Tiina Tuppurainen: Hänen valtansa alla

 

Karisto, 2021. 189 sivua.

Tiina Tuppurainen oli minulle vieras kirjailija, mutta hänen tuoreen teoksensa sijoittuminen toimitusmaailmaan herätti kiinnostukseni. 

Hänen valtansa alla kertoo Jennasta, joka työskentelee naistenlehdessä. Toimituksen esimies on Birgit, voimakastahtoinen nainen, joka johtaa alaisiaan pelolla ja epäasiallisella kritiikillä. Jenna kuitenkin ihailee Birgitiä, sillä pienet huomionosoitukset saavat hänet kokemaan itsensä ainutlaatuiseksi. 

Hänen valtansa alla on kirja pelosta ja alistumisesta ja suoranaisesta työpaikkakiusaamisesta. Naistenlehden toimitus jää lopulta varsin pieneen rooliin, kun Jenna vaihtaa työpaikkaa sisältömarkkinoinnin pariin. Se ei kuitenkaan kirjaa huononna - tämäkin miljöö on mielenkiintoinen.

Tuppurainen kuvaa hienosti työpaikan valta-asetelmia ja monelle niin valitettavan tuttua huonoa johtamista. Kirjassa äänen saa myös Birgit itse, mikä avaa syitä käytöksen takana. Toisaalta se herättää ajatuksen siitä, miksi pelolla johtamista ylipäätään pitää selitellä. Ei se ole oikein, vaikka esimiehen omassa elämässä olisivat asiat kuinka pielessä tahansa.

Työpaikkakiusaamisen lisäksi kirja rönsyilee moneenkin suuntaan. Minua se ei haittaa. Luen mielenkiinnolla myös Jennan ja Birgitin kasvutarinoista, seksuaalivähemmistöjen asemasta ja Jennan jalkapallotaustasta. On totta, että teemoja on mahdutettu näin lyhyeen kirjaan paljon, mutta mielestäni tarina silti toimii. 

Hänen valtansa alla on nopealukuinen teos. Se on vetävästi ja jollain tavalla kevyesti kirjoitettu, eikä kirja kauaa yöpöydällä happane. Vaikka tyyli on kevyehkö, työpaikkakiusaaminen aiheena painava ja tärkeä - eikä sitä kaunokirjallisuudessa turhan usein käsitellä.

Tuppuraisen kirjoitustyyli on melko ytimekäs, ja vierastan sitä aluksi. Jossain kohtaa kuitenkin totun, eikä se haittaa minua enää teoksen loppupuolella. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjat kertovat -blogin Satu, jonka mielestä teksti oli turhan rönsyilevää ja teemoja paljon. 
  • Amman kirjablogin Amma, jonka mielestä kirjan ahvuus on se, ettei hankalaa aihetta käsitellä mustavalkoisesti.

Aino Huilaja & Jerry Ylkänen: Pakumatkalla


Otava, 2021. 191 sivua. 
Äänikirja 5 h 40 min, lukija Aino Huilaja.

Uutisankkurin työnsä jättäneen ja pakettiauton kanssa Eurooppaa kiertämään lähteneen Aino Huilajan tarina on sellainen, josta kiinnostuin heti, kun hän matkalleen päätti lähteä. Olin vähän kateellinen: miten rohkea teko, olisipa minullakin kanttia tehdä noin. (En tosin tiedä haluaisinko oikeasti, kunhan nyt vain kuulostaa ajatuksena kivalta.)

Luin Huilajan reissusta jonkun lehtijutun, Hesarista varmaan, mutta en seurannut hänen matkaansa sen enempää. En lue iltapäivälehtiä, joten minulta oli jäänyt näkemättä ne monet Huilajan somepostausten perusteella tehdyt jutut, joista kirjassakin mainitaan.

Huilajan reissu kuitenkin kiinnosti sen verran, että laitoin kirjan heti varaukseen, kun sen kustantamon katalogista bongasin. Lopulta en jaksanut odottaa kirjaa edes kirjastosta saapuvaksi, vaan päätin kuunnella sen äänikirjana. Huilaja lukee kirjan itse, ja puhumisen ammattilaista on ilo kuunnella myös tässä muodossa. Myös tarina itsessään toimii mainiosti äänikirjana. Ainoa miinus on kuvien puute - niitä on perinteisessä kirjassa jonkin verran, melko upeitakin joukossa. 

Pakumatkalla alkaa sillä, miten Huilaja kertoo työstään Maikkarin uutisankkurina, siitä miten hän ei enää koe pitävänsä työstään riittävästi. Sitten lähdetään matkaan. Tie vie Espanjan aurinkorannikolle ja Kanariansaarille, ja lopulta matka tyssää valitettavan lyhyeen. Tulee korona, ja se palauttaa Huilajan, hänen miehensä ja koiransa takaisin Suomeen.

Varsinainen matkaosuus jää siis kirjassa lopulta varsin lyhyeksi. Se on harmi, sillä se olisi ollut tarinassa ehdottomasti se kiinnostavin osuus. Toisaalta Huilajaa harmittaa varmasti itseään yhtä lailla, eikä olosuhteille mitään voi. Ymmärrän kuitenkin, että matkakirjaa kaipaavalle Pakumatkalla voi olla pettymys.

Itse löysin kirjasta paljon muitakin mielenkiintoisia puolia. Omassa elämässäni on monenlaisia työhön liittyviä yhtymäkohtia Huilajan entisen elämän kanssa, joten kuuntelin myös kirjan alkuosaa kiinnostuneena. Ainoastaan lopun koronaosuus tökki, sillä lopulta pandemia sai kirjasta hyvin paljon tilaa. Ymmärrän, että korona on tärkeä osa Huilajan matkaa, mutta en olisi ehkä jaksanut lukea siitä tässäkin kirjassa - nykyhetki on riittävän täynnä koronaa.

Kokonaisuutena Pakumatkalla on mielenkiintoinen tarina oravanpyörästä pois hyppäämisestä. Teksti on kirjoitettu kivan rennolla otteella ja humoristisesti.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Nannan kirjakimara -blogin Nanna, jonka mielestä Huilajan tekstissä oli sopivasti kepeyttä ja huumoria.
  • Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna, jonka mielestä teos on kiinnostava, innostava ja inspiroiva.
  • Kirja vieköön -blogin Riitta, jonka mielestä Aino kertoo elävästi näkemästään ja kokemastaan. 

Ville-Juhani Sutinen: Arktis - likaista lunta

Like, 2021. 328 sivua. 

Mikä hurjan kiinnostava kirja! Aivan liian vähän tulee luettua tällaisia kansantajuisia tietokirjoja, mutta onneksi bongasin tämän jo Liken katalogista ja laitoin varaukseen. En tiennyt lainkaan olevani kiinnostunut Arktiksesta, mutta kirjan kuvaus oli niin houkutteleva, että se herätti mielenkiintoni. Sutinen murtaa kirjassaan valkoisen pohjoisen sitkeän myytin: idyllisenä lumitaivaana markkinoitu Arktis ei olekaan sitä - ei ainakaan monilta osin.

Ville-Juhani Sutisen kirja on yhdistelmä tietokirjaa, matkakertomusta, historiallista taustoitusta ja kaunokirjallista kerrontaa. Mies matkaa itse Lapin kautta Huippuvuorille, Grönlantiin ja Siperiaan, joten myös lukija pääsee nojatuolimatkalle kylmyyden keskelle.

Kirja on täynnä ihan valtavan mielenkiintoista faktaa - joskin osin aika karuakin. Idylliset mielikuvat Arktiksesta toden totta heitetään romukoppaan. Tiesitkö esimerkiksi sitä, että jääkarhu ei olekaan todellisuudessa valkoinen? Tai että pohjoinen on täynnä autioituneita kaupunkeja, romua ja roskaa, niille sijoilleen unohtuneita autonraatoja ja öljytynnyreitä, koska kukaan ei vain ole viitsinyt tehdä asioille mitään. 

Peter ajaa minut kylän ulkopuolelle Kangerlussuaqin satamaan. Matkalla panen merkille tynnyrit, joista on rakennettu eräänlainen kaide rinteessä kulkevan tien laitaan maalaamalla tynnyrit keltaisiksi ja liittämällä ne ruosteisella teräsvaijerilla. Kaide on kuin teollisen ajan helminauha, dystopiamaailman joulukoriste. Kaikki siihen käytetty romu on amerikkalaisten jälkeensä jättämää, ja he myös kyhäsivät suojan. 

Itse satama on pieni aaltopeltikoppi vuonon poukamassa ja auki vain muutaman kuukauden vuodesta. Sen edustalla kenottaa kaksi korroosion runtelemaa laivaa. Nekin ovat amerikkalaisten paikalle tuomia ja tänne unohtamia. 

"Ja mitä helvettiä minun pitäisi niille tehdä?" Peter kysyy ivallisesti. "Hinata merelle ja upottaa pohjaan vai?"

Sutisen kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja kirjan luvut lyhyitä, joten sitä on helppo lukea palanen silloin ja toinen tällöin. Kirjassa on myös joitakin kuvasivuja, joissa niissäkin on kuvattu arktista sellaisena kuin se on - ei siloitelttuna versiona.

Mielenkiintoisten faktojen lisäksi nautin kirjailijan taitavasta tekstistä, joka ei häviäisi monellekaan kaunokirjalliselle teokselle. Hienoa kuvausta!

Valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra. Hangen pinta on kivenkova. Rannassa retkottaa hajonnut potkuklekka, jonka istuimeen on sidottu vanha muovinen olutkori. Siihen saakka katuvalot yltävät. 
Sitten alkaa pimeys. 

Teoksen lopussa on lähdeluettelo, ja tällaisessa kaikille suunatussa kirjassa onkin varmasti hyvä ratkaisu sijoittaa lähteet kirjan loppuun. Lähteitä on paljon, mutta silti silmään pistävät joukosta ne muutamat maininnat, joissa lähteenä kerrotaan käytetyn Wikipedia-artikkeleita. Se ei oikein sovi tietokirjaan. 

Jenni Multisilta: Mitä tapahtui merenneidoille


Like, 2021. 325 sivua.

Jenni Multisillan toinen psykologinen trilleri on todella vakuuttava tapaus. En saanut helmikuussa luettua melkein mitään - en osannut keskittyä enkä jaksanut lukea muutamaa sivua pidemmälle. Mitä tapahtui merenneidolle sai kuitenkin lukemisen tuntumaan hyvältä. Se oli niin vetävä ja taidokas, että liimasi minut sohvalle enkä voinut kuin kääntää sivua. 

Mitä tapahtui merenneidoille kertoo ilma-akrobaatti Nellasta, joka valmistautuu elämänsä rooliin Pieni merenneito -näytelmässä. Keskittymistä varjostaa kuitenkin Nellan parhaan ystävän Lindan katoaminen. Linda on ollut Oulun edustalla Varjakansaaralle tekemässä mystistä taideprojektia, josta kukaan ei oikein tiedä mitään, ja kadonnut tuolta kyseiseltä, hylätyltä saarelta. Muut uskovat Lindan hukkuneen, mutta Nella ei ole asiasta yhtä varma. Tarinaan kytkeytyy myös samaisella saarella sata vuotta sitten tapahtunut veneonnettomuus, jossa hukkui parikymmentä naista.

Tarinaa kerrotaan useammassa aikatasossa ja lukijalle tipautellaan vihjeitä siitä, mitä on voinut tapahtua. Salaisuudet keriytyvät auki vähitellen. Kirja rikosmysteeri, mutta siinä on kyse myös ystävyydestä, rakkaudesta ja kunnianhimosta.

Pidän hurjasti siitä, miten Multisilta luo tekstissään tunnelmaa. Autioitunut Varjakansaari ja hylätyt rakennukset ovat jo yksinään kutkuttava miljöö - etenkin kun puhutaan ihan todellisesta paikasta - mutta suurin vahvuus on taidokkaassa ympäristön kuvailussa. Lukija tuntee suolaisen meren tuoksun, niljakkaan merilevän ja purevan merituulen, joka saa kastuneet vaatteet jäätymään tönköiksi. 

Kirja pelaa psykologisella jännityksellä ja tarinassa on ajoittain jopa vähän kauhun elementtejä. Multisillan sanojen käyttö on taidokasta.

Meri liplattaa laituria vasten, pärskeet pisaroivat puupinnalle. Haluaisin upottaa pääni aaltoihin, avata silmät ja katsoa. Katsoa niin kauan, että erottaisin pyrstöt tai hameenhelmat kellumassa sameuden keskellä. Hukkuneiden suut avautuneina huutoon. Minusta tuntuu kuin olisin heidän joukossaan. Taistelemassa mustaa, jääkylmää vettä vastaan kankaan painon vetäessä alaspäin. Viimeiseen asti toivon kasvattavani kidukset, enkä vielä hukkuessanikaan tajua kuolevani.

Multisillan rakentamat tarinat ovat kivan freesejä - tässä päähenkilö on ilma-akrobaatti, esikoisteoksessa oltiin fitness-maailmassa. Piristävää erilaisuutta jännityskirjallisuuden valtavaan massaan.

Mitä tapahtui merenneidoille on vetävä ja koukuttava ja kantaa hyvin loppuun asti. Se on sopivan mittainen eikä siinä ole mitään turhaa. Nautin! Autioitunut Varjakansaari ja synkät merenneidot lumosivat minut ihan totaalisesti.

Kirjan upean kannen on suunnitellut Tommi Tukiainen. 

Ääneni Blogistania 2020 -äänestykseen


Blogistania valitsee tänään vuoden parhaat kirjat. Osallistun kolmeen kategoriaan: Finlandiaan, Globaliaan ja Tietoon. 


Annan ääneni seuraaville: 

Blogistanian Finlandia 2020






Blogistanian Globalia 2020




Blogistanian Tieto 2020



Han Kang: Valkoinen kirja


Gummerus, 2021. 111 sivua.
Alkuteos The White Book, 2016. Suomentanut Taru Salminen.

Korealaisen Han Kangin edelliset kaksi suomennettua teosta (Vegetaristi ja Ihmisen teot) ovat olleet vaikuttavia, joten varasin Valkoisen kirjan heti, kun kuulin että se julkaistaan myös suomeksi. 

Yllätyin kirjan pienuudesta. Sivuja on vain 111, siitäkin osa valokuvia ja teksti on väljää. Joillain sivuilla on vain muutama lause. 
Teos on kuitenkin kokoaan suurempi. 

Valkoinen kirja on osin omaelämäkerrallinen romaani, jossa Kang kertoo muutaman tunnin ikäisenä kuolleesta isosiskostaan. Tai ei hän varsinaisesti kerro, hän listaa valkoisia asioita: lumi, suola, jää, paistamaton riisikakku, maito, käärinliina... Niiden kautta Kang käsittelee kuolemaa, menetystä, kipua ja surua. 

Vaikeista aiheista huolimatta kirja ei ole erityisen rankka tai ahdistava. Kang käsittelee aiheita lempeästi ja lohdullisesti. Hän kirjoittaa kauniisti, ehkä jopa unenomaisesti. Tarkoin mietityt lauseet yhdistettynä kirjan väljään tyyliin saavat sen ajoittain häilymään runoteoksen ja romaanin rajamailla. 

Kuin muutama sana valkoisella paperilla
Mustista kengistäni jäi selkeät jäljet varhaisaamun märkään lumeen, joka peitti jalkakäytävät.
Kuin muutama sana valkoisella paperilla.
Soul, jossa oli lähtiessäni ollut kesä, oli nyt jäätynyt.
Katsoin taakseni ja näin kengänjälkeni peittyvän pikkuhiljaa lumeen.
Muuttuvan valkoisiksi.

Valokuvien merkityksestä kokonaisuudessa en aivan vakuuttunut. Minulle kuvat eivät täysin auenneet enkä kokenut niiden tuovan tekstiin mitään lisää. Muista arvioista olen kuitenkin huomannut, että jotkut ovat olleet erityisen vaikuttuneita valokuvista. Niilläkin siis varmasti on paikkansa. 

Valkoinen kirja on melko erilainen kuin Kangin aiemmat ja sen henkilökohtaisuuden aistii. Kirja antaa myös lukijalle, ja on kieltämättä hieno ja taidokas, mutta aivan yhtä suurta vaikutusta se ei kuitenkaan minuun tee kuin kirjailijan aiemmat teokset.


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Tuijata, joka nimeää kirjan hiljentymiskirjaksi. 
  • Kirjakko ruispellossa -blogin Mari, jonka mielestä kirja sopii lahjaksi ystävälle, joka on joskus kokenut elämän myrskyjä. 

Lyhyesti: Dekkari, novellikokoelma ja elämäntaito-opas


Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista / Gummerus, 2016

Jussi Adler-Olsenin Osasto Q -sarja on ollut minulle sellaista luotto-jännityskirjallisuutta, johon olen tarttunut, kun olen halunnut varmasti hyvän dekkarin. Nyt petyin. Poika varjoista käynnistyi hitaasti ja tuntui pitkään tylsältä. Yli 550 sivuinen teos olisi kaivannut reippaasti tiivistystä - tai vaihtoehtoisesti vain vauhdikkaamman juonen.

Adler-Olsenin dekkareille ovat olleet tyypillisiä hyvin mielikuvituksekkaat rikokset, ajoittain aika sairaatkin. Se nyt ei ole toki mikään tavoite, mutta tässä kirjassa mentiin jotenkin todella laimeita latuja. Oli talousrikoksia ja kavalluksia. Kiinnostavuutta kuvioon toi laittomien maahanmuuttajien rikollisliiga ja varjoissa liikkuva poika Marco, joka oli mielenkiintoinen hahmo. Se pelasti kirjan loppua.

★★★

Anna Gavalda: Kunpa joku odottaisi minua jossakin / Gummerus, 2004

Rakastin Gavaldan novellikokoelmaa Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja, ja olen pitänyt aika paljon monista muistakin hänen kirjoistaan. Kunpa joku odottaisi minua jossakin ei yltänyt samalle tasolle. Se oli ihan hyvä, asteikollani kolme tähteä - sellainen keskiverto kirja, sellainen, joka oli ihan kiva lukea, mutta jonka olisin myös voinut jättää lukematta.

Teos on Gavaldan ensimmäinen novellikokoelma, joten ehkä se näkyy. Hän kirjoittaa kyllä tässäkin ihan sujuvaa ja oivaltavaakin tekstiä: osa novelleista on oikeinkin hyviä novelleina, mutta kokonaisuudesta jää silti jollain tavalla huono fiilis. Ehkä se johtuu siitä, että novellit ovat kaikki jollain tavalla surullisia tai inhottavia, niissä on aika vähän hyvää. Lohikäärmetatuointeja ja muita pintanaarmuja teki vaikutuksen lämminhenkisyydellään, mutta tämä ei sellainen ole.

★★★


Erling Kagge: Kaikki paitsi käveleminen on turhaa / äänikirja / Art House, 2020

Kaikki paitsi käveleminen on turhaa oli bongaus Instagramista, ja mikäs sen paremmin olisikaan sopinut koiranulkoilutuskävelyille.

Norjalainen Kagge on kova kävelemään: ihan kotikulmilla paikasta toiseen, uusissa kaupungeissa niihin tutustuen ja vähän haastavammissakin olosuhteissa vaeltaen. Olen itsekin kova kävelemään (en tosin yhtä kova kuin Kagge), joten löysin kirjasta paljon sellaista, johon voin samaistua. Kagge pohtii kävelemistä monelta kantilta ja kirja oli mukavaa kuunneltavaa, vaikkei mikään maailmoja järisyttävä teos ollutkaan.

★★★★