Laura Save: Paljain jaloin

"Laura, tuore äiti ja vaimo, saa puhelun lääkäriltä magneettikuvauksensa tuloksista. Diagnoosi on tyly. Polven kierukkavammaepäily muuttuu osteosarkoomaksi, reisiluuhun pesiytyneeksi luusyöväksi, ja keuhkoissa piilee mahdollisesti etäispesäkkeitä. Lauralla, nuorella lääketieteen opiskelijalla, on edessään toisenlaisten opintojen aika.

Mitä seuraavaksi tapahtuu? Pitääkö jalka amputoida? Kuinka käy Otso-pojan ja Sofia-puolison? Entä koko parisuhteen? Voiko kaikki sittenkin olla vain yhtä suurta väärinkäsitystä ja kääntyä vielä valoisaksi? Vaikka kello pysähtyy ja arki muuttuu vuoristoradaksi, syövänkin kanssa voi silti elää. Päivän kerrallaan." 

WSOY, 2013, 380 s.

Laura Saven Paljain jaloin oli yksi niistä harvoista kirjoista, jonka laitoin varaukseen heti, kun viime syksynä luin tänä vuonna julkaistavien kirjojen katalogeja. Olin kolmantena varausjonossa kirjaan, jota ei oltu vielä edes julkaistu ja sain sen käsiini heti, kun se kirjastoon ilmestyi. Ja onneksi sain.

Paljain jaloin on riipaiseva kuvaus siitä, miten elämä muuttuu kertaheitolla. Se on rehellisen tuntuinen, koskettava ja todella lähelle tuleva teos elämän arvoista, ihmissuhteista, rakkaudesta ja kuolemasta. Paljain jaloin pohjautuu Laura Saven muistiinpanoihin ja päiväkirjamerkintöihin ja vaikka kirjan alussa kerrotaankin sen olevan romaani, on teksti varmasti suurimmilta osin täysin totta. Päiväkirjamuotoinen tyyli tuo sisällön lukijan syliin ja voin kertoa, että itse tutustuin kirjan aikana Lauraan niin vahvasti, että viimeisen sivun jälkeen en voinut kuin itkeä.

Vakavasta ja surullisesta aiheesta huolimatta teoksessa ei jäädä vellomaan itsesääliin eikä lukeminen ole raskasta. Välillä on tietysti huonompia hetkiä ja niistä kerrotaan, kuten syytä on, mutta aina välillä tunnelin päässä näkyy valoa ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta. Laura alkaa löytää elämästään uusia puolia, nauttii pienistä iloista eikä unohda huumoriakaan.

"Olemme perustaneet Otson kanssa kaljukerhon. Kerhon virallisena tavoitteena on kasvattaa hiuksia ja opetella kävelemään. Tällä hetkellä minä johdan kävelyssä ja Otso hiustenkasvatuksessa."

Paljain jaloin on yksi parhaista kirjoista, mitä olen koskaan lukenut. Ehkä jopa paras. Itse en ole sairastanut syöpää, onneksi, mutta toisinaan olen pelännyt, että sairastun. Enää ei pelota aivan yhtä paljon.

Laura Save hävisi taistelunsa syöpää vastaan ennen kuin sai tiedon kirjansa julkaisusta. 

Cecelia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa

The Time of My Life
2012 (alkup. 2011)
suom. Terhi Leskinen

"Lucy Silchesterillä ei mene hyvin. Hänen elämänsä rakkaus jätti hänet, ja hän sai potkut unelmatyöstään. Lucy välttelee ystäviään, vihaa uutta työtänsä ja asuu pienessä vuokrakämpässä vain kissa seuranaan. Hänen elämänsä perustuu valheisiin: hän valehtelee työstään ja työssään, ystävilleen, vanhemmilleen, kaikille - eikä halua kenenkään näkevän, kuinka onneton hän oikeasti on.

Kaikki muuttuu, kun Lucy saa kutsun tapaamiseen oman Elämänsä kanssa. Yllätys on suuri, kun Lucysta kaiken tietävä Elämä osoittautuu nuoreksi mieheksi, jolla ei myöskään mene kovin hyvin. Lucyn ja Elämän yhteinen taival ei ala lupaavasti: jokaisesta valheesta, jonka Lucy elämästään kertoo, hänen Elämänsä kertoo muille jonkin totuuden. Lucy ei voi enää vältellä omaa elämäänsä ja kipeidenkään totuuksien kohtaamista."

Kuten olen jo aiemmin maininnut, olen rakastanut Ahernin kirjoja. Viimeksi lukemani kahden novellin teos Tyttö peilissä oli kuitenkin pettymys ja lähdin hieman varauksella lukemaan Ahernin tuoreinta suomennettua romaania.

Varauksellisuus oli ilmeisesti aiheellistakin. Kirja ei millään tuntunut vetävän mukaansa. Päähenkilö oli ärsyttävä ja jos en olisi niin vannoutunut Ahern-fani, olisin taatusti jättänyt lukemisen siihen. En vain pitänyt kirjasta. Teksti oli jotenkin teennäistä, lapsellista ja typerää, eikä kunnon juonta tuntunut löytyvän.

Koska halusin antaa Ahernille mahdollisuuden, en jättänyt kirjaa kesken. Ja hyvä niin, tarina nimittäin parani selvästi loppua kohden. Kun kirja päättyi, olin tyytyväinen siihen, että olin sen lukenut. Ei kaduttanut. Mutta: ei tämä kyllä oikeasti mikään erikoinen ollut. Ja tätä vielä kuvailtiin takakannessa yhdeksi Ahernin parhaista kirjoista. Aloin vahvasti epäillä, olenko kasvanut ulos Ahernin tarinoista. Asia täytyy ehdottomasti selvittää ja tulevaisuudessa aionkin tarttua johonkin sellaiseen Ahernin teokseen, jonka olen lukenut aiemmin ja josta olen silloin pitänyt. Pidänköhän enää?

Pakko kuitenkin sanoa, ettei Tapaaminen elämän kanssa ollut missään tapauksessa huono kirja. Omat odotukseni olivat ja ovat edelleen vain niin korkealla, että pudotus maanpinnalle on raju.

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Bunker
2011
ISBN 978-951-20-8397-8
suom. Leena Vallisaari
142 s.

"Kaukana metsän keskellä sijaitsee vanha bunkkeri. Bunkkerissa viruu Monika-niminen nainen. Hänen kidnappaajansa on häijy ja väkivaltainen mutta ei vaikuta olevan kiinnostunut sen enempää seksistä kuin rahastakaan. lisäksi kaappaaja muistuttaa hämmästyttävällä tavalla miestä, jonka elämän Monika vuosia aikaisemmin tuhosi.

Nimetön kidnappaaja ja Monika ajautuvat piinaavaan psykologiseen kissa ja hiiri -leikkiin, jonka edetessä molempien karmivat salaisuudet tulevat julki. Kuka on lopulta uhri ja kuka pyöveli?"

Andrea Maria Schenkelin Bunkkeri tuli napattua kirjastosta mukaan aivan sattumalta. En ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä saksalaiskirjailijasta ja näin jälkeenpäin tutkailtuani selvisi, että hän onkin julkaissut vasta neljä romaania.

Bunkkeri on lyhyt ja helppolukuinen. Se oli mukava välipala muiden kirjojen keskellä ja riittävän erilainen. Kirja jakautuu kolmenkertojan pätkiin ja jokaisen kertojan fontti on erilainen. Yksi kertojista on nykyhetken Monika, toinen on sieppaaja ja kolmas on kaikkitietävä kertoja. Aluksi asetelma on lukijalle hieman haastava. Kuka puhuu milloinkin, jakoon totuttautumisessa kestää hetki. Kun sen tajuaa, se toimii erinomaisesti. Bunkkerissa ihmisten ajatukset ovat tärkeitä ja lukija kiittää siitä, että hän pääsee välillä Monikan ja välillä sieppaajan pään sisälle.

Bunkkeri ei todellakaan ole tyypillinen dekkari. Siinä ei ratkaista murhaa - ainakaan aivan suoraan. Lyhyessäkin teoksessa päästään hyvin sisälle henkilöiden ajatusmaailmaan ja heidän taustoihinsa. Kirjan loputtua se jättää hiukan kummallisen olon. Oliko se tässä? Miten nyt oikeasti kävi?

Ristiriitaiset ovat tämän lukijan tunteet. Mukavaa vaihtelua, muttei ehkä houkutellut lukemaan Schenkelin muita teoksia.  

Dan Brown: Kadonnut symboli

The Lost Symbol
2009
ISBN 978-951-0-31919-2
suom. Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi
435 s.

"Professori Robert Langdon saa tavallisena sunnuntaina yllättävän kutsun Washingtoniin vanhalta ystävältään ja oppi-isältään Peter Solomonilta. Langdon halutaan pikaisesti juhlapuhujaksi pääkaupungissa pidettävään tilaisuuteen.

Langdon suostuu äveriään historioitsijan pyytöön ilomielin, mutta perille päästyään hän huomaa astuneensa keskelle järkyttävää painajaista. Tuntematon taho todistaa mahdollisimman raa'alla tavalla kaapanneensa Peter Solomonin.

Solomonin vapauden hintana kaappaaja vaatii Langdonia auttajakseen ikiaikaisen salaisuuden selvittämisessä. Kukaan muu ei hänen mkaansa pysty ratkaisemaan arvoitusta, joka johdattaa Solomonin etsijät kohti kaappaajan tavoittelemaa päämäärää.

Ikivanhaan symboliikkaan ja vapaamuurareiden ajatusmaailmaan syvällisesti perehtynyt Langdon on valmis pelastamaan ystävänsä oman henkensä uhalla. Pian salaperäiset esineet, maailman tunnetuimmat rakennukset ja maamerkit paljastavat Yhdysvaltojen pääkaupungin kätketyn puolen. Lopulta ne tuovat näkyviin totuuden. Matka sen äärelle on vaaroja täynnä."

Pitkästä aikaa tartuin Dan Brownin teokseen, siihen ainoaan suomennettuun, jota en ollut vielä lukenut. Kirja alkoi lupaavasti ja hyvin Brownmaisesti. Toimintaa riitti ja kirja koukutti.

Mutta. Tuntui kuin olisin lukenut kirjan ennenkin. Kaikki oli niin tuttua, Brownille tyypilliset ja aiemmin niin mielenkiintoiset nippelitiedot historiasta, symboliikasta, vapaamuurareista ja arkkitehtuurista tuntuivat tylsiltä, turhilta ja niin nähdyiltä. Kirjan perusjuoni piti kyllä otteessaan, eikä opusta olisi malttanut laskea käsistään, mutta se johtui vain ja ainoastaan siitä, että halusin tietää, miten kirja päättyy. Halusin tietää, tapahtuuko siinä oikeasti jotakin. Jotain sellaista, mitä aiemmissa Browneissa ei olisi vielä tapahtunut.

Ei tapahtunut. Tarina oikeastaan pysähtyi täysin, kun jäljellä oli vielä viisikymmentä sivua. Loppu oli selostusta, salaisuuksien paljastamista ja lisää symboliikkaa ja vapaamuurareiden historiaa. Olisi nyt edes ollut jotain yllättävää, hienoa ja uutta, mutta kun paljastukset eivät paljastaneet mitään.

Jäi tunne, että on yritetty vain rahastaa menestysteosten vanavedessä. Tai ehkä Brown on itse niin innoissaan vapaamuurareista ja muusta syvälle menevästä nippelitiedosta, että hänen mielestään loppuratkaisu oli hyvinkin hienoa. Ehkä, en tiedä, mutta tavalliselle lukijalle kirja oli vain toisinto Brownin aiemmista teoksista.

Lee Child: Viides matkustaja

Gone Tomorrow
2011
ISBN 978-951-23-5163-3
suom. Jukka Jääskeläinen
464 s.

"New Yorkin öisessä metrovaunussa istuu vain Jack Reacher ja viisi muuta matkustajaa - mutta yksi heistä täyttää kaikki kohdat listalta, jonka Reacher oppi entisessä elämässään: itsemurhapommittajan tuntomerkit. Mutta miksi terroristi iskisi puolityhjään yövuoroon eikä työmatkaruuhkaan?

Kun Reacherin väliintulo aiheuttaa yllätyksen, jälkiselvittelyt saavat vähintään omituisia piirteitä. Miksi Reacheria kuulustelevat jos jonkinlaiset pukumiehet rajattomin valtuuksin? Ja kuka oli yöhön haihtunut viides matkustaja? Totuus hautautuu salaisten pidätyssellien, vallan käytävien ja kiillotettujen julkisivujen alle. Ja voimakkaat tahot tuntuvat päättäneen, että sen on parempi pysyäkin siellä..."

En ollut koskaan aiemmin lukenut Lee Childia, en ehkä ollut edes kuullut hänestä. Viidenteen matkustajaan tartuin kuitenkin kohtalaisin korkein ennakko-odotuksin, sillä olin kuullut teosta kehuttavan, jos ei nyt välttämättä ihan hirveän hyväksi niin ainakin perusdekkariksi. Sellaista kaipasin: kirjaa, jossa tapahtuisi tiiviiseen tahtiin ja joka pitäisi otteessaan.

Nämä odotukset Viides matkustaja myös lunasti. Vähään aikaan en ole lukenut tällaista kirjaa, jossa oikeasti tapahtuisi tapahtumien perään. Koko ajan tulee uusia juonenkäänteitä, mennään vauhdilla paikasta toiseen, tapetaan muutama ihminen ja uhkaillaan toisia, joudutaan itse uhatuksi ja melkein tapetuksikin. Toimintaa siis riittää ja itse koin sen ainakin tällä kertaa pelkästään positiiviseksi asiaksi.

Jo alun alkaen suhtautumiseni teokseen oli melko kevyt, joten en jaksanut välittää päähenkilön epärealistisuudesta, joka minua normaalisti olisi varmasti häirinnyt. Mies, jolla ei ole kotia, ei matkatavaroita, ei työtä, mutta jolla on kuitenkin loputtomasti rahaa... 

Viidennen matkustajan tarina pyörii sodan ja poliittisten teemojen ympärillä. Jokaiselle tutut henkilöt vilahtelevat tarinassa merkittävissäkin rooleissa ja tämä tuo tietysti siihen aina oman kiinnostavan säväyksensä.

Keskiverto dekkari, joka ehkä sopii kuitenkin tavallista paremmin aivojen nollaamiseen. Tätä lukiessa ei kerta kaikkiaan ehdi ajatella mitään muuta!

Cecelia Ahern: Tyttö peilissä

Girl in the Mirror
2012
ISBN 978-951-20-8741-9
suom. Terhi Leskinen
109 s.

"Tyttö peilissä

Lilan isoäidin talossa peilit on peitetty mustilla kankailla, mutta hän ei ole koskaan edes miettinyt asiaa sen kummemmin. Hääpäivänsä aamuna hän vetää kankaan syrjään yhden peilin edestä ja kumartuu katsomaan itseään, hieman liian läheltä.

Muistojentekijä

Sydämensä särkenyt mies on keksinyt koneen, jolla voi luoda uusia muistoja. Kone auttaa tekemään monta ihmistä onnelliseksi, mutta sen keksijää uudet muistotkaan eivät voi auttaa. Palkattuaan salaperäisen apulaisen mies päättää kuitenkin antaa myös itselleen uuden mahdollisuuden."

Olen aina pitänyt valtavasti Cecelia Ahernin kirjoista. P.S. Rakastan sinua sattui vahingossa kirjastosta mukaan melkein heti sen sinne ilmestymisen jälkeen ja ihastuin heti. Siitä lähtien olen hamstrannut luettavaksi kaikki Ahernin kirjat ja lähes poikkeuksetta pitänyt jokaisesta. Ainoastaan Suoraan sydämestä jäi kesken, mutta senkin uskon liittyneen lähinnä olosuhteisiin. Pitäisikin ottaa se uudelleen luettavaksi, tuolla kirjahyllyssä se odottelee.

Odotukset olivat siis kovat, kun lainasin kirjastosta teoksen Tyttö peilissä. En tiedä, miksi tartuin siihen vasta nyt, mutta kovalla innolla tartuinkin. Kirja sisältää kaksi novellia, maagista aikuisten satua, kuten takakannessa luvataan.

Ensimmäinen novelli, Tyttö peilissä, alkoi lupaavasti. Ihanan Ahernmaista, romantiikkaa ja satua yhdistettynä onnistuneen kummallisen juoneen. Toimii, ajattelin heti aluksi. Ja olisi toiminut, vaikka muutaman sadan sivun verran. Ideassa olisi mielestäni ollut aineksia pitkäksi romaaniksi, mutta nyt vaikutti siltä, että Ahern oli halunnut vain päästä siitä, mistä aita oli matalin. Tarina loppui töksähtäen aivan kesken ja itse olin ainakin todella pettynyt. Eniten ehkä juuri siksi, että ainesta olisi tosiaan ollut.

Kurjin mielin lähdin lukemaan seuraavaa novellia heti perään. Muistojentekijä oli tyyliltään ihan erilainen ja itse koin tyylin olevan jotain muuta kuin tyypillistä Ahernia. Teksti oli kuitenkin ehjä kokonaisuus ja tarinaltaankin toimiva, taipuen hyvin myös novellin mittaan.

Ristiriitaisin tuntein jään siis odottelemaan kirjastosta varaamaani teosta Tapaaminen elämän kanssa. Toivottavasti myös uutuus One Hundred Names suomennettaisiin pian!

Tami Hoag: Hautaa syvemmällä

Deeper than the Dead
2011
ISBN 978-951-0-37006-3
suom. Hilkka Pekkanen
430 s.

"Eletään vuotta 1985. Kalifornialainen yliopistokaupunki ravistellaan hereille, kun neljä koululaista törmää metsässä näkyyn, joka ei katoa heidän mielestään pitkään aikaan. Nuoren naiseen suu ja silmäluomet ovat umpeenliimatut, ja ruumis on puoliksi haudattu maahan. Heidän opettajansa, Anne Navarre, on yhtä lailla järkyttynyt - kuka kykenee tekemään tällaista. 

Kun käy ilmi, että seuraavakin kadonnut nainen liittyy tapaukseen, Oak Knollin sheriffinvirastossa käy aika vähiin. Tutkimusryhmään määrätään FBI-agentti Vince Leone, yksi käyttäytymistieteellisen rikostutkimuksen pioneereista. Leonen päättely johtaa hänet yllättävään suuntaan - murhaaja ei kenties olekaan syrjäytynyt psykopaatti.

Tappajan pirullinen leikki kiihtyy, ja myös Anne Navarre löytää itsensä keskeltä rikoksen pelikenttää. Ehtiikö Leone toimia ennen kuin tappaja saa hengiltä seuraavan uhrinsa?"

Kirja alkaa lupaavasti. Se herättää kysymyksiä jo ensimmäisessä luvussa ja vaikuttaa todella kummalliselta - ja raa'alta. Edellinen lukemani dekkari oli Eppu Nuotion Varjo, jonka alussa lapset löysivät naisen ruumiin, jonka huulet oli ommeltu kiinni. Tämä noudattaa melko pitkälti samaa linjaa: lapset löytävät naisen ruumiin, jonka silmät ja huulet on liimattu kiinni.

Tästä yhtymäkohdasta huolimatta teokset ovat kuitenkin hyvin erilaiset. Nuotion Varjossa lapset jäivät pian sivurooliin, kun taas Hoagin tarinassa ne ovat hyvin vahvasti läsnä. Murhamysteerin tai pikemminkin mysteerien - sarjamurhaajastahan kirjassa on kyse - lomassa selvitellään muutaman eri perheen perhekuvioita ja seurataan lasten elämää vaikeissa tilanteissa.

Lupaavan alun jälkeen Hautaa syvemmällä muuttuu taas tavalliseksi dekkariksi. Tunnelma latistuu hetkeksi ja jossain vaiheessa mietin jopa kirjan jättämistä kesken. Onneksi kiinnostavuusaste nousee jälleen ja pitää kyllä sen jälkeen otteessaan loppuun saakka.

Hautaa syvemmällä on kohtalaisen tyypillinen dekkari. Se tarjoaa matkan varrella useita vaihtoehtoja murhaajaksi. Osoittelee yhtä, osoittelee toista, palaa ensimmäiseen vaihtoehtoon ja sitten taas seuraavaan, paikoitellen jopa ärsyttävän paljon. On kuitenkin mielenkiintoista lukea vaihteeksi nykypäivänä kirjoitettua dekkaria, joka sijoittuu 80-luvulle, aikaan ennen dna-testejä ja muita nykyhienouksia. Lisäksi lasten näkökulma ja opettaja-päähenkilö tuovat dekkariin kiinnostavaa näkökulmaa. 

David Safier: Huono karma

Mieses Karma
2007
ISBN 978-952-279-029-3
suom. Tiina Hakala
280 s.

"Kolmekymppisellä Kim Langella menee lujaa: hänellä on rakastava aviomies (jota hän pettää), ihana tytär (jolle hänellä ei ole aikaa) ja loistokas ura televisiossa (ja alaisia joille kiukutella). Hänelle myönnetään Saksan tv-alan merkittävä palkinto, ja kaikki tuntuu menevän putkeen. Mutta silloin kohtalo puuttuu peliin.

Kim jää venäläisestä avaruusasemasta pudonneen lavuaarin alle, kuolee ja syntyy uudelleen - muurahaiseksi. Hän saa kuulla keränneensä roppakaupalla huonoa karmaa, ja nyt hänen on aloitettava hyvän karman hankkiminen muurahaisen ruumiissa. Pian hän tapaa kohtalotoverin, kuuluisan Casanovan, ja kun nämä kaksi syntisäkkiä yhdistävät voimansa, alkaa hervottoman hauska seikkailu, jossa päähenkilöt syntyvät milloin koiran, milloin marsun ruumiseen."

Lainasin teoksen kirjastosta pelkästään hauskan kannen perusteella. Kun luin kotona takakannen tekstin ja sen, että kirjaa kuvattiin hervottoman hauskaksi ja sen sopivan farssin ystäville, olin lähes varma etten kestäisi tekstiä muutamaa sivua kauempaa. Toisin kävi.

Kirjan idea tuntuu aivan järjettömältä. Uudelleensyntyä nyt muurahaiseksi ja seurata muurahaisen elämää. Ja Marsun ja koiran ja kastemadon ja oravan ja ties minkä muun. Se onkin tavallaan aivan järjetöntä, mutta David Safier on onnistunut. Kirja on ihan oikeasti hauska. Ja hauskuuden lisäksi siinä on ihan oikea sanoma. Kliseinen ehkä, mutta todellinen ja vakava kuitenkin.

En halua paljastaa liikaa, joten suosittelen ehdottomasti lukemaan. Kirja on kaikessa kummallisuudessaan sellainen, että jokaisen kannattaa se lukea. Ja miettiä miksi olioksi mahtaa itse seuraavan kerran syntyä...

Kirjasta piti myös mm. Järjellä ja tunteella blogin Susa.

Eppu Nuotio: Varjo

2009
ISBN 978-951-1-24468-4
240 s.

"Ensimmäiseksi lapset näkevät varpaat, joita kylmä merivesi huuhtelee. - Merenneito, Ilona huutaa tuulen yli. - Eikä ole. Se on joku juoppo, Vertti tietää. - Ei varmana ole. Humalaiset ei varmana lakkaa kynsiä.

Naisella on prinsessapuku ja tytöt tietävät heti, että se on morsiuspuku. Kädestä puuttuu nimetön.

Irronneita sormia ylikomisario Juha Heino on nähnyt ennenkin, muttei mitään tällaista: nuoren musliminaisen huulet on ommeltu kiinni. Epäilys kunniamurhasta saa Pii Marinin kuohuksiin. Hän alkaa kerätä lankoja käsiinsä, mutta keskittymistä hankaloittavat omat murheet."

Joululahjakirja Varjo pääsi luettavaksi heti joulun jälkeen. Dekkareita on tullut luettua viime aikoina suhteellisen vähän, joten ajattelin genren olevan mukavaa vaihtelua.

Tarina alkoi tyypilliseen dekkarien tapaan. Ruumis löydetään lupaavasti, kerronta vaikuttaa kiinnostavalta. Kunnes alkaa se varsinainen alku. Henkilöä toisensa perään, kaikki esitellään aivan liian tarkasti. Jokainen poliisilaitoksen henkilö, jokainen siivojaharjoittelijakin esitellään taustoja ja syntymätarinaa myöden. Ainakin näin kärjistettynä. Monta kymmentä sivua vain henkilöiden esittelyä ja koko alkuperäinen juoni hukkuu tämän esittelyn alle. Miksi ihmeessä lähes jokainen dekkari rakentuu näin?

Eppu Nuotion Varjo-teoksen päähenkilö Pii Marin on kirjan takakannen mukaan tullut tutuksi jo teoksista Musta, Kosto ja Maksu. Olettaisin siis, että myös suurin osa muista henkilöistä saattaisi olla samoja - ainakin kirjan alkulöpinöistä tulee ilmi, että Pii Marin on tuntenut Juha Heinon ja monet muut poliisit jo pitkään. En ole itse tutustunut näihin aiempiin teoksiin, mutta en ehkä haluakaan tietää, kuinka syvällisesti niissä on henkilöitä esitelty.

Kun esittelyistä päästään ja tarina pyörähtää vauhtiin, se muuttuu taas mielenkiintoiseksi ja jopa eteneekin jossain määrin. Lukija laitetaan pyörryksiin kahdella päällekäin kulkevalla murhamysteerillä: morsianmurhalla ja Piin isän murhalla - jota ainakin murhaksi epäillään. Aiheet kirjassa eivät ole kovin helppoja eikä teos ole varmastikaan niitä keveimpiä omassa genressään. Huonoksi en sitä kuitenkaan moittisi, vaikka aika ankarasti tuossa aiemmin kirjoitinkin. Ihan kelpoa luettavaa, ei ehkä rentouttavinta lomalukemista eikä parasta dekkarilaatua, mutta ei lukeminen harmitakaan. Ainoastaan loppu jättää vähän kylmäksi. Kaikkiin kysymyksiin ei saa vastausta. Eihän yleensäkään saa, mutta tässä jää kyllä aika tärkeitä kysymyksiä ilmaan.

Hieman eri mieltä kanssani oli muun muassa P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara.

Anja Snellman: Rakkauden maanosat

2005
ISBN 978-951-1-21608-7
149 s.

"Jokaisella rakastuneella parilla on Aasiansa, ja jokaisella rakkauden vaiheella on omat maanosansa. Oona ja Alex käyvät niistä jokaisessa. Pienessä Grönlannissakin ennen pudottautumistaan suurelle ja lopulliselle Antarktikselle. Jo suhteen alussa Oona ajattelee, että maanosia pitäisi olla enemmän. Myös Issaarian, Ormakin ja Umarlian pitäisi olla olemassa, että rakkaudet kestäisivät vähän kauemmin."

Anja Snellmanin Rakkauden maanosat tarttui kirjastosta käteen sen perusteella, että olin pitänyt Snellmanin Lemmikkikaupan tytöistä. Pokkari houkutteli pienuudellaan ja ohuudellaan - sen voisi hyvin napata mukaan mihin vain. Lisäksi aihe oli kiinnostava. Rakkauden ja parisuhteen vaiheiden kuvaaminen maanosina kuulosti niin kummalliselta, että teemaan oli pakko tutustua paremmin.

Epäilyksistäni huolimatta rakkauden kuvaaminen maanosina toimikin paremmin kuin hyvin. Snellman osaa hienosti löytää kytkökset maanosien ja parisuhteen eri vaiheiden ja tunnetilojen välillä. Tarina kulkee Oonan ja Alexin parisuhteen mukana ja etenee heidän kanssaan maanosasta toiseen. Tarinaa kerrotaan Oonan näkökulmasta ja lukija pystyy hyvin aistimaan Oonan ja Alexin rakkauden maanosat.

Olen vasta päälle parikymppinen, minulla ei ole lapsia enkä ole edes naimisissa. Siksi osa kirjan asioista tuntuu minulle vielä jokseenkin vierailta. Osa on kuitenkin tuttua ja loputkin pystyn hyvin ymmärtämään. Siksi uskallankin sanoa, että Snellman onnistuu kuvauksessaan mainiosta. Toki jokainen ihminen kokee asiat omalla tavallaan ja tiettyjä kirjan pätkiä leimaa jonkinlainen naiivius, mutta niinhän se on, mehän olemme naiiveja. Varsinkin juuri rakastuttuamme, Aasiassa.

Vuosi 2012 paketissa

Juuri päättynyt vuosi oli itselleni hyvä lukuvuosi. Sain vihdoin lukurytmistä kiinni ja aloin pikku hiljaa päästä takaisin siihen malliin, että aina on vähintään yksi kirja kesken, muttei se ole kesken kauaa. Uskaltaisin melkein sanoa, että näin paljon olen lukenut viimeksi yläasteiässä.

Tosin, enhän lue vieläkään paljon. Elämässä on kuitenkin nyt sen verran kiirettä, että olen tyytyväinen tähänkin määrään. Vaikka kiinnostavaa luettavaa olisi kyllä rutkasti enemmän.

Vuonna 2012 olen kirjoittanut yhteensä 23 kirjasta. Olin kuitenkin kirjoittamatta tänne kokonaiset puoli vuotta, joten osa kirjoista on jäänyt merkitsemättä ylös. Kolmisenkymmentä kirjaa voisi olla aika lähellä totuutta.

Vuoden 2012 luetut TOP3:
1. Ali Shaw: Tyttö joka muuttui lasiksi
2. Barbara Dimmick: Matkalla huomiseen
3. Audrey Niffenegger: Hänen varjonsa tarina

Viime vuonna luetuista kirjoista kolme oli ehdottomasti ylitse muiden. Kovasti mietin, miksen niille ole viittä tähteä antanut - nyt nimittäin antaisin.

Ali Shaw'n Tyttö joka muuttui lasiksi oli sellaista, mitä en koskaan aiemmin ollut lukenut. Se tehosi ja veti minut täysillä mukaansa. Odotan kuumeisesti sitä, että kirjailijan seuraava romaani käännetään suomeksi.

Barbara Dimmickin Matkalla huomiseen oli teos, joka yllätti positiivisesti. En ollut kuullut kirjailijasta aiemmin, enkä itse asiassa tiedä, onko hän kirjoittanutkaan mitään muuta. Hevosihmistä lämmitti tarina, joka sijoittui hevosmaailmaan, vaikkeivät hevoset pääosassa olleet.

Audrey Niffeneggerin Hänen varjonsa tarina tuli totuuden nimissä luettua jo vuoden 2011 puolella. Ei anneta sen kuitenkaan haitata, sillä tämäkin kirja oli sellainen, joka jäi taatusti mieleen. En juuri perusta yliluonnollisuudesta, mutta pienissä ja taidokkaasti kirjoitetuissa määrin se on sallittua. Niffenegger tämän taidon osaa.

Kuluvan vuoden tavoitteeksi otan vielä ahkeramman lukemisen. Olen iloinen siitä, että olen taas ymmärtänyt, miten kivaa lukeminen onkaan!