Minkälainen on hyvä lopetus? Vuonna 2021 luettujen kirjojen lopetuslauseet

Aloituslauseiden lisäksi listasin viime vuonna lopetuslauseita. Hyvä lopetus saattaa pelastaa huononkin kirjan, vaikka yksinään pelkällä viimeisellä lauseella ei ihan yhtä suurta merkitystä olisikaan. Oikein taidokas lopetuslause voi kuitenkin tehdä ison vaikutuksen. 

Seuraavanlaisia loppuja oli lukemissani kirjoissa: 

Samat kengät, jotka Lila oli tehnyt yhdessä Rinon kanssa, ommellut ja purkanut niitä kuukausia, kätensä tärvellen.
Sitä tarkoittaa ikuisuus.
Vähäsen.
Ja sitten sen, että puhelin irrotettiin hänen kädestään.
Aivan järjetön määrä tähtiä...
Kukaan ei enää tiedä.
Hyvää ruokahalua!
Kesäilta oli lämmin vaikkakin jo hämärsi.
Lennä!
...Ei tarvitse pelätä.
Voi Milou, et saisi olla niin hajamielinen.
Siinä valkeudessa, kaiken valkoisen seassa, hengitän sisään viimeisen uloshenkäyksesi.
Kun tiedät, mikä suurin intohimosi elämässä on, älä anna minkään seistä sinun ja unelmiesi välissä.
Katson Lindaa ja päästän irti.
Uusi lumi peittää sen.
Pitää hankkia lumikengät.
Birgit jatkaa matkaansa aurinkoisella Pohjois-Esplanadilla korkeakorkoisissa kengissään, ryhti suorana, vailla pienintäkään katumusta.
Sitä laulua laulan minä, hänelle kaipuun taajuuksilta.
Tämä on kaiken tuhoutuminen ja uusi alku.
Kunhan pysyisimme yhdessä, kaikki sujuisi kyllä hyvin.
Kahdenkymmenenviiden vuoden ajan hän on elänyt sen viruksen kantajana, joka riisti hänen rakkaansa elämän.
Hän hymyili minulle vastaan tullessaan ja vastasin hymyyn niin kuin hymyillään kenelle tahansa vieraalle ihmiselle, kenelle tahansa tuntemattomalle.
Ensin piti vain suudella vähän.
Ramatulaye.
Elämässä on hyvä elää.
Jouluaatto.
Hän rakasti Isoa Veljeä.
Emme saa olla yhdessä tässä elämässä, mutta olen niin iloinen, että olette olleet minun.
"Sen kuulee, kun kuuntelee sielullaan."
Sitten kurkotin käteeni uuden.
"Haluatko yhden?" kysyn ja hymyilen takaisin.
Hän ehti elämänsä aikana julkaista 29 novellikokoelmaa, 19 romaania, runoja sekä kirjoittaa iloksemme lukuisia tarinoita muun muassa Seutusanomiin.
Ja sitten hän lähtee tekemään jotain mielenkiintoisempaa.
"Minusta Rowan ansaitsee ne."
Minä kuitenkin tiedän, että minulla on vielä paljon aikaa.
Yllätysori ojensi turpansa boksin puomien raosta ja päästi pitkän, voitokkaan hirnahduksen.
Meidän jälkeemme on tullut uusia raketinrakentajia, ja heillä on uusi ilotulitetehdas.
Ja kaikki nauroivat myöntymisen merkiksi mustankirjavan ponin ympärillä parveillen.
Ja erityisesti: minkälaisen klassikkokaanonin luomme tuleville sukupolville oman aikamme kirjallisuudesta?
Viileässä tuulen virissä hän lähti kävelemään Kiewarran suuntaan.
Olen erityisen hyvällä tuulella.
Ja jos hän on siirtynyt tuonpuoleiseen, niin kuin syvään juurtunut vaistoni minulle kertoo, tiedä, että olemme palanneet yhteen ja katselemme sinua sinne alas maailmaan rakkautta säihkyvin silmin.
Kesäloma oli päättynyt.
Hän oli avoin jollekin tuntemattomalle.
Hirvi ontuen, Unto pää kumarassa, kaksikko kävelee metsään sisään.
Ja mistä sellaisen taian ripauksen olisi paremmin voinut löytää kuin kirjan kansien välistä - tai pienestä kahvilasta, joka näytti olevan kuin luotu ihmeisiin.
Minna voi vain katsoa peiliin ja miettiä, mistä nuo luonteenpiirteet ovat peräisin.
Puhelin antoi viimeisen äänimerkin ennen kuin mykistyi, ja Peri avasi vaatekomeron oven ja astui välikköön.
Ajattelen itseäni, ehkä se on melkein sama asia?
Vain säiliöt pysyivät, ja nekin ruostuivat.
Siinä olet sinä, joka jäit kaiuksi kehooni, sinä, jolle kerran lupasin qaulluqtaqin laulun.
Säästää ne myöhemmäksi.
Täällä ei ole tapahtunut mitään mitä en haluaisi muistaa.
Isän käsi osoittaa vastarannalle, kauas mantereelle.
Taukohuoneen ulkopuolella roikkuu rivissä verta valuvia sikoja.
Odottaa taivaan taas pimenevän ja ilman olevan sähköstä sakeana.
Meidän läheisyytemme oli sitä, että hieroin hänen kylmiä jalkojaan.
Nyt se on täydellinen.
Eikä yksikään aikuinen tule koskaan ymmärtämään, miten tavattoman tärkeätä tämä on!
Peli on käynnissä.
Ikuisesti.
Ainakin minun olisi oltava täysin rehellinen.
Hiiri nimeltä Miika.

Vuonna 2021 luettujen kirjojen aloituslauseet koosteena


Vuosi sitten tein postauksen vuonna 2020 lukemieni kirjojen aloituslauseista. Listaaminen oli hauskaa, joten päätin toteuttaa saman myös vuonna 2021. Aivan kaikkia ei tullut laitettua muistiin, joten ihan täydellinen lista ei ole, mutta ajaa asiansa. Melkoisen monenlaisia alkuja mahtui vuoteen nytkin!

Tällä kertaa laitoin muuten ylös myös lopetuslauseet, niistä tulee oma postauksensa. 


Lyhyitä ja ytimekkäitä alkuja:

Tik tak, tik tak.
Aallot keinuttavat lossia.
Jumalan, armeliaan armahtajan nimeen!
Lapsi sylissä nukkuu.
Aissatu, sain viestisi.En tiedä, miksi kirjoitan tätä.
Hän on kaunis.
Kerrankin tallilla tapahtui!
Otsa kuin auton konepelti.
Nelly rakasti hitautta.
Avaan silmät.
Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan.
Niniveen minut oli tuonut hyvin outo uni.
Lähestymme lampea stratosfääristä.
Saint-Germain-des-Prés!?...
Jos hän tulisi nyt, hän näkisi saman.


Pitkiä alkuja:

Pahvirasiassa haalistuu joukko sekalaisia valokuvia lapsuus- ja nuoruusvuosiltani, itäsaksalaisella muovikameralla napattuja muistoja, jotka äitini on antanut minulle säilytettäväksi. 

Akifumi käärii hihoja muutaman sentin ylemmäs ja vetää auki keittiösaarekkeen laatikon, jonka sisällä hopeiset ruokailuvälineet lepäävät omissa lokeroissaan.

Olen jo siinä iässä ja kaiken lisäksi sellaisessa kunnossa, että pitäisi aina ennen nukkumaanmenoa pestä jalat siltä varalta, jos joutuu yöllä Ambulanssin hakemaksi.

Istanbulissa oli aivan tavallinen keväinen iltapäivä, yhtä pitkä ja harmaa kuin monet muutkin, kun Peri oivalsi jotain kylmäävää: hän kykenisi tappamaan toisen ihmisen.   

Puoli tuntia sen jälkeen, kun Tim Jamiesonin koneen piti lähteä Tampasta kohti New Yorkin säkenöiviä valoja ja korkeita rakennuksia, se seisoi edelleen portilla.


Sitaattialoituksia: 

"Siksi kun minä olen pätevä tyttö", Lexia Vikander sanoi.
"Varjo on asunut elämäni yllä ja vaisua iloa on ollut vähän", kirjoittaa nuori minä.
"No, onko löytynyt ketään kivaa miestä?"
"Milloin voimme kuulustella epäiltyä?"


Henkilövetoisia alkuja:

Louis Fonin elämän viimeisestä aamusta tuli lempeä kuin kuiskaus.
Kun Jon Jacobsen kuolee elämänsä toisen kerran, on toukokuu.
Laura McCarthy sulki takaovensa, harppasi yli nukuvan koiran, joka kuolasi tyytyväisenä soralle, ja käveli reippaasti pihan poikki takaportille.   
Rino soitti minulle aamulla, luulin että hän pyytäisi taas rahaa ja valmistauduin sanomaan ei.
Antin lapsuus päättyi eräänä kesäiltana klo 21:07.
Israelin kuninkaana Jumalan rakastama Daavid kukisti moabilaiset.


Toiminnallisia alkuja: 

Parivaljakon kiidättämät sahanpuruilla kuormatut rattaat syöksyivät hurjaa vauhtia pitkin lehmuskujaa.
Vedän niin syvään henkeä, että sattuu ja pakotan kasvoilleni hymyn.
Kohotin katseeni kun kuulin naurun, jäin katsomaan kun näin tytöt.
Istun kotitalomme rappusilla Reykjavíkissä ja katselen alkavaa päivää.


Kysymysalkuja: 

Entä mikä tämä on?
Täytyykö vanhemmankin pukeutua halloweenina joksikin?
Minkälainen hätätilanne siellä on?
Mikä oikeastaan on klassikko?
Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi seistä näyteikkunassa alasti?


Miljöötä tai hetkeä kuvailevia alkuja: 

Aurinko ei vielä ollut noussut taivaanrannan ylle, ja yöllä alkanut sumu verhosi edelleen sankkana koko satamaa.
Kotikatumme, joka oli rakennettu jo ritarien aikaan, ei hiljentynyt koskaan vaan raikui aina asukkaidensa äänistä. 
Oli kirkas huhtikuun aamu, kun Kikka kiirehti aikaisin tallille.
Helsingin Aleksanterinkadulla elokuun valo teki mukulakivistä haikean keltaisia.
Oli kirkas, kylmä huhtikuun päivä.
Vartiokopin ikkunassa nököttää vaaleanpunainen pehmopossu.


Ja kaikenlaisia muitakin alkuja:

Eräänä päivänä mummoni ei enää pystynyt kävelemään.
Vuonna 1978 televisiomainokset rantautuivat Norsunluurannikolle, kauniiseen kotimaahani.
Sinä keväänä, kun päätin kirjoittaa kirjan valkoisesta, laadin ensimmäiseksi listan.
Muistan täsmälleen, missä olin ja mitä tein, kun näin isäni kuolevan.
Tämän kesän ensimmäinen ratsastusleiri oli alkamassa.
Kaksi hiirtä istui metsässä männynkäpyyn nojaillen.
...Olen pahoillani, ymmärrän kyllä tarpeenne, mutta en voi auttaa teitä.
Äidit meidän, jotka olette niin taivaissa kuin maan päällä.
Kuolema oli vieraillut tilalla ennenkin, eivätkä lihakärpäset olleet nirsoja. 
Meilläpäin Skotlannissa on vanha, viisas sananparsi: Whit's for ye'll no go past ye - Mikä on kohdalle tarkoitettu, se ei kulje ohi.
Hei, ja kiitos kiehtovasta kirjeestä, joka saapui hetki sitten toimitukseemme.
Nyt 58-vuotiaana taiteilijana ja aikani täällä telluksella hyörineenä ja pyörineenä pieni pateettinen pohdinta on paikallaan.
Kuusivuotiaana näin kerran hienon kuvan Tositarinoita-nimisessä kirjassa, jossa kerrottiin aarniometsästä.
Minusta tuli äiti 24. joulukuuta vuonna 2019.
On paikka, jossa sijaitsee heikkoutta, valoherkkyyttä katseille ja sanoille.


Mikä on sinun suosikkisi? 

Kirsi Ranin: Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika

 

Nemo, 2021. 219 sivua. 
Kirja saatu arvostelukappaleena.

Liityin ensimmäistä kertaa lukupiiriin pari vuotta sitten. Oikeastaan taisin perustaa sellaisen itse, tai ainakin heittää Instagramissa ilmoille ajatuksen lukupiiristä - ajatuksen, johon moni onneksi tarttui. 

Koronapandemia on ikävästi sotkenut lukupiireilyämme: jossain kohtaa tapaamisia ei ollut pitkään aikaan, välillä kokoonnuttin etänä. Olen silti tosi iloinen, että lukupiiri syntyi. On tullut luettua kirjoja, joihin muuten ei tarttuisi (välillä ne ovat olleet positiivisia yllätyksiä, välillä niitä ei olisi millään saanut luettua loppuun ilman lukupiirin painetta), ja tietysti kirjoista keskustelu on ollut antoisaa, samoin ihan pelkkä kokoontuminen yhteen samanhenkisten ihmisten kanssa. 

Hyvin samansuuntaisia ovat myös lukupiireistä kirjan kirjoittaneen Kirsi Raninin mietteet. Hänen lukupiiri-historiansa on tosin astetta pidempi ja monipuolisempi: Ranin kuuluu itse tällä hetkellä kolmeen eri lukupiiriin ja hänen Kirsin Book Club -lukupiirilläänkin on ikää jo yli kymmenen vuotta. Ranin siis todellakin tietää, mistä kirjoittaa. 

Lukupiiri-kirjassaan Ranin kertoo aluksi taustastaan lukupiireihin liittyen, mutta pääsee nopeasti vinkkeihin. Niitä riittää. Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika on kattava katsaus siihen, miten lukupiiri syntyy ja toimii. Kaikesta välittyy se, että Raninilla todella on pitkä kokemus erilaisten lukupiirien jäsenenä ja myös vetäjänä olemisesta. 

Raninin omia kokemuksia ryydittävät teoksessa muiden sitaatit. Ne tuovat hieman eri näkökulmaa, mutta lopulta kaikki kirjassa ääneen pääsevät ovat silti aika samaa mieltä siitä, miten hienoja lukupiirit ja kirjakeskustelut ovat. 

Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika sopii erityisen hyvin luettavaksi heille, jotka harkitsevat lukupiirin perustamista. Lukupiiriin liittymistä pohtiville se on mainio kurkistus lukupiirien toimintaan ja käytäntöihin. Toisaalta se sopii myös lukupiireissä jo oleville, sillä itsekin sain tekstistä paljon irti. 

Minulle kaikkein antoisinta on osio, jossa puhutaan kirjoista keskustelemisesta - siitähän lukupiireissä ennen kaikkea on kyse. Ranin listaa kirjassaan kysymyksiä, joita lukiessa kannattaa pohtia ja joista voi lukupiirissä keskustella. 

Vaikka kirjoista puhuminen on lukupiirin pointti, ja sen ehkä kuvittelisi olevan aina helppoa, ei hyvä keskustelu ihan joka kerta synny itsestään. Joskus toki niinkin käy, mutta välillä ainakin meidän lukupiirissämme keskustelu tuntuu tyrehtyvän nopeasti. Näin voi tapahtua helposti varsinkin silloin, jos kirja ei ole enää aivan tuoreessa muistissa. Raninin kysymyslistalla keskusteluun saisi varmasti uutta vauhtia. 

Lukupiiri-kirjassa Ranin käy läpi myös sitä, miten lukupiirikirja kannattaa valita. Lukupiirikirjoiksi on tarjolla huiman paljon suosituksia: teoksen lopusta löytyy nimittäin 200 kirjan lista lyhyine kuvauksineen. Tämän jälkeen on tilaa vielä omille kirjamuistiinpanoille, muun muassa sille, mitä ajatuksia mikäkin lukupiirikirja on herättänyt. 

Kokonaisuutena Lukupiiri - Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika on kattava teos lukupiireistä. Toivottavasti se innostaa myös uusia ihmisiä lukupiirien pariin!

Helmi Kekkonen: Tämän naisen elämä

Siltala, 2021. 211 sivua. 

Helmi Kekkonen on yksi suosikeistani. Rakastin Olipa kerran äitiä, ja muutama vuosi sitten julkaistu Vieraat on yksi kirjoista, joita palaan muistelemaan aina ajoittain - ja suosittelen sitä kaikille. 

Tämän naisen elämä tulee myös olemaan tällainen kirja. 

Minä istun taas sohvalla ja äiti keskellä lattiaa valtavan maton päällä, äiti koukistaa jalat alleen ja minä teen samoin.
Verhot ovat kiinni ja silti minä tiedän, että läheisen metsän takana olevalla lammella toiset lapset kiljuvat ja juoksevat ja makoilevat viltillä sormet mansikoista punaisina, siellä kaikki säihkyy toisella tavalla kuin täällä missä valo paljastaa vain ilmassa leijuvat hiukkaset ja lattian ohuen pölykerroksen.
Minä tiedän, että ulkona on maailma joka ei ulotu tänne, ei tällaisina päivinä. 

Tämän naisen elämä
 kertoo Helenasta, tytöstä, joka pukeutuu hautajaispäivän aamuna punaiseen mekkoon - koska äiti piti siitä. Nyt Helenan äiti on kuollut.

Kekkonen kerii Helenan elämää auki sekä eteenpäin teini-ikäisestä aikuiseksi että lapsuuden takaumin. Lapsuutta on varjostanut äidin mielenterveysongelma: elämä verhoin suljetussa talossa, jossa huonoja päiviä on enemmän kuin hyviä. Sellaisia, jolloin äidin piti antaa olla rauhassa makuuhuoneessaan, ja Helenan piti vain olla hiljaa ja pysytellä poissa tieltä.

Miten äidin mielenterveysongelma ja syyllisyys seuraavat Helenaa läpi hänen oman elämänsä? Miten lapsuudessa koetut asiat vaikuttavat kasvamiseen, työntekoon ja ihmissuhteisiin? Se on tämän kirjan kantava teema. 

En ole kertonut Eerolle lapsuudestani. En ole kertonut äidistä, en yksinäisyydestäni enkä hiljaisesta talosta. En ole kertonut huolesta, joka kiertyi vatsaani kuin käärme, en siitä miten se huoli sai minut jatkuvasti miettimään millä tuulella äiti oli ja miten hän voi. Enkä ole kertonut miten minä siitä huolimatta, sinä yhtenä päivänä, ilman mitään erityistä syytä kävelin koulusta pidempää reittiä kotiin.

Kekkonen kirjoittaa todella hienoa tekstiä, jälleen kerran. Hän kuvailee Helenan tunteita uskottavasti, enkä voi olla miettimättä, ammentaako hän omista kokemuksistaan. Ajassa, jossa lähes kaikki tuntuu olevan autofiktiota, voisi tällainen teksti hyvin olla sitä. 

Oli omakohtaista tai ei, tarina tulee iholle. Se on vaikuttava, ravisuttava ja ahdistavakin. En pysty lukemaan kovin pitkiä pätkiä kerrallaan, sillä vaikka nautin kirjallisesti taidokkaasta tekstistä, on sisältö niin painavaa, että ajoittain tulee jopa vähän liian paha olo.

Mutta vaikka tulee paha olo, kirja on hyvä, ja se kannattaa lukea. Monella on kokemusta jonkun läheisen mielenterveysongelmista, joten kirjasta löytää samaistuttavaa, mutta vaikkei olisi - ja ehkä juuri silloin - kirja kannattaisi lukea. Mielenterveysongelmien lisäksi kirja on kasvutarina ja tarina naisen elämästä. Sellaisesta elämästä, joka on täynnä kaikenlaisia asioita, tavallisia ja vähän vähemmän tavallisia, isoja, pieniä, herkkiä ja kipeitä.

Niin kuin elämä yleensäkin. 

työnnän kupin kauemmas, lasken kädet syliini
tällä kertaa kaikki menisi toisin, tämä on toinen talo ja toinen elämä, on pakko olla, minä olen aikuinen ja Eero ja minä olemme yhdessä,
tämä on toinen talo ja kaikki on hyvin.



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Mitä luimme kerran -blogin Laura, jonka mielestä kirja on "suuri tarina juuri siinä tavallisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan, jonka äärelle harvoin tulee pysähdyttyä".
  • Leena Lumi, jonka mielestä "Helmi Kekkosen todenmakuinen ja upeasti kerrottu tarina on kuin mustaa, kiiltävää jäätä eli kuka vain voi syöksyä pimeään".
  • Leena-Maija, jonka on kerrankin helppo olla samaa mieltä kustantajan markkinointitekstien kanssa.

Inkeri Markkula: Maa joka ei koskaan sula


Otava, 2021. 314 sivua. 

Maa joka ei koskaan sula on aivan mielettömän upea kirja. Inkeri Markkulan esikoinen Kaksi ihmistä minuutissa teki ison vaikutuksen, mutta tämä oli vielä parempi, ehjempi ja vaikuttavampi.

Tarina kertoo Unnista, jäätikkötutkijasta, joka selvittää Baffinin saarella, miten nopeasti Pennyjäätikkö sulaa. Hän kuuntelee jään sisältä kuuluvaa veden solinaa ja pudottaa aukkoihin kumiankkoja, joiden reittiä mereen hän seuraa. Unni myös etsii Jonia, mystistä miestä, jonka hän on tavannut jäätiköllä vuotta aikaisemmin - ja rakastunut.

Toisessa aikatasossa hypätään 70-luvulle, jossa nuori nainen synnyttää lapsen - kun samaan aikaan toisella puolella maata toinen nainen kulkee adoptiotoimiston rappusia ja toivoo parasta.

Lopulta jää, eläimet ja ihminen jakavat saman kohtalon. Näkyvintä se on täällä, missä jään liikkeet vaikuttavat kaikkeen. Katoava merijää piilottaa hylkeet jääkarhuilta ja metsästäjiltä, halkeava jäätikkö nostaa meren kyliin ja kalliopesiin, aikainen kevät harhauttaa linnut, valaat ja ihmiset. Sulan routamaan syliin uppoavat saappaat, tassut ja koparat, ja maan sisuksista nousee nuoria järviä, joiden kirkkaaseen pintaan aurinko kovertaa kuvansa. Ja me istumme tässä, mökissä maailman reunalla missä kompassitkaan eivät toimi, ja tunnemme historian huojuvan. 

Pintapuolisesti teos kertoo jäätiköistä ja niiden sulamisesta, siitä miten ilmastonmuutos vaikuttaa jäätiköihin ja sitä kautta niin moneen muuhunkin asiaan. Aihe on ajankohtainen, ja aina kiinnostava, varsinkin kun siitä kerrotaan näin kuin Markkula kertoo.

Syvemmällä on kuiten myös muita painavia teemoja.

Unnin ja Jonin kautta käsitellään niin kanadan alkuperäiskansojen pakkoadoptioita kuin myös saamelaisten asemaa ja kohtelua. Asioita, joita en teokselta odottanut, mutta jotka todella pysäyttivät. Henkilöidensä kautta Markkula pyörittelee näitä karmeita tapahtumia taitavasti, ja tuo ne lähelle. Maa joka ei koskaan sula on erittäin hieno teos jo pelkästään tarinaltaan.

Kuljen syksyyn kuin näytelmään, halki sateen ja valon paikkaan, missä minut  nimetään uudelleen. Astun värikkään esiripun raosta, olen koulun portailla taas. Minulla on uusi reppu, uusi penaali, uusi takki ja vanhat pelot, ja rintani alla kompassi, jonka pohjoisnuoli väpättää kuin koivulastusta vuoltu sydän. 

Tarinan lisäksi huikeaa on ilmaisu. Kirjassa on upea tunnelma! Jos Markkula kuvasi esikoisessaan taitavasti sademetsää ja suorastaan hukutti lukijan metsän ääniin, kasvien tuoksuun ja kosteaan kuumuuteen, heittää hän nyt lukijan jäälle, pakkasen purtavaksi. Pystyn tuntemaan kylmyyden, kuulemaan jään äänet ja valaan laulun. Kaikki ne eläimet, linnut, kasvit... Markkula todellakin osaa loihtia miljööstä elävän. 

Mietin, onko inuiittikielissä valaan huudolle omaa sanaa. Kuuluisi olla, sillä valaan huuto on aivan omanlaisensa, niin surullinen ja vahva että se vie kaikilta muilta ääniltä niiden voiman. Se on hyytyneen veren värinen, eikä se tule vain valtaisan merinisäkkään sisältä vaan maailman ytimestä, kaikkien huutojen alkukodista. 

Kirjallinen ilmaisu on kaunista, nautin sanoista ja tekstistä samalla kun järkytyn asioista. Mikä taito yhdistää niin paljon kaunista ja niin paljon rumaa, todellisuuden järkyttäviä asioita ja kirjallista lahjakkuutta.

Luulen, että Markkula on jatkossa yksi suosikkikirjailijoistani. 

Mutta on olemassa myös toinen aika, se, joka on ihmisen sisällä. Onnellisille tämä aika on vihollinen, sillä sen väistämätön kulku himmentää parhaimmatkin muistot, ja myös onnellisten iho kovettuu ja mieli harsuuntuu, eikä mikään koskaan toistu samanlaisena kahta kertaa. Mutta murheellisille se aika on ystävä, sillä se muuttaa surun haikeudeksi, se heilauttaa lempeää viittaansa ja lupaa: vuodet vaimentavat kipusi. Lopulta myös kaikki kauhea peitellään ajan harson alle. 

Jane Harper: Kuiva kausi


Tammi, 2019. 381 sivua.
Alkuteos The Dry, 2016. Suomentanut Mari Hallivuori.

Jane Harperin dekkarisarjaa on kehuttu kovasti, ja itseänikin se kiinnosti, etenkin Australiaan sijoittumisen vuoksi. En kuitenkaan halunnut aloittaa taas uutta dekkarisarjaa, sillä tykkään siitä, että minulla on yhtä aikaa kesken vain muutamia sarjoja. 

Kesälomalla päätin tähän kuitenkin tarttua.

Sarja kertoo Aaron Falkista, talousrikoksia ratkovasta keskusrikospoliisin työntekijästä, joka lähtee kotiseudulleen australialaiseen pikkukaupunkiin. Hän ei mene sinne työasioissa, vaan vanhan lapsuudenystävänsä hautajaisiin.

Falk ei ole käynyt paikkakunnalla vuosikausiin, ja pian selviääkin, että hän ei ole lähtenyt sieltä omasta halustaan. Nyt Falk joutuu tahtomattaan selvittämään ikävää tapausta, jossa hänen ystävänsä epäillään murhanneen perheensä ja sitten itsensä. 

Kuiva kausi käynnistyy hitaasti, enkä ole oikein varma, pidänkö siitä. Se vaikuttaa todella tavalliselta poliisidekkarilta.

Sellainen se ehkä onkin, mutta muuttuu onneksi alun jälkeen hyvin kiinnostavaksi. Henkilöt ovat mielenkiintoisia ja tapauskin ihan mielenkiintoinen, mutta erityisen mielenkiintoinen on Australian kuumuus ja kuivuudesta kärsivän pikkukaupungin miljöö. 

Jane Harper kirjoittaa sujuvaa tekstiä ja kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa: nykyhetken lisäksi Falkin teini-iän tunnelmissa. Kuuntelin kirjaa ajoittain äänikirjana, ja sitä oli paikoitellen vaikea seurata, sillä aikatasovaihteluita ei eroteltu äänikirjaversiossa mitenkään. Fyysisessä kirjassa ne oli painettu erilaisella fontilla. 

Tarina itsessään toimii, joskaan ei tarjoa kovin paljon jännitystä. Lähinnä siinä seurataan poliisin työtä rikoksen ratkomisessa ja menneisyyden osuuksissa kuvaillaan teini-ikäisten suhteita. Pikkukaupungin ihmissuhteet ja salailu, kyräily ja kateus saavat koko kirjasta aika ison roolin, eikä se ole välttämättä huono asia. 

Olisin kuitenkin kaivannut tekstiin jonkinlaista temponvaihtelua: nyt tunnelma ja tahti pysyvät kovin samanlaisina läpi kirjan. 

Luen ehkä joskus sarjan seuraavia osia, mutta mitään järjetöntä halua minulle ei tullut niihin tarttua. Voisin kuvitella, että sarja sopisi kuitenkin hyvin kevyiden ja väkivallattomien dekkarien ystäville. 



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Sivumerkkejä, jonka mielestä tarina on jännittävä ja hyvin otteessaan pitävä. 
  • Oksan hyllyltä -blogin Marika, joka pitää kirjasta sen tapahtumapaikan vuoksi. 
  • Luetut.netin Mari, jonka mielestä kirja on mitä parhain kesädekkari. 

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

 


Gummerus, 2021. 192 sivua.

Odotin kovasti tätä Antti Röngän uusinta teosta, sillä
Jalat ilmassa ja Silloin tällöin onnellinen olivat molemmat mielestäni loistavia. Tuttuun tyyliini olin kuitenkin ihan ohittanut sen, mistä kirja kertoisi. Koska en tapaa lukea takakansitekstejä, kirjan aihepiiri tuli vähän yllätyksenä. 

Nocturno 21:07 kertoo nuoren miehen seksuaalisesta heräämisestä ja siihen - ja myös muuhun - liittyvästä häpeästä. Aihepiiri on tärkeä, enkä muista lukeneeni aiheesta kirjoitettua kaunokirjallisuutta aiemmin. On hienoa, että aiheesta kirjoitetaan, vaikkei se nyt tällä kertaa ole minulle kaikkein läheisin.

Hän huomasi kirjoituspöydällä metrilakut, jotka oli ostanut kesätapahtumasta samana iltana. Niiden näkeminen nostatti uuden ahdistuksen aallon, entistä kovemman ja todellisemman. Hän tajusi, että silloin kun oli ostanut metrilakut, hän oli ollut viaton ja onnellinen. Hän oli kulkenut maailmassa kevyenä ja puhtaana, ollut osa kesäiltaa niin kuin pihan omenapuu. Siitä oli vain tunti. Nyt elämä oli pilalla, hän oli pilannut sen, eikä mikään olisi enää koskaan hyvin. 

Antti Rönkä on mielettömän taitava kirjoittaja, se oli selvää jo aiemmin, mutta vahvistuu nyt entisestään. Hän osaa sanoittaa tunteita aivan käsittämättömän taitavalla tavalla. Kaiken sen hämmästyksen, pelon ja häpeän ajatukset pystyy lukija todella myös itse aistimaan. Mukana on itseironiaa ja ripaus huumoria, mikä keventää ajoittain isonakin vellovaa pelkoa ja ahdistusta. 

Rönkä on rakentanut romaaninsa kiinnostavalla tavalla. Hän kertoo nykyhetkestä kellonaika kerrallaan: luvut on nimetty kellonaikojen mukaan. Menneisyyden luvut puolestaan on nimetty ikävuosien mukaan, aina sen vuoden, minkä ikäinen kertoja silläkin hetkellä on. Samojen asioiden parissa painitaan vuosi toisensa jälkeen, aina hieman uusin, mutta silti kovin samanlaisin ajatuksin. 

Vaikka romaanin menneisyys-osuudet on kirjoitettu päähenkilö-Antista kolmannessa persoonassa, ja nykyhetken Antti puolestaan kommentoi sitä, miten totuus on aina subjektiivista, on teos selvästi vahvasti omaelämäkerrallinen. Kirja on rehellinen ja ronski, eikä todellakaan häpeile, vaikka häpeästä kertookin. 

Inhorealistinen romaani on, ja Rönkä korostaa sitä kerronnallaan. 

Puhelun jälkeen avaan silmät, hengitän syvään ja pitelen puhelinta hikisessä nyrkissäni. Hyi helvetti. Hyi helvetti mä olen hirveä ihminen. 

On hienoa, että meillä on Suomessa näin lahjakkaita nuoria kirjailijoita, ja mielenkiinnolla odotan, mitä Rönkä vuosien varrella vielä kirjoittakaan. Nyt hän ammentaa nuoruudestaan - mitäköhän saamme lukea myöhemmin. 

Nocturnon parina kuuntelumusiikkina muuten toimivat mainiosti Chopinin Nocturnet, kaunein musiikki, mitä maailmassa on tehty - ainakin, jos Antilta kysytään. 



Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 
  • Tuijata, joka luki kirjan sen kerronnan vuoksi. 
  • Marjatta, jonka mielestä kirja on tarpeellinen.