Marraskuun luetut


Kalenteri on ehtinyt jo melkein joulukuun puoliväliin asti, mutta vasta nyt saan aikaiseksi listata marraskuussa lukemani kirjat.

Marraskuu oli kohtalainen lukukuukausi. Lähdin loppukuusta reissuun, joka sisälsi pitkiä mannertenvälisiä lentoja. Kuvittelin että lukisin lennoilla satoja sivuja, mutta todellisuus oli toinen. Taisin lukea menomatkalla 50 sivua.

Kaikkiaan sain luettua marraskuussa viisi kirjaa, joista kaksi kuuntelin äänikirjoina.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (äänikirja)

Tätä kirjaa oli kovasti kehuttu, mutta minä en ehkä ollut ihan täysin oikeaa kohderyhmää. Kirjan kuunteli mielellään, mutta en kokenut sitä niin läheiseksi kuin moni muu oli kokenut. Teos toimi kuitenkin mainiosti äänikirjana ja Pirjo Heikkilän lakoninen lukutyyli sopi tekstiin hienosti. 

★★★



Noora Vallinkoski: Perno Mega City

Vallinkosken esikoisteos, lähiöromaani Perno Mega City oli huikea lukukokemus ja heittämällä paras marraskuussa lukemani kirja. Olen itse elänyt lapsuuteni Pernossa, jonka elämästä romaani kertoo, joten kirja tuli ehkä siksikin ihan iholle. Tarinan lisäksi myös kieli on kirjassa mielettömän hienoa. Lukekaa tämä!

★★★★★



Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before (äänikirja)

Kuuntelin tätä kirjaa lenkkeillessäni ja olihan se nyt kerrassaan ihana. En ole YA-kirjallisuuden suurkuluttaja, mutta romanttiselle teinidraamalle on aina välillä tarvetta. Hymyilin ja nauroin kuunnellessani. Kirja toimi hienosti äänikirjana, erityispisteet lukija Laura Knight-Keatingille. 

★★★★



Laia Jufresa: Umami

Meksikolaiskirjailijan esikoisteos Umami roikkui minulla keskeneräisenä turhan pitkään. Teos kuvaa tavallisten meksikolaisten tavallista elämää. Kirja oli mielenkiintoinen ja henkilöt kiinnostavia, mutta jostain syystä se jäi minulle etäiseksi. 

★★★



Katja Lahti: Lasitehdas

Katja Lahden esikoisteos Lasitehdas oli marraskuun iloinen yllättäjä. Se on yksi parhaista tänä syksynä lukemistani kirjoista, vahva ja vakuuttava kokonaisuus. Kirja on tarina tavallisista ihmisistä, luokkaeroista ja niiden kohtaamisesta. Vakuuttavan tarinan lisäksi myös kieli on kaunista. 

★★★★★

Katja Lahti: Lasitehdas


Kaksi perhettä mahdollisuuksiensa rajoissa. Kaksi nuorta hapuilemassa niiden yli. Yhteinen joulu pyöräyttää jokaisen peilin eteen: Kuka minä olen, mistä unelmoin? Kuka ansaitsee ja mitä?

Juhani painaa hommia lasitehtaalla ja unelmoi omasta talosta, jonka pihapuiden alla lapset saisivat telmiä. Irina rullaa permanentteja sormet kivistäen ja tekee designlöytöjä kirpputoreilta. Rogerilla on jo kaikkea, paljon, ja Christina ei tiedä mitä sillä tekisi. Juhalla ja Lotalla on vastaus, se vanhin kaikista.

S&S, 2018. 300 sivua. 

Katja Lahden esikoisteos Lasitehdas on hämmentävä kirja. Ahmin sivuja, niin kiinnostava se on, ja eläydyn kahden keskenään niin erilaisen perheen elämään. Nauran ja myötäelän.

Kun kirja loppuu, olo on kummallinen. Tuntuu siltä, että kirja oli aivan valtavan hyvä, mutta jokin pieni ääni päässäni miettii, mikä ihmeessä tästä kirjasta oikein teki niin hyvän. Se oli jotenkin ihan kamalan tavallinen - kertoi tavallisten ihmisten elämistä - mutta ehkä juuri se tekee kirjasta niin hyvän.

Lasitehdas on tarina kahdesta perheestä, jotka kohtaavat. Toinen perhe on duunariperhe: Juhani tekee töitä lasitehtaalla ja haluaisi rakentaa talon, mutta lama muuttaa suunnitelmat. Irina tekee hommia kampaamossa, vaikka oikeasti haluaisi ehkä tehdä jotain ihan muuta. Perheen poika Juha liikkuu välillä vähän huonommissa kaveripiireissä.

Toinen perhe on varakas suomenruotsalaisperhe. Roger tulee rikkaasta suvusta, jolla on kartano Paraisilla, kokkeineen kaikkineen. Christina on ensin Kristiina, ihan tavallinen nainen, määrätietoinen ja tavoitteita täynnä, mutta muuttuu kun tulee Rogerin sukuun. Pariskunnan tytär Lotta kapinoi keskiluokkaisuutta vastaan.

Kun Juhani ja Irina saavat lottovoiton, elämä muuttuu. Ja kun molemmat perheet tapaavat joulupöydässä, kaksi eri maailmaa törmää.

Ja kai se on niin, että kaikki ihmiset ovat loppujen lopuksi ihan spedejä, ikään, sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Sivistys on vain ohuen ohut kalvo ihmisen pinnalla, joskus se irtoaa vahingossa ja joskus sen haluaa repiä irti ihan itse. Sen alta paljastuvat kaikki rosot ja särmät, myös varakkaassa, vaikutusvaltaisessa ja tyylikkäässä ihmisessä.

Lasitehdas on hieno kirja kahdesta perheestä ja erilaisista ihmisistä. Toinen perheistä on saanut hyvät lähtökohdat jo syntymässään, toinen saa lottovoiton myöhemmin. Kirja käsittelee taidokkaasti luokkaeroja ja niiden törmäämistä. Voiko luokkaerojen väliset kuilut ylittää - vai onko sellaisia lopulta edes?

Kirja on jaoteltu osiin, joissa seurataan eri henkilöitä. Ensin kuljetaan yhtä matkaa Juhanin ja Irinan kanssa, välillä seurataan Juhaa, sitten Rogeria ja Christinaa ja Lottaa. Lopussa henkilöt vaihtelevat usein. Luvun alkuun on painettu seurattavan henkilön lisäksi vuosiluku. Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja huomaan kiintyväni heihin.

Lasi. Se on oikeastaan nestettä, tiesitkös? Et varmaan tiennyt. --
Mutta niin se on, lasilla ei ole sulamispistettä. Ikkunalasitkin valuvat hitaasti alaspäin koko ajan. Joku on laskenut, että merkittävään valumiseen kuluisi huoneenlämmössä aikaa monta kertaa koko universumin iän verran. 

Välillä perehdytään lasitehtaaseen ja lasiin. Nämä osiot ovat valtavan mielenkiintoisia! Ne tukevat tarinaa, onhan Juhani lasitehtaalla töissä. Joku voi löytää niistä myös symboliikkaa. Kaiken lisäksi niistä oppii rutkasti uutta.

Rakkaus oli sanaton sopimus, jossa hyväksyttiin toisen osapuolen liimatut kahvat, krakeloitumiset ja kolhut, eikä pyydetty alennusta. Luvattiin vain olla kolhimatta enempää.

Katja Lahti kirjoittaa kauniisti. Teksti on helppolukuista ja toteavaa, mutta sisältää kauniita ajatuksia ja kielikuvia.

Vahva ja toimiva kokonaisuus, ei voi muuta sanoa. On aina yhtä kiva yllättyä näin iloisesti, etenkin kotimaisten teosten kanssa.

Kun jäljet piti siivota, työväki kutsuttiin paikalle. Siitähän se palkka tuli. Ei se ollut oikein, mutta ei se ollut väärinkään. Se vain oli.

Laia Jufresa: Umami


Eräässä Mexico Cityn miljoonakaupungin pihapiirissä betonipiha muuttaa muotoaan vehreäksi viljelmäksi: Ana eli Agatha Christie on päättänyt viljellä patiolla maissia, papuja ja kurpitsaa: kuin atsteekkiesi-isät aikoinaan. Anan oppi-isä, leskeksi jäänyt tohtori Semitiel yrittää selvitä menetyksestä, joka tahtoo jäädä pihapiirin toisen suuren surun varjoon. Marina etsii täydellistä valkoista, Pina kadonneen äidin kirjoittamaa kirjettä ja pieni Luz keisari Umamin valtakuntaa järven pohjasta.

Umami liikkuu edestakaisin ajassa ja paikassa ja kuljettaa lukijaansa halki Meksikon ja rajan taakse Yhdysvaltoihin. Se on humaani tarina surusta, menetyksistä, lapsettomuudesta, äideistä ja tyttäristä, yhdessä kasvamisesta ja erilleen kasvamisesta, tavallisista ovista ja niiden takana eletyistä tavallisista elämistä sekä umamista, viidennestä mausta, jota mikään kieli ei oikein riitä kuvaamaan.

Fabriikki 8, 2018. 266 sivua.
Alkuteos Umami, 2015. Suomentanut Laura Vesanto. 


Haluaisin ihan hirveästi pitää tästä kirjasta. Sen kansi on lumoavan kaunis ja jään tuijottelemaan sitä lukemisen lomassa. Se kertoo ehkä tärkeän seikan. En jaksa keskittyä tekstiin, vaan palaan aina moniulotteiseen kanteen.

Toisaalta kansi kuvastaa mainiosti koko teosta. Tarina itsessäänkin on hyvin moniulotteinen ja monitahoinen. Siinä on useita yhtä tärkeitä hahmoja, jotka pääsevät päähenkilöiksi kukin vuorollaan. Kirjassa on myös monia paikkoja ja monia aikatasoja, joissa hypitään ristiin rastiin. Se tuo kirjaan omanlaisensa tunnelman, mutta myös etäännyttää - ainakin minua.

Umami on tarina meksikolaisista. Henkilöt kytkeytyvät yhteen asuinpaikkansa mukaan: he kaikki asuvat samassa pihapiirissä Mexico Cityssä, Kellotapulipihassa, jonka talot on nimetty ihmisen tuntemien makujen mukaan. On Makean talo, jossa toimii musiikkiakatemia. Suolaisen talossa asuvat Linda ja Victor ja heidän neljä lastaan: muun muassa Ana alias Agatha Christie, joka puuhaa patiolle perustamansa puutarhan parissa. Happaman talossa asuu puolestaan Pina, jonka äiti lähti kävelemään muutama vuosi sitten. Karvaan talossa asuu nuori maalari Marina, joka keksii värejä. Ja sitten on tietysti Umamin talo - leskeksi jääneen tohtori Alfonso Semitielin koti.

On yhtä välttämätöntä ja mahdotonta selittää, kuka minun vaimoni oli, kuin selittää umamia: makua, joka täyttää makunystyt eikä kuitenkaan suostu tunnistettavaksi, joka seilaa kylmänviileästi suolaisen ja makean välillä, välillä sitä ja välillä aivan tätä. Monisyinen ja yhtä aikaa selkeä ja täydellinen, niin kuin oli Noekin: tuttu ja silti ennalta arvaamaton. 

Minulle Umami on ennen kaikkea tarina näistä ihmisistä ja kurkistus meksikolaiseen elämään. Kirjassa on jotain samaa kuin umamissa makuna - jotain selittämätöntä ja vaikeasti tulkittavaa, mutta minulle se ei avaudu aivan yhtä täydellisenä kuin ruuan umami.

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä kirjaa tarinaksi "surusta, menetyksistä, lapsettomuudesta, äideistä ja tyttäristä, yhdessä kasvamisesta ja erilleen kasvamisesta, tavallisista ovista ja niiden takana eletyistä tavallisista elämistä" ja onhan se toki niitä kaikkia. Eniten se on minusta kuitenkin tuota kaikkein jälkimmäistä: tarinaa tavallisista elämistä.

Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, mutta tarina vetoaa minuun ennen kaikkeameksikolaisuutensa vuoksi - en muista koskaan aiemmin lukeneeni meksikolaisen kirjailijan kirjaa.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mummo matkalla -blogin Takkutukka, jolle kirja oli "rehevyydessään mitä parhainta mielenvirkistystä".
  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, joka antoi teokselle viisi tähteä. 

Helmet-lukuhaaste 2018 suoritettu


Tammikuussa lähdin elämäni ensimmäistä kertaa mukaan Helmet-lukuhaasteeseen. Olin superinnoissani, sillä haaste vaikutti hauskalta ja Helmet-lukuhaasteen facebook-ryhmä innostavalta.

Olin kuitenkin skeptinen sen suhteen, saisinko haastetta täyteen. 50 kirjaa vuodessa tuntui mahdottomalta urakalta.

Aika nopeasti huomasin, ettei urakka ole lainkaan mahdoton. Vaadittava kirjamäärä tuli nopeasti täyteen, mutta jotkin haastekohdat olivat vaikeita ja sen takia haaste jäi roikkumaan. Kaikista vaikein kohta minulle oli 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja, sillä yritin lukea siihen Svetlana Aleksijevitshin kirjaa Tsernobylistä nousee rukous. Tuo kirja tuntui kuitenkin ihan pakkopullalta, vaikka periaatteessa kiinnostava olikin. Kun kirja oli lojunut yöpöydällä keskeneräisenä monta kuukautta, päätin katsoa kohtaan jonkin muun teoksen.

Lopulta sain Helmet-lukuhaasteen valmiiksi vain kirjojen paikkoja muuttelemalla - nämä kaikki kirjat on tullut luettua ennen kesän päättymistä.

Kohdan 35. lisäksi vaikeita minulle olivat 9. Kirjan kansi on yksivärinen, 13. Kirjassa on yksi tai kaksi hahmoa ja 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö. Muuten haasteen kohdat täyttyivät melkein itsestään.

Tykkäsin Helmet-lukuhaasteesta valtavasti, sillä sen avulla tuli luettua joitain sellaisia kirjoja, joita en olisi muuten lukenut. En yleensä lue esimerkiksi runoja tai sarjakuvia, mutta nyt tuli haasteen myötä luettua niitäkin. Aion ehdottomasti lähteä mukaan Helmet-lukuhaasteeseen myös ensi vuonna.

Tässä vielä koostetusti haasteeseen lukemani kirjat. Teoksen nimestä on linkki kirjaa käsittelevään blogipostaukseen, jos sellainen on olemassa. Muutamat kirjoista kuuntelin äänikirjoina.

1. Kirjassa muutetaan
Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 1. Rakkaus
★★★★★

2. Kotimainen runokirja
Outi Mäenpää: Naarassika
★★

3. Kirja aloittaa sarjan
Saara Kesävuori: Saarroksissa
★★

4. Kirjan nimessä on jokin paikka
Piia Leino: Taivas
★★★★

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
Kate Eberlen: Miss You
★★★

6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet
★★★★

7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Serena Valentino: Noidan peili - Pahan kuningattaren tarina
★★★

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
★★★★

9. Kirjan kansi on yksivärinen
Zadie Smith: Swing Time
★★

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
Hanna Hauru: Jääkansi
★★★★

11. Kirjassa käy hyvin
Lori Nelson Spielman: Kymmenen unelmaani
★★★★

12. Sarjakuvaromaani
Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta
★★★

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
★★★★

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
Roman Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven
★★★★

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet
★★★★

16. Kirjassa luetaan kirjaa
P.Z. Reizin: Onnen algoritmi
★★★★

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa
Pauliina Susi: Seireeni (ihmissalakuljetus, orjatyövoima)
★★★★

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
Camilla Läckberg: Noita
★★★★

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Samanta Schweblin: Houreuni
★★★★

20. Taiteilijaelämäkerta
Jean Ramsay, Kalle Björklid: Anssi Kela - Kosketusetäisyydellä (äänikirja)
★★★

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
Mats Strandberg: Risteily
★★★

22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Andy Weir: Yksin Marsissa
★★★★

23. Kirjassa on mukana meri
Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä
★★★

24. Surullinen kirja
Han Kang: Vegetaristi
★★★★

25. Novellikokoelma
Juri Nummelin (toim.) : Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille
★★★★

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
Johanna Holmström: Sielujen saari
★★★★

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
★★★★★

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Clare Mackintosh: Minä näen sinut
★★★★

29. Kirjassa on lohikäärme
Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
★★★★★

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta
★★★★

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
John Williams: Butcher's Crossing
★★★★★

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
Mattias Edvardsson: Melkein tosi tarina
★★★★

33. Selviytymistarina
Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
★★★★★

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
Lars Wilderäng: Tähtikirkas (uusi yhteiskunta)
★★★★★

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
Affinity Konar: Elävien kirja
★★★★★

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
Annastiina Storm: Me täytytään valosta
★★★★

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
Tarja Leinonen: Koti koivun alla
★★★★

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Helmi Kekkonen: Vieraat
★★★★

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
E.O. Chirovici: Peilien kirja
★★★★

40. Kirjassa on lemmikkieläin
Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa
★★★★

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
★★★★

42. Kirjan nimessä on adjektiivi
Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
★★★★

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
★★★★

44. Kirja liittyy johonkin peliin
Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918
★★★★

45. Palkittu tietokirja
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (äänikirja)
★★★★

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Fiona Barton: Leski (äänikirja)
★★★

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Mari Strachan: Hiljaisuus soi h-mollissa
★★★★

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
Lori Nelson Spielman: Kivi sydämeltä
★★★★

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
J.S. Monroe: Löydä minut
★★★★

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Anna Gavalda: Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja
★★★★★

Jenny Han: To All The Boys I've Loved Before


What if all the crushes you ever had found out how you felt about them...all at once?

Sixteen-year-old Lara Jean Song keeps her love letters in a hatbox her mother gave her. They aren't love letters that anyone else wrote for her; these are ones she's written. One for every boy she's ever loved--five in all. When she writes, she pours out her heart and soul and says all the things she would never say in real life, because her letters are for her eyes only. Until the day her secret letters are mailed, and suddenly, Lara Jean's love life goes from imaginary to out of control.

Simon & Schuster, 2014. 
Äänikirja 8 h 22 min, lukija Laura Knight-Keating. 

Huomasin Jenny Hanin kirjasta tehdyn elokuvan Netflixissä, ja se vaikutti ihanalta teinidraamalta - jollaisia siis tunnustan aina silloin tällöin katsovani. Viime aikoina olen kuitenkin paljon mieluummin lukenut kuin katsonut televisiota, joten aika nopeasti hoksasin, että tämäkin tarina varmaan kannattaisi lukea kirjana. Tai kuunnella, kun se sopivasti Storytelin valikoimasta löytyi. 

Ja mikä ihana kirja se olikaan! Hymyilin leveästi melkein koko ajan. Välillä kulmani kurtistuivat, kun jäin miettimään jotain kirjan tapahtumaa, mutta pian taas palasin sellaiseen ihanaan vaaleanpunaiseen kuplaan, kun ihastuminen on niin ihanaa ja kaikki toisaalta niin helppoa ja toisaalta taas ihan kamalan vaikeaa. 

To All The Boys I've Loved Before kertoo Lara Jeanista, joka elää rauhallista elämää isänsä ja kahden siskonsa kanssa. Elämä kuitenkin muuttuu, sillä isosisko lähtee opiskelemaan Skotlantiin ja Lara Jean saa vastuuta perheen hoitamisesta. 

Elämä muuttuu myös toisella tapaa, kun joku postittaa Lara Jeanin kirjoittamat kirjeet. Kirjeet ovat rakkauskirjeitä, mutta niitä ei ole tarkoitettu kenenkään nähtäväksi. Kirjeitä on viidelle pojalle - kaikille, joita Lara Jean on joskus rakastanut. Lara Jean on vuodattanut niihin tunteensa ja paljon sellaista, jota hän ei koskaan oikeassa elämässä sanoisi. 

Kirjan lähtökohta on herkullinen, mutta todellisuudessa se on vain sysäys kaikelle sille, mitä tulevilla sivuilla tapahtuu. Itse asiassa oletin, että kirjeet olisivat olleet kirjassa suuremmassa roolissa kuin ne lopulta olivat. Tämän tajuaminen oli ehkä aluksi pieni pettymys, mutta se katosi nopeasti. Eihän tähän tarinaan vaan voi olla kovin pitkään pettynyt. 

Romantiikan ja poikakuvioiden lisäksi kirjassa keskitytään Songin sisarusten välisiin suhteisiin. Ne on kuvattu hienosti ja tyttöjen välistä elämää on mukava seurata. Miten sisarusten väleihin vaikuttaa se, kun isosisko Margot muuttaa toiselle mantereelle? Entä kun selviää, että ollaankin kiinnostuneita samasta pojasta? Pikkusisko Kitty on ihastuttava omalla pikkuvanhalla tavallaan - ehkä jopa kirjan sympaattisin hahmo. Toisaalta myös muut hahmot ovat sellaisia, joista on helppo pitää. Henkilöt ovatkin yksi tämän kirjan parhaista puolista.  

Jos tykkäät hyvänmielen kirjoista, nuorten aikuisten kirjallisuudesta ja romantiikasta, lue tämä. Ja erityisesti suosittelen kirjan kuuntelemista äänikirjana, tämä on nimittäin todella taidolla luettu! Laura Knight-Keating on kuin itse Lara Jean. Hänen lukemistaan on miellyttävä kuunnella ja helppo seurata. En yleensä pidä siitä, että äänikirjan lukija muuttaa dialogia lukiessa ääntään eri henkilöiden mukaan. Laura Knight-Keating tekee niin, mutta tässä se toimii. Se ei tunnu lainkaan kornilta tai ylinäytellyltä vaan helpottaa kirjan seuraamista. 

Sen verran viihdyttävää kuunneltavaa To All The Boys I've Loved Before oli, että aloin jo kuunnella kirjan jatko-osaa P.S. I Still Love You. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa:

  • Tarinoiden syvyydet -blogin Nina, jonka mielestä kirja oli "niin armottoman söpö, hupaisa ja piristävä ettei mitään rajaa". Samaa mieltä!
  • Sivujen välissä -blogin Hanna, joka pitää erityisesti kirjan hahmoista.  

Noora Vallinkoski: Perno Mega City


Turkulaisen Pernon lähiön korkein vuokratalo jättää varjoonsa muut Tähkiönkadun talot. Kun yläkerran ryyppyjuhlat valvottavat kuusihenkistä Heiskasen perhettä, herää unelma nousta talossa korkeammalle, sinne, missä valo tulvii katosta. 

Sääntöjä lateleva, punaisen hetekansa vangiksi vajoava äiti muistuttaa kuitenkin, ettei koskaan saa luulla olevansa muita ylempänä. Hanna ei tosin ymmärrä, miten se olisi mahdollista, kun ei ole lähellekään muiden tasalla. Lamaan taittuva 1990-luku saa hänet ihmettelemään: on ihanaa, että koulussa on häntä varten oma pulpetti, mutta keitä ovat luokkatoverit, nuo laihat ja kauniit lapset, jotka tuoksuvat Omo Colorilta?

Atena, 2018. 359 sivua. 

En ehkä osaa sanoa tästä kirjasta mitään puolueetonta. Olen itse kasvanut lapsuuteni Pernossa, tai oikeastaan suurimman osan ajasta Pansiossa, ihan siinä Pernon naapurissa. Muutin Pernoon vuonna 1994, alle neljävuotiaana, ja parin vuoden jälkeen siirryin Pansion puolelle, jossa asuin yli 10 vuotta.

Vaikka elin lähiöelämää Pernossa vajaa kymmenen vuotta myöhemmin kuin Perno Mega Cityn kirjoittanut Noora Vallinkoski ja romaanin päähenkilö Hanna, on kirjan elämä myös minulle tuttua. 90-luvun lapsen silmin Pernon ja sen asukkaiden arki näyttäytyi kovin samanlaisena kuin Vallinkosken kuvaaman 80-luvun lapsenkin.

Hymähtelen kerta toisensa perään, kun kirja palauttaa mieleeni muistoja. Ihan pieniä ja arkipäiväisiä, kuten sen, miten kirjastoon mentiin metsän puolelta rakennuksen takaa tai miten Sikalanmäessä laskettiin seisaaltaan mäkeä. Tai siis en minä laskenut, mutta rohkeammat laskivat.

***

Perno Mega Cityn päähenkilö on Hanna, lähiöperheen lapsi. Kirja alkaa hieman ennen Hannan syntymää ja kestää teini-ikään asti. Hanna asuu perheensä kanssa kaupungin vuokratalossa Tähkiönkadulla, kaupan takana, korkean mäen päällä. Isä on töissä telakalla ja sairastuu syöpään, äiti kamppailee ajoittain pahankin masennuksen kanssa.

Äiti oli hauras. Äiti oli valonsäde pitsiverhon reiässä. Repaleinen varjo joenrannan lehmusten alla. Hämähäkin lanka lyhtypylväässä. Joskus pisarakin oli sille liikaa, ja jos alkaisin kaataa, siinä menisi koko tynnyri. Äiti saattaisi huuhtoutua pois ja särkyä niin pieniksi palasiksi, ettei sitä voinut enää liimata kasaan. Särkyvän äidin kanssa muiden piti olla kestäviä. 

Röntgen-kuvassa oli tahra. Isä oli mennyt sisältä rikki. 

Elämää tarkastellaan Hannan näkökulmasta. Tekstistä huomaa hyvin, että Vallinkoski kirjoittaa itselleen tutusta aiheesta. Hän pystyy hienosti kuvailemaan maailmaa lapsen näkökulmasta, niin, että se tuntuu aidolta. Tunnistan itse niin monia asioita, että tiedän niiden olevan monelle muullekin lähiölapselle tuttuja.

Kun Hanna kasvaa, hän katsoo maailmaa taas hieman eri kulmasta. Aluksi keskeistä on se, kenen kanssa leikitään, mutta jo varsin varhaisessa vaiheessa esiin nousevat luokkaerot: miten porhot asuvat saarilla ja tavallisten ihmisten eteisissä on sanomalehtiä. Jossain vaiheessa on tosi noloa, kun isä tuo tyttärensä Ladalla kouluun. Pansion ala-asteelle meno tuntuu omituiselta, sillä vierekkäin istuvat nyt sekä duunarien lapset ja omakotitaloissa asuvien porhojen jälkikasvu.

Lepalla oli kyky aistia korkeuseroja. Se tiesi yhtä hyvin kuin mekin mihin kerrokseen kukin meistä kuului ja ymmärsi, että ylhäällä asiat olivat paremmin kuin alhaalla. Minä kuuluin pohjakerrokseen. Minulla oli kirpputorivaatteet ja läski maha, eikä koskaan mitään uutta. Pohjakerroksen alla oli vielä yksi kerros. Kellari. Sinne kuuluivat sellaiset lapset, jotka tulivat pissat housuissa kouluun ja joiden pyörätuolissa istuvat isät pakottivat niitä leikkimään heppaa sylissään. 
Kellarikerrokseen kuuluivat ne, joiden ei pitänyt olla edes olemassa. 

Perno Mega City onnistuu hienosti monessa asiassa. Se kertoo hyvin ajasta ja elämästä 80- ja 90-luvuilla. Miten 80-luvulla elettiin nousukautta ja 90-luvulla tuli lama. Se palauttaa mieleen, miten kosmetiikkaa tilattiin Yves Rocherilta ja pyykit pestiin Omo Colorilla. Kirja on ajankuvana oivaltava ja taidokas.

Toisaalta Perno Mega City on erityisen hyvä genressään, lähiöromaanina. Minä entisenä pernolaisena samaistun kirjaan ehkä vielä astetta enemmän kuin moni muu, mutta uskon, että jokainen joskus lähiössä asunut voi tunnistaa kirjasta itsensä tai ainakin naapurinsa. Kirjan ansioksi voinee laskea myös sen, että ihmiset todella ovat itsensä kirjasta tunnistaneet - ainakin omasta mielestään. Helsingin Sanomat kirjoitti nimittäin lokakuun lopussa, että romaani joutui poliisin tutkittavaksi, koska pernolaiset tunnistivat siitä itsensä. Kirjailijan mukaan kirja ei kerro todellisista henkilöistä.

Minut lähetettiin kesäleirille vanhaan pappilaan.
Leirillä oli lapsia, joiden kesä oli tallella. Se oli pehmeä matto niiden jalkojen alla, viltti johon kääriytyä illan viiletessä. 

Minun kesässäni oli reikä ja minä putosin sen läpi. 
Putosin ja putosin. 

Kaiken muun lisäksi kirja on kirjoitettu mielettömän hienosti. Noora Vallinkosken teksti on lakonista ja toteavaa, mutta myös kekseliästä ja rikasta. Vallinkoski ujuttaa tekstiinsä vertauskuvia - sellaisia, joita en ole koskaan aiemmin nähnyt. Mielikuvitusta ei tältä esikoiskirjailijalta puutu.

Emma tuhersi itkua läksyjensä äärellä. Laskeminen oli sille hankalaa. Yritin auttaa, mutta kärsivällisyyteni oli harva kudelma, jonka aukoista riita kömpi sisään. 

Mikään hilpeä kirja Perno Mega City ei ole. Se on täynnä kurjia ihmiskohtaloita, ahdistusta, kateutta, pissanhajua rappukäytävässä ja oksennusta vaatteissa. Toisaalta se on täynnä sisarrakkautta, yhteisöllisyyttä ja yhteishenkeä. Huonojen hetkien joukossa on myös paljon hyviä.

Kevät löi. Se sokaisi ja lävisti. Riisui ja ahavoitti. Se marssitti sulamisvedet katoilta viemäreihin ja poltti lumen alta paljastuneet ruohikot keltaisiksi. Se käänsi katseensa ihmisten puoleen ja antoi heille heidän elämänsä takaisin. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 


  • Leena Lumi, jonka mielestä Perno Mega City on sanojen juhla, joka huutaa lukemaan tarinansa. 
  • Tuijata, joka hänkin tunnistaa kirjasta itsensä - vaikka se on mahdotonta. 
  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, joka kiinnitti kirjassa huomiota erityisesti mielenterveysongelmien käsittelyyn. 

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


”Tiedän, että minun on tehtävä tälle kaikelle jotain ja vähän äkkiä. Mutta vielä hetken ajan minä haluan maata parvekkeella ja muistella entistä poikaystävääni.”

Näin ajattelee nuori nainen asunnossaan, jonne kantautuu ihmisten kiljunta Linnanmäeltä. Kohta on kesä, ja on aika päästä erosta yli. Täytyy nousta murheen alhosta, täytyy löytää työpaikka, täytyy rakastua, täytyy käynnistää positiivisuuden kierre.

Mutta pitääkö täyttää ulkopuolisten odotuksia vai toimia sen mukaan, mitä itse haluaa? Mistä tietää, mitä itse haluaa? Niin paljon kysymyksiä, ja usein houkuttelevimmalta tuntuu huonekasvien pintamullan tarkkailu, ystäville tekstaaminen, sipsidipin sekoittaminen ja makuuasento hintavan vuokra-asunnon parvekkeella.

Gummerus, 2018. 304 sivua. 
Äänikirja 6 h 16 min, lukija Pirjo Heikkilä. 

Tätä kirjaa on kehuttu niin paljon, että tartuin siihen hieman pelokkain tuntein. En pettynyt, mutta en vaikuttunutkaan. Fiilikset ovat kirjan päätyttyä vähän kummalliset, enkä ole ihan varma siitä, mitä mieltä kirjasta olen. Kuuntelin kirjaa lenkkeillessä todella mielelläni, joten jollain tasolla siitä pidin, mutta en ehkä  kuitenkaan saanut irti ihan hirveästi.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on parhaimmillaan ajankuvana. Se kertoo kolmikymppisen freelance-toimittajan arjesta ja elämästä kaikkine huonoine ja hyvine hetkineen. Tämä tekee kirjasta minulle paikoin puuduttavan. Teksti on hieman päiväkirjamaista ja ajoittain jopa listanomaista kuvausta asioista, esimerkiksi herkuista joista päähenkilö pitää.

Kirjassa ei ole varsinaista juonta. Päähenkilön tavoitteena on saada työ ja poikaystävä, jollain tapaa saada elämä raiteilleen. Miten siihen päästään - vai päästäänkö - se on tämän kirjan sisältö. Siinä sivussa kamppaillaan rahahuolien kanssa ja syödään säännöllisesti sourcream & onion -sipsejä, valkosipulidipillä tietysti.

Olen itse kolmikymppinen ja ammatiltani toimittaja, joten löydän kirjasta yhtymäkohtia omaan elämääni. Olen ehkä kuitenkin monella elämän osa-alueella hieman liian kaukana, enkä samaistu päähenkilöön ihan niin paljon kuin moni muu. Jos olisin helsinkiläinen, ilman vakityöpaikkaa ja etsisin parisuhdetta, saattaisi Sisko Savonlahden romaani tulla minua vähän lähemmäs. Nyt kirja ja sen päähenkilö jäävät etäisiksi: niin etäisiksi, että en edes muista, mikä päähenkilön nimi oli. En itse asiassa tiedä, sanottiinko sitä kirjassa kertaakaan, ja asia jää hiukan häiritsemään.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu toimii hyvin äänikirjana. Pirjo Heikkilä lukee miellyttävällä äänellä ja lakonisella sävyllä: sellaisella sävyllä, jolla kirja on kirjoitettukin. Koska kirja kerrotaan minä-muodossa, tuntuu kuin Pirjo Heikkilä olisi kirjan päähenkilö ja kertoisi elämästään juuri minulle.

Kirjan loppu jättää valjun olon - se vähän kuin lässähtää. Muutoinkin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hyvin tasainen kirja: kovin suuria muutoksia suuntaan tai toiseen siinä ei tule. Se on tasaista elämän kuvausta - ja tasaistahan elämä monesti on. Eri asia kuitenkin on, miten hyvin tasaisen elämän kuvaus toimii romaanina. Minä olisin ehkä kaivannut tähän vähän lisää vaihtelua ja rytmiä.

Kokonaisuutena ihan jees, ja ajankuvana hieno, kuten aluksi sanoinkin. Teos olisi hauska lukea kolmenkymmenenvuoden kuluttua ja muistella silloin, millaista oli elämä vuonna 2018.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Hyviä sanoja -blogin Päivi, joka näkee kirjan sukupolvikokemuksena. 
  • Jatka lukemista -blogin Henna, joka ärsyyntyi kirjan negatiivisuudesta ja päähenkilön huolettomasta elämänasenteesta. 
  • Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, joka viihtyi ja ahdistui sopivassa suhteessa.