2009
ISBN 978-951-1-24468-4
240 s.

"Ensimmäiseksi lapset näkevät varpaat, joita kylmä merivesi huuhtelee. - Merenneito, Ilona huutaa tuulen yli. - Eikä ole. Se on joku juoppo, Vertti tietää. - Ei varmana ole. Humalaiset ei varmana lakkaa kynsiä.

Naisella on prinsessapuku ja tytöt tietävät heti, että se on morsiuspuku. Kädestä puuttuu nimetön.

Irronneita sormia ylikomisario Juha Heino on nähnyt ennenkin, muttei mitään tällaista: nuoren musliminaisen huulet on ommeltu kiinni. Epäilys kunniamurhasta saa Pii Marinin kuohuksiin. Hän alkaa kerätä lankoja käsiinsä, mutta keskittymistä hankaloittavat omat murheet."

Joululahjakirja Varjo pääsi luettavaksi heti joulun jälkeen. Dekkareita on tullut luettua viime aikoina suhteellisen vähän, joten ajattelin genren olevan mukavaa vaihtelua.

Tarina alkoi tyypilliseen dekkarien tapaan. Ruumis löydetään lupaavasti, kerronta vaikuttaa kiinnostavalta. Kunnes alkaa se varsinainen alku. Henkilöä toisensa perään, kaikki esitellään aivan liian tarkasti. Jokainen poliisilaitoksen henkilö, jokainen siivojaharjoittelijakin esitellään taustoja ja syntymätarinaa myöden. Ainakin näin kärjistettynä. Monta kymmentä sivua vain henkilöiden esittelyä ja koko alkuperäinen juoni hukkuu tämän esittelyn alle. Miksi ihmeessä lähes jokainen dekkari rakentuu näin?

Eppu Nuotion Varjo-teoksen päähenkilö Pii Marin on kirjan takakannen mukaan tullut tutuksi jo teoksista Musta, Kosto ja Maksu. Olettaisin siis, että myös suurin osa muista henkilöistä saattaisi olla samoja - ainakin kirjan alkulöpinöistä tulee ilmi, että Pii Marin on tuntenut Juha Heinon ja monet muut poliisit jo pitkään. En ole itse tutustunut näihin aiempiin teoksiin, mutta en ehkä haluakaan tietää, kuinka syvällisesti niissä on henkilöitä esitelty.

Kun esittelyistä päästään ja tarina pyörähtää vauhtiin, se muuttuu taas mielenkiintoiseksi ja jopa eteneekin jossain määrin. Lukija laitetaan pyörryksiin kahdella päällekäin kulkevalla murhamysteerillä: morsianmurhalla ja Piin isän murhalla - jota ainakin murhaksi epäillään. Aiheet kirjassa eivät ole kovin helppoja eikä teos ole varmastikaan niitä keveimpiä omassa genressään. Huonoksi en sitä kuitenkaan moittisi, vaikka aika ankarasti tuossa aiemmin kirjoitinkin. Ihan kelpoa luettavaa, ei ehkä rentouttavinta lomalukemista eikä parasta dekkarilaatua, mutta ei lukeminen harmitakaan. Ainoastaan loppu jättää vähän kylmäksi. Kaikkiin kysymyksiin ei saa vastausta. Eihän yleensäkään saa, mutta tässä jää kyllä aika tärkeitä kysymyksiä ilmaan.

Hieman eri mieltä kanssani oli muun muassa P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara.