Lyhyesti: 3 x sarjakuva

Instagramin puolella julkaisin alkuvuodesta arviot kolmesta mielenkiintoisesta sarjakuvasta. Jaan ne nyt myös täällä.


Paco Roca: Ryppyjä / WSOY, 2010

Mikä havainnollinen, surullinen ja koskettava sarjakuva Alzheimerista, vanhuudesta ja vanhainkodin asukkaista. Rocan tarinan päähenkilö on Emilio, entinen pankinjohtaja, joka joutuu asumaan vanhainkotiin. Alzheimerin tauti on vasta aluillaan, eikä suuria ongelmia ole, mutta niitä alkaa tulla.

Roca kuvaa taitavasti sitä, miten elämä muuttuu, niin Emilion kohdalla kuin muidenkin vanhainkodissa asuvien, kunkin omalla tavallaan.

Rocan piirrostyyli on melko pelkistetty, mutta kuvat ovat juuri sopivan yksityiskohtaisia ja eläviä. Mikä parasta, tässä kirjassa kuvat oikeasti kertovat ja vievät tarinaa eteenpäin - teksti on ainoastaan dialogia.

★★★★★
 

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet / WSOY, 2011

Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani käsittelee tärkeää ja mielenkiintoista aihetta: sitä, miten marokkolaiset lähtevät etsimään parempaa elämää Euroopasta.

Teos on piirretty todella hienolla ja omaperäisellä tyylillä, monet kuvista ovat hyvin vaikuttavia. Sekä kuvat että tarina on synkkää, ja kuvien osalta näin vahva synkkyys ei minuun oikein vetoa. Se toki tukee tarinaa, mutta menee omaan makuuni jo liiallisuuksiin. 

Vaikka tarina on tärkeä, jokin tässä ei minua ihan tavoita. Kirjassa on paljon hyvää, mutta hieman etäiseksi se jää. 

★★★



Guy Delisle: Pjongjang / WSOY, 2009

Sarjakuvaromaani Pjongjang kertoo siitä, kun sen tekijä Guy Delisle menee työkomennukselle Pohjois-Koreaan. Kirja on todella kiinnostava katsaus Pohjois-Koreaan ja erityisesti siihen, miten siellä ulkomaalaisia kohdellaan ja millainen kuva maasta heille halutaan antaa.

Delislen piirrostyyli on hyvin pelkistettyä, mutta tykkään siitä. Näin sarjakuvanoviisina hämmästelin paikoin suurta tekstin määrää: jopa kokonaisia ruutuja oli täynnä tekstiä. Se toki oli hyvin asiapitoista ja mielenkiintoista ja ehkä tämän aiheen tarinaa olisi ollut hankala viedä eteenpäin ilman sitä.

Kiintoisa tuttavuus, täytyy ehdottomasti tutustua myös Delislen muihin sarjakuvaromaaneihin!

★★★★

Clare Mackintosh: Panttivanki

 


Gummerus, 2021. 419 sivua.
Alkuteos Hostage, 2021. Suomentanut Marja Luoma.

Clare Mackintosh on kirjoittanut useampiakin hyviä psykologisia trillereitä, olen lukenut ne kaikki. Tämä tuorein eroaa aiemmista hieman: se ottaa askeleita vauhdikkaamman ja toiminnallisemman trillerin suuntaan, vaikka kirjassa painottuvatkin jälleen myös perhesuhteet. 

Panttivanki on suljetun paikan trilleri ja sijoittuu lentokoneeseen. Lentoemäntä Mina joutuu karmeaan tilanteeseen: hänen pitää valita, pelastaako hän tyttärensä vai koneellisen ihmisiä matkalla Lontoosta Sydneyyn.

Jäätävä ja kutkuttava asetelma, joka toimii, tietysti. Kun tapahtumiin kytkeytyy vielä ilmastoaktivismia, on vetävä juoni valmis.

Minan lisäksi tarinaa kerrotaan hänen kotiin jääneen aviomiehensä ja myös lentokoneen matkustajien näkökulmasta. 

Clare Mackintosh taitaa psykologisen jännityksen, se oli jo entuudestaan selvää. Hän rakentaa henkilöitä ja tapahtumia vähitellen ja siihen liittyy myös tuoreen teoksen heikkous. Tarina nimittäin käynnistyy hitaasti. Mina joutuu kirjan etukannessakin mainostetun valinnan eteen vasta sivulla 160, mikä on ehkä vähän kummallista. Sen jälkeen tapahtumat sitten alkavatkin edetä melkoista vauhtia, mutta hidas alku verottaa kirjan pisteitä.

Mackintosh käsittelee tuttuun tapaan vahvasti perhesuhteita ja muun muassa sitä, mitä äiti on valmis tekemään lapsensa vuoksi. Perinteisiä teemoja, mutta toki ne tällaisessa juonikuviossa ovat usein toimivia. Lisäksi Mackintosh on hyvä juuri tässä aihepiirissä.

Perhesuhteiden lisäksi mukaan on saatu ujutettua myös esimerkiksi pelivelkoja, joten teemoja on monia - ehkä jopa vähän liikaa, sillä ajoittain tarina tuntuu poukkoilevan vähän turhan moneen suuntaan.

Tyylilleen uskollisesti Mackintosh pyrkii jälleen myös vedättämään lukijaa. Ehkä tunnen kirjailijan keinot jo liian hyvin ja osaan asiaa odottaa, koska nyt en ylläty. Ei haittaa, tämä sopii minulle näin, ja itse asiassa kirjailijan esikoisen kohdalla jopa vähän petyin rajuun harhaanjohtamiseen.

Hitaasta alusta huolimatta Panttivanki on oikein kelpo trilleri, joka koukuttaa ja viihdyttää - ja saa myös pohtimaan lentämistä sekä turvallisuuden että ilmastokysymysten näkökulmasta. Panttivanki olisi helppo nähdä myös valkokankaalla, mahtaakohan olla leffaversiota odotettavissa?

Jojo Moyes: Yömusiikkia


Gummerus, 2021. 421 sivua. 
Alkuteos Night Music, 2008. Suomentanut Heli Naski.

Olen lukenut kaikki Jojo Moyesin kirjat ja käytännössä pitänyt jokaisesta, monista oikeinkin paljon. Oli siksi itsestään selvää, että lukisin myös viimeisimmän suomeksi ilmestyneen teoksen. Yömusiikkia on käännetty vasta nyt, mutta se on Moyesin varhaista tuotantoa: alkuteos on vuodelta 2008, ja se on julkaistu samana vuonna kuin Ole niin kiltti, älä rakasta häntä, josta pidin kovasti.

Kiinnostustani tätä tuoreinta kirjaa kohtaa laski, että huomasin monen pettyneen siihen. Kirjaan pettyneet kuvailivat, ettei Yömusiikki ole parasta Moyesia. Nyt kirjan luettuani olen samaa mieltä. Yömusiikki on ihan viihdyttävää luettavaa, eikä sen lukeminen harmita, mutta en toisaalta olisi menettänyt hirveän paljon, vaikka olisin jättänyt sen lukematta. 

Yömusiikkia
kertoo Isabelista, joka asuu Lontoossa ja on sinfoniaorkesterin ensiviulisti. Hän on tottunut hulppeaan elämäntyyliin ranskalaisen miehensä Laurentin kanssa. Kun Laurent kuolee, Isabel huomaa olevansa korviaan myöten veloissa. On pakko myydä talo ja muuttaa lasten kanssa maaseudulle perinnöksi saatuun röttelöön.

Upeassa paikassa järven rannalla sijaitseva talo on pahasti ränsistynyt. Miten selviää Isabel, joka on tottunut elämään ylellisesti miehensä rahoilla, eikä osaa laittaa ruokaa tai tehdä tulta takkaan? Samaan aikaan naapurit havittelevat taloa itselleen.

Juoni on kliseinen ja alku ärsyttää: on sovinistisikaa ja pettävää miestä, ja avuton nainen, joka muuttaa sinisilmäisesti homeiseen taloon. Onneksi pahin ärsytys laantuu, ja osa muista hahmoista onnistuu koukuttamaan minut kirjaan. Erityisesti pidän Isabelin pojasta Thierrystä, joka on kokenut trauman eikä puhu.

Moyesin tarina käsittelee tietysti rakkautta, mutta myös pettämistä, selviytymistä, irti päästämistä ja itsensä hyväksymistä. Teemoina kovin tavallisia, eikä käsittelytapakaan ole kovin yllättävä. Tarina kuitenkin toimii, joskin on melko epäuskottava, mutta ainakin miljöö on mielenkiintoinen.

Yömusiikkia sopii kepeäksi välipalakirjaksi tai vaikka kesälomalukemiseksi, mutta kovin ihmeitä siltä ei kannata odottaa. 

 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Alex Michaelides: Hiljainen potilas


Gummerus, 2019. 454 sivua.
Alkuteos The Silent Patient, 2019. Suomentanut Antti Autio.

Hiljainen potilas tarttui mukaani kirjastosta puoliksi sattumalta. Kirjan kansi osui silmiini, ja muistelin, että olin kuullut teoksesta joskus jotain hyvää. En kuitenkaan tiennyt kirjasta mitään, en myöskään kirjailijasta.

Alex Michaelides on Kyproksella syntynyt ja nykyisin Lontoossa asuva kirjailija, ja Hiljainen potilas on hänen esikoisteoksensa. Kirja on rikkonut maailmanennätyksen: sen kustannusoikeudet myytiin yli 40 maahan jo ennen teoksen julkaisua.

Tarina alkaa siitä, kun taidemaalari Alicia Berenson ampuu muotikuvaajamiestään kasvoihin. Mies kuolee, eikä Alicia sano enää sanaakaan. Alicia päätyy psykiatriseen laitokseen vuosiksi, ja tapaus vangitsee myös psykoterapeutti Theo Faberin mielenkiinnon. Mies päättää hankkiutua töihin Aliciaa hoitavaan laitokseen ja saada naisen puhumaan. 

Hiljainen potilas on psykologinen trilleri, joka leikkii mielellä: sekä tarinan henkilöiden että lukijan. Tarinaa kerrotaan sekä Alician päiväkirjan kautta että Theon näkökulmasta.

Michaelides onnistuu koukuttamaan lukijan heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, ja vaikkei hän ehkä ole yhtä mestarillinen lukujen loppukoukkujen kanssa kuin viime aikoina lukemistani esimerkiksi Max Seeck on ollut, sivut kääntyvät tässäkin kirjassa melkein itsestään. Vaikka niitä on runsaasti, luin kirjan yhdessä päivässä.

Hiljainen potilas ei ole erityisen jännittävä, joten se sopii myös kevyempien trillereiden ystäville. Kaikki alkaa toki väkivallanteosta, mutta muuten väkivaltaa on varsin vähän. Myös psykologinen jännitys on melko vähäistä, joskin psykologialla pelataankin sitten muuten runsaasti.

Loppuratkaisu on sellainen, etten sitä ainakaan itse olisi ikinä arvannut. Mikä käänne! Kokonaisuutena oikein toimiva trilleri psykologisen jännityksen ystäville. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Donna Freitas: Rose Napolitanon yhdeksän elämää


Otava, 2021. 389 sivua.
Alkuteos The Nine Lives of Rose Napolitano, 2021. Suomentanut Riie Heikkilä.
 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on minulle alkukesän yllättäjä. Se toki vaikutti kiinnostavalta jo ennakolta, kun sen kustantamon katalogista bongasin, mutta en arvannut, millaisia tunteita kirja minussa herättäisi.

Donna Freitasin esikoisteos kertoo siitä, miten pienet valinnat muuttavat elämää. Kirjan päähenkilö on Rose Napolitano, sosiologian tohtori, joka on parisuhteessa ammattivalokuvaajana työskentelevän Luken kanssa. Rose on jo kauan sitten päättänyt, ettei koskaan halua lapsia, ja Luke on ollut samaa mieltä.

Kaikki menee hyvin, kunnes ulkopuolelta tuleva - yhteiskunnan, sukulaisten ja ystävien - paine muuttaa Luken mielen. Hän haluaa lapsen. Ongelma vain on, ettei Rose ole muuttanut mieltään.

Käänteentekevä hetki on, kun Luke löytää lattialta purkillisen raskausajan vitamiineja. Rose on luvannut syödä niitä, muttei ole pitänyt lupaustaan. Mitä tapahtuu, jos Rose pyytää anteeksi ja myöntyy syömään vitamiineja? Entä jos hän lähtee huoneesta ovet paukkuen?

Yhdeksän elämää, yhdeksän ratkaisua.

Donna Freitas kuljettaa Rosen yhdeksää elämää rinnakkain. Hän kuitenkin tutustuttaa lukijan niihin vähitellen, eikä tuo näyttämölle kaikkia yhtä aikaa. Se on hyvä ratkaisu, sillä eri elämien ja aikatasojen välillä poukkoileminen on jo nyt keskittymistä vaativaa. Freitas onnistuu, sillä pysyn juuri ja juuri mukana elämien vaihteluissa - en tosin ainakaan itse olisi pystynyt kuuntelemaan tarinaa äänikirjana.

Kirja on mukaansatempaava ja nopealukuinen, ja jo itse asetelma on koukuttava. Totta kai haluan tietää, millaisia eri elämänpolkuja Rose Napolitanolla on. Toisaalta myös Freitasin tyyli on omiaan pitämään minut otteessaan. Kirja on valtavan lämminhenkinen ja kotoisa, henkilöt ovat samaistuttavia ja saavat lukijan puolelleen: erityisesti tietysti Rose, mutta myös esimerkiksi hänen vanhempansa. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää on tärkeä kirja sen aiheen vuoksi. Sen kantavia teemoja on, miten yhteiskunnassa on jollain tavalla sisäänrakennettua, että jokaisen naisen kuuluu haluta tulla äidiksi. Miten vahvaa on se ulkopuolinen paine, ja millaisia ajatuksia se voi ihmisessä aiheuttaa. Toisaalta kirja korostaa myös sitä, miten monella tavalla äidiksi voi tulla. 

Äitiyttä käsitellään kirjassa paitsi Rosen, myös hänen äitinsä kautta. Rosen ja hänen äitinsä suhde onkin yksi kirjan parhaita puolia. Freitas kuvaa sitä niin kauniisti, että on helppo huomata tekstissä olevan paljon omakohtaista. Loppusanoistakin sen voi päätellä. 

Rose Napolitanon yhdeksän elämää onnistuu: se herättää tunteita, monenlaisia. Se on koskettava ja kaunis, ja huomaan useammassa kohtaa nieleskeleväni kyyneleitä, mutta välillä se ärsyttää ja vihastuttaa: ihan niin kuin elämäkin, ja monta elämää vielä enemmän.

Ihana yllättäjä, kaunis kirja! Ja huikean kaunis on myös sen kansi, jonka on suunnitellut Lynn Buckley. 

Cecilia Samartin: Kolibri


Bazar, 2020. 320 sivua.
Alkuteos Colibrí, 2020. Suomentanut Susanna Paarma. 

Olen lukenut kuubalaislähtöiseltä Cecilia Samartinilta yhden kirjan ennen tätä. Nora & Alicia kertoi ystävyksistä, joista toinen muutti Yhdysvaltoihin ja toinen jäi Kuubaan. Pidin teoksesta kovasti: nautin erityisesti kuubalaisen elämänmenon kuvauksesta ja siitä, että sain jälleen matkustaa kirjan kautta uuteen maahan. En ollut lukenut mitään kuubalaista aiemmin.

Odotin jotain samanlaista myös tältä Samartinin tuoreimmalta teokselta. Tapanani ei ole lukea kirjojen takakansia, koska ne usein kertovat omaan makuuni liikaa tarinasta, joten en tiennyt, ettei Kolibri liittyisi Kuubaan mitenkään. Yllätyin ja petyin, enkä varmaan olisi valinnut tätä kirjaa luettavakseni, jos olisin tiennyt, ettei minkäänlaista Kuuba-yhteyttä ole. 

Kolibri sijoittuu siis Yhdysvaltoihin ja kertoo Bethistä, joka hyppää alas sillalta. Rannikkovartijana työskentelevä Pete pelastaa Bethin merestä - ja kuin ihmeen kaupalla Beth selviää hengissä. Pete tuntee kummallista vetoa Bethiin, samaan aikaan kun Beth yrittää saada elämänsä palasia yhteen.

Samartinin tarina on ihan okei. Juoni on kiinnostava ja henkilöt mukiinmeneviä, mutta eivät kuitenkaan erityisen samaistuttavia. Samartinin tarinankerronta on sujuvaa ja viihdyin kirjan parissa hyvin, mutta en kuitenkaan kokenut tarinaa lukiessa kovin suuria tunteita suuntaan tai toiseen. 
Kolibri oli ihan kiva: tavallinen, vähän vakavampi viihderoaani, joka kyllä sopi helteisiin kesäpäiviin. Aiemmin lukemani Nora & Alicia on mielestäni selvästi parempi, ja varmaankin juuri sen Kuuba-ulottuvuuden vuoksi. 

Kolibri oli niin tavallinen, ettei se erotu valtavasta viihdekirjallisuuden massasta oikein mitenkään, vaikkei siinä suoranaisesti mitään huonoa olekaan. 

Paitsi se loppu! Miten puun takaa kirjan loppuratkaisu tulikaan ja oli kaiken lisäksi ihan kummallinen. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, joka piti kirjasta selvästi enemmän. 
  • Kirjaluotsi-blogin Tiina, joka puolestaan pettyi siihen, että Samartin oli palannut perinteisen viihdekirjallisuuden suuntaan. 
  • Kirjat kertovat -blogissa oltiin myös sitä mieltä, että jotain jäi puuttumaan.

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet



Like, 2021. 422 sivua.
Alkuteos
The End of Men, 2021. Suomentanut Kirsi Luoma.

Viimeiset miehet on kirja, johon suhtaudun ristiriitaisesti. Maailmanlaajuisesta pandemiasta ja miehiä tappavasta viruksesta kertova kirja on tässä ajassa poikkeuksellisen kiinnostava, mutta samalla erityisen kamala. En oikeastaan osaa ajatella, millainen kirja olisi ollut luettuna joskus muulloin: aikana, jolloin emme itse olisi viettäneet viimeistä puoltatoista vuotta pandemian keskellä. Omakohtaisuus ja realistisuus tuo kirjaan ihan erilaisen sävyn.

Jo kirjan alkuun liitetty kirjailijan esipuhe pysäyttää. Sweeney-Baird kertoo, että kirjoitti teoksensa loppuun ennen koronapandemiaa. Se on hyvä lisäys, sillä en tiedä olisiko tarina korrekti, jos se olisi kirjoitettu vasta pandemian aikana. Toisaalta kirjan kirjoitusajankohta tekee siitä aika hirveän. Miten Sweeney-Baird onnistuikaan ennustamaan niin monta asiaa, jotka tulisivat toteutumaan. Onneksi maailmamme ei kuitenkaan näytä nyt ihan samanlaiselta kuin hänen kirjassaan. 

Viimeiset miehet sijoittuu siis lähitulevaisuuteen ja alkaa vuodesta 2025. Skotlantilainen lääkäri Amanda Maclean kutsutaan hoitamaan potilasta, jolla on flunssan kaltaisia oireita. Kolmen tunnin kuluttua mies on kuollut. Nopeasti Amanda huomaa, että vastaavia potilaita on muitakin, kaikki miehiä. Hän yrittää puuttua asiaan, mutta kukaan ei ota häntä todesta - ei ennen kuin on liian myöhäistä. Miehet tappava virus on levinnyt pian koko maailmaan.

Asetelma on jäätävä, mutta onhan se todella mielenkiintoinen, myönnetään. Innostun kirjasta aluksi paljon, se vetää ja olen koukussa. Toisaalta en pidä kirjan kielestä: se tuntuu töksähtelevältä ja hiomattomalta, mikä voi toki olla myös käännöksen aiheuttamaa. Tai ehkä sillä on haluttu vahvistaa kirjan "tavallisia" henkilöhahmoja ja tuoda heitä läheisemmiksi, niin kuin tekstikin olisi heidän puhettaan, vaikkei se puhekielistä olekaan.

Henkilöihin liittyy myös kirjan heikkous: heitä on todella paljon. Henkilöiden määrällä on tietysti haluttu tuoda tarinaan erilaisia näkökulmia - ja ilmeisesti määrää on jo paljon karsittukin - mutta minua määrä häiritsee. Tai ei häiritsisi, jos henkilöt pystyisi helposti erottamaan toisistaan. Lukujen alussa toki kerrotaan, kuka milloinkin on kertojana, mutta silti menen sekaisin tyypeistä ja tarinoista. Kaikki kertojat ovat ensimmäisessä persoonassa ja pääosin naisia.

Sweeney-Baird on luonut melkoisen tarinan ja melkoisia käänteitä, ja pakostikin kaikkea reflektoi omaan elämäänsä tässä hetkessä koronan keskellä. En osaa sanoa tekeekö se lukukokemuksesta paremman vai huonomman, mutta joka tapauksessa se vaikuttaa.

Ehkä se vaikuttaa ainakin niin, että jossain kohtaa alan kyllästyä kirjaan. Sweeney-Baird kuvaa kyllä hyvin ihmisten tunteita ja ajatuksia tilanteesta, siitä, miten kaikki miehet - aviomiehet, pojat ja isoisät - kuolevat ympäriltä. Silti jossain vaiheessa alkaa tuntua siltä, että tarina ei mene eteenpäin. Ehkä se seuraa henkilöitään liian kauas tulevaisuuteen, ja vaikka ymmärränkin ratkaisun valottaa elämää myös pandemian jälkeen, juoni laahaa ja kirja tuntuu löysältä. 

Kokonaisuudesta jää vähän valju maku. Pienoinen pettymys siitä, että ideasta olisi voinut ottaa irti enemmänkin. Viimeiset miehet on luokiteltu jännityskirjaksi, mutta varsinaisia jännityselementtejä teoksesta saa kyllä hakea. Enemmän tarina on dystopia, ja kuvaus vahvoista naisista pandemian keskellä. 


Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirsin kirjanurkka -blogin Kirsi, jonka mielestä kirja on vetävä ja koukuttava dystopia.
  • Kirjahilla, jonka mielestä kirja on kaikin puolin viihdyttävä.
  • Kirsin Book Clubin Kirsi, jonka kirja nappasi heti alusta ja piti koukussa loppuun asti.