdyttävä, hauska ja miellyttävä lukea. Elämäkerran lomaan oli ripoteltu reseptejä. 

★★★★




Harri Lind: Timo Nurmos - tähtien tekijä

Maailmallakin menestyneestä ravivalmentajasta kirjoitettu elämäkerta on ravi-ihmiselle kiinnostavaa luettavaa. Kirja tuntuu kuitenkin hivenen viimeistelemättömältä, eikä siksi ole lukukokemuksena niin hyvä kuin sisältö antaisi myöden.

★★★

» Lue koko arvio


Laura Manninen: Kaikki anteeksi (äänikirja)

Omaelämäkerrallinen kirja kertoo karun tarinan parisuhdeväkivallasta ja siitä, miksi joku pysyy väkivaltaisessa suhteessa. Tarina on tärkeä ja ansaitsisi tulla mahdollisimman monen lukemaksi. Mannisen teksti on kaunista ja äänikirjatoteutus toimiva. 

★★★★

» Lue koko arvio


Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät

Adler-Olsenin Osasto Q -sarjan toinen osa on tanskalaiskirjailijan taattua laatua. Nopeatempoinen jännäri, joka ei etene perinteisimmällä kaavalla. Huippuhyvät henkilöhahmot ja sopivasti huumoria, vaikka teemat ovatkin järkyttäviä ja väkivaltaakin on kohtalaisen paljon. 

★★★★

» Lue koko arvio



Helmet-lukuhaasteessa mennään siis lukemissa 11/50. Maahaaste on täydentynyt yhdellä maalla, Espanjalla. Olen tutustunut itselleni moniin uusiin kirjailijoihin, mutta lukenut myös vanhoja suosikkeja. Klassikoihin en ole vielä uskaltanut tarttua, mutta ehkä helmikuu tuo muutoksen.

Jussi Adler-Olsen: Metsästäjät


Sisarukset löytyvät murhattuina kesämökiltä Tanskan pohjoisosasta kesällä 1987. Epäilykset kohdistuvat kuuluisan sisäoppilaitoksen oppilaisiin, jotka olivat lähiseudulla viettämässä viikonloppua. Mitään ei kuitenkaan voida todistaa ja murhaajaa ei löydetä. Vuosia tapahtuneen jälkeen yksi oppilaista tunnustaa murhan ja istuu nyt vankilassa.

Tapauskansio päätyy vanhoja selvittämättömiä rikoksia tutkivan Osasto Q:n pomon Carl Mørckin pöydälle, mutta kukaan ei tiedä, miksi – tapauksenhan pitäisi olla selvä. Pian kuitenkin paljastuu, että se on kaikkea muuta kuin loppuun käsitelty. Mørck ja hänen omaperäinen apulaisensa Assad saavat hankalaksi osoittautuvassa tutkinnassa vahvistusta uudesta sihteeristä, nuoresta ja kipakasta Rosesta.

Osasto Q:n tutkimukset ulottuvat Kööpenhaminan kodittomien joukosta aina Tanskan yhteiskunnan huipulle. Monet sisäoppilaitoksen oppilaista ovat nyt poliitikkoja ja menestyneitä liikemiehiä, joiden erityisen julmat harrastukset ovat saanet innoituksensa Kellopeliappelsiinista. Rahan taakse piiloutuva raakuus ja pahuus yllättävät kaikessa karmivuudessaan jopa kokeneen rikosetsivän.

Gummerus, 2013. 451 sivua.
Alkuteos Fasandraeberne, 2008. Suomentanut Katriina Huttunen. 


Metsästäjät on tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarjan toinen osa. Pidin kovasti sarjan ensimmäisestä osasta Vanki, joka oli nopeatempoinen ja kiinnostava dekkari. Erityisesti ihastuin mieleenpainuviin ja hyvin kuvailtuihin henkilöhahmoihin ja Adler-Olsenin huumoriin.

Metsästäjät oli sekin hyvä teos, mutta ei ehkä aivan täysin yltänyt ensimmäisen osan tasolle.

Tässä kirjassa Carl Mørck alkaa tutkia vuosikymmeniä sitten tapahtunutta kaksoismurhaa, josta on tuomiokin jo annettu. Tapaukseen arvellaan kuitenkin liittyvän jotain epäselvää, ja samalla Mørck tulee tutkineeksi myös monia muita pahoinpitelyjä, oletettuja tapaturmia ja katoamisia, joiden huomataan liittyvän tutkinnassa olevaan kaksoismurhaan. Katseet kohdistuvat vaikutusvaltaisten ja varakkaiden ihmisten suuntaan.

Juoni on monipolvinen ja siihen liittyy paljon hahmoja ja sivujuonteita. Keskiössä on kuitenkin koko ajan valta ja vallankäyttö, monellakin tapaa. Miten rikokset näyttäytyvät eri valossa, jos on rahaa ja valtaa. Miten valtaa voi käyttää ystäviin - ja eläimiin. Kirjan nimen mukaisesti kirjassa myös metsästetään, muttei aivan täysin perinteisessä mielessä.

Adler-Olsen on jälleen vahvimmillaan henkilöissä. Ne on rakennettu oivallisesti: pahikset ovat niin vastenmielisiä, että heitä on helppo vihata. Carl Mørck sen sijaan saa lukijan entistä enemmän puolelleen, samoin iki-ihana Assad. Myös tiimin vahvistukseksi palkattu sihteeri Rose on hupaisa tyyppi, jolta voi odottaa tulevissa kirjoissa mitä tahansa.

Metsästäjät sisältää kohtalaisen paljon väkivaltaa ja raakuuttaa, sekä ihmisiin että eläimiin kohdistuvaa. Itse en ole herkkä lukija, mutta kirjan teemat olivat ahdistavia ja myös minulle paikoitellen liikaa.

Kirja on kuitenkin lajissaan erittäin hyvä ja Adler-Olsen on selvästi osoittanut mielikuvituksensa. Kumpikaan Osasto Q -sarjan kahdesta ensimmäisestä osasta ei kyllä ole juoneltaan sitä perinteisintä dekkariosastoa.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 32. Kirjan nimessä on ammatti. Metsästäjäkin varmasti on jossain päin maailmaa ammatti.

Kirja sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, jonka mielestä kirja on kirjallisesti tasokas ja juoneltaan loistavasti kulkeva trilleri. 
  • Kirjat kertovat -blogin Satu, jonka mielestä kirjaa voi suositella pohjoismaisten dekkareiden ystäville.
  • Iltaluvut-blogin Mikko, jonka mielestä kirja on erittäin viihdyttävää luettavaa.