Bazar, 2014. 206 sivua. 
Alkuteos The Boy in the Striped Pyjamas, 2006. Suomentanut Laura Beck.

Olin pitkään miettinyt, että tämä kirja pitäisi lukea. Tai katsoa elokuva, kun kaikki sitäkin tuntuivat kehuvan. Kirja kiinnosti, ja tiesin suunnilleen mistä on kyse, mutta silti tarina pääsi yllättämään.

Poika raidallisessa pyjamassa kertoo yhdeksänvuotiaasta Brunosta, jonka isä on saksalainen komendantti. Perhe muuttaa Hitlerin käskystä Auschwitziin, mutta pieni poika ei lainkaan ymmärrä, mitä paikassa tapahtuu. Retkillään Bruno tapaa piikkilanka-aidan takana istuvan puolalaispojan, jonka kanssa hän ystävystyy.

Teos kuvaa hienosti lapsen näkökulmasta jotain, mitä kukaan meistä ei voi todella käsittää. Yhdeksänvuotiaan on mahdoton ymmärtää kauheuksia, joita ympärillä tapahtuu - eikä hän edes tahdo ymmärtää. Toisaalta aidan takana istuu toinen yhdeksänvuotias, joka tietää paljon enemmän ja on kokenut osan siitä, mutta joka hänkään ei ihan kaikkea käsitä.

Kirja on nopealukuinen ja helppo siinä mielessä, että asiat kerrotaan lapsen näkökulmasta. Toisaalta näkökulman valinta tekee asioista koskettavampia ja tavallaan kamalampiakin kuin miltä ne tuntuisivat aikuiskertojan silmin. Auschwitz-tarinoita on tullut luettua paljon, hyviäkin, mutta saksalaisella lapsikertojallaan tämä on omanlaisensa.

Kirja on hyvä, ehdottomasti, mutta ihan en löytänyt siitä sitä kaikkea hehkutusta, jota olen kuullut ja lukenut. Koskettava tarina toki oli ja rankkakin - onnellista loppua harvoissa keskitysleiritarinoissa on.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Alma Talent, 2019. 201 sivua. 
Äänikirja 5 h 35 min, lukija Maija Lang. 

Bongasin tämän kirjan Storytellin listalta, kun etsin uutta kuunneltavaa. Sijoittamisen aloittaminen on kiinnostanut minua pitkään, joten kun aihe kiinnosti, nappasin kirjan kuunteluun sen enempää ennakkoon tutustumatta.

Sijoittajaksi 7 päivässä on kahden naisen kirjoittama ja naisen lukema kirja. Teos on kirjoitettu inspiroivasti ja toimii mainiosti kuunneltuna. Itse asiassa kirja tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu äänikirjaa ajatellen. Teksti on rentoa eikä turhan virallista, joten sitä on kiva kuunnella ja asioita oppii ihan huomaamattaan.

Teksti on jaoteltu teoksen nimen mukaisesti seitsemään lukuun, seitsemään päivään. Kunakin päivänä käsitellään uutta sijoittamiseen liittyvää asiaa tai teemaa, ja hyvä keino olisikin kuunnella aina yksi luku päivässä. Silloin asioiden omaksuminen olisi helpompaa. Itse kuuntelin useita lukuja päivässä ja huomasin, että jossain kohtaa uudet asiat alkoivat mennä vähän ohi - olisin tarvinnut enemmän aikaa sisäistää ne.

Kirjasta saa nopean katsauksen siihen, mitä sijoittaminen on ja mitä mahdollisuuksia se avaa. Mukana on paljon kirjailijoiden omia kokemuksia ja myös monet muut sijoittajat pääsevät ääneen. Teos on pintaraapaisu, eikä ehkä nimestään huolimatta tee sinusta sijoittajaa seitsemässä päivässä. Itse en ainakaan kokenut, että olisin kirjan jälkeen ollut valmis sijoittamaan, mutta toisaalta teoksen lopussa oli hyviä lukuvinkkejä, joiden kanssa aiheeseen voi perehtyä lisää.

Vaikka sijoittamista ei pelkästään tämän kirjan pohjalta pystyisikään aloittamaan, Sijoittajaksi 7 päivässä toimii kuitenkin mainiona katsauksen sijoittamisen aloittamiseen. Uskon, että tämä kirja innostaa monia aloittamaan sijoittamiseen tai vähintäänkin tutustumaan sijoittamiseen lisää - niin kannustavasti se on kirjoitettu. Tällaisia helposti lähestyttäviä lyhyitä kansantajuista kirjoja vaikeiksi mielletyistä aiheista kaivattaisiin ehdottomasti lisää.

Gummerus, 2018. 431 sivua. 
Alkuteos Hangman, 2018. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Daniel Colen trilogian ensimmäinen osa Räsynukke oli ihan loistava, juuri sellainen kuin vetävän trillerin kuuluukin olla. Valitettavasti kakkososa ei aivan yllä samalle tasolle, vaikka hyvä onkin.

Marionetti sijoittuu kronologisesti aikaan jonkin verran ensimmäisen kirjan jälkeen. Teos on kirjoitettu niin, että se toimii periaatteessa myös itsenäisesti, mutta suosittelen lukemaan Räsynuken ensin - irti saa nimittäin ehdottomasti enemmän, kun tietää avausosan tapahtumat ja tuntee jo ison osan henkilöistä.

Marionetin päähenkilö on Emily Baxter, joka oli ensimmäisessä kirjassa hieman sivuroolissa Wolfin ottaessa pääosan esittäjän paikan. Nyt Baxter pääsee parrasvaloihin, mikä on kiva, sillä hän on henkilönä kiinnostava. Etsivät saavat tutkittavakseen jälleen aika erikoisen tapauksen, jossa on käytetty mielikuvitusta, eikä ihmishenkiä säästellä.

Missä kirja sitten on heikompi kuin sarjan ensimmäinen osa? Kun Räsynukke alkoi suoraan toiminnan keskeltä, käynnistyy Marionetti selvästi hitaammin. Se ei tunnu lainkaan yhtä vetävältä kuin Räsynukke. Onneksi puolivälin tienoilla alkaa vihdoin tapahtua, ja sitten mennäänkin aika vauhdilla. Lopulta kirja on oikeinkin koukuttava.

Vaikka Daniel Cole on jälleen punonut pirullisen trillerin, ei hänen tyylinsä ehkä enää toisella kertaa onnistu samalla tavalla yllättämään. Siitä huolimatta on Marionetti on oikein hyvä trilleri, jonka lukee mielellään. Herkimmille en tätä kuitenkaan suosittele, ainakaan iltalukemiseksi. Sen verran väkivaltaa ja raakuuksia Marionetissä on.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, joka halusi tämän jälkeen lukea lisää Colea ja pian. 
• Kirjat kertovat -blogin Satu, joka ei ollut lukenut sarjan ensimmäistä osaa, mutta piti silti kirjasta kovasti. 
• Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirja ei ollut aivan yhtä koukuttava kuin Räsynukke.

Bazar, 2020. 301 sivua. 
Alkuteos The Age of Miracles, 2012. Suomentanut Pirkko Biström. 

Ihmeiden aika on kirja, jonka idea on samaan aikaan sekä kiehtova että todella pelottava. Teos kertoo siitä, miten maapallon pyöriminen alkaa hidastua. Yhtäkkiä vuorokausi onkin pidempi kuin ennen - ja pitenee päivä päivältä.

Kirjan päähenkilö on 11-vuotias Julia, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Julian elämä pyörii tavallisten asioiden ympärillä, mutta pikku hiljaa maapallon pyörimisen hidastuminen alkaa vaikuttaa kaikkeen.

"Entä jos me kuollaan näin?" Seth kuiskasi. Hän kuulosti vakavalta. Hän ei näyttänyt olevan peloissaan. 
Sekuntien kuluessa pimeys ja ilman koleus vaiensivat meidät kaikki. Nyt tajusin, että kymmenet koirat haukkuivat, ulvoivat kotipihoillaan. Kului monta minuuttia. Lämpötila laski laskemistaan. 
Suustani livahti epämääräinen rukous: Ole kiltti, ole kiltti ja anna meidän selviytyä. 
Sinä päivänä olimme samanlaisia kuin muinaisten aikojen kansat: oman suuren taivaamme säikyttämiä. 

Ihmeiden aika on dystopia maailmasta, joka voisi olla mahdollinen. Karen Thompson Walker kuvaa hyvin sitä, miten koko maailmaa kohdannut katastrofi muuttaa elämää. Miten osa sopeutuu ja osa yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni vanhasta.

Kirja on kiinnostava myös siinä mielessä, että harva tulee ajatelleeksi, mihin kaikkeen maapallon pyörimisen hidastuminen oikeasti vaikuttaisi. Mitä tapahtuu, kun päivä kestääkin 30 tuntia ja yö toiset 30? Kasvit eivät kasva, päivällä on järkyttävän kuuma ja yöllä vastaavasti kylmä.

Ihmeiden aika on kirjoitettu kauniisti ja teksti on herkkää ja surumielistä. Tarina vangitsee lukijan eleettömällä tyylillään. Karen Thompson Walker kertoo katastrofista taitavasti varhaisteinin silmin: samaan aikaan, kun maailma muuttuu, tapaa Julia ihanan pojan ja elää melkein tavallista elämää.

Sylvian pianon ääni hävisi mielestäni kokonaan. Samoin hävisivät auringonpaisteen tunne kasvoillani, mansikoiden maku, viinirypäleen rusahdus suussa. Kävi yhä vaikeammaksi muistaa ne aikojen takaiset aamut, jolloin aurinko nousi tarkasti ajallaan, muistaa sumun hitaasti hälvenevät kerrokset, ihana valo, päivän alku. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Like, 2020. 294 sivua. 
Alkuteos Heiđa, 2016. Suomentanut Maarit Kalliokoski.

Kansainvälisen mallinuran hylänneestä, lammaspaimenena tulivuoren kupeessa elävästä islantilaisesta Heidasta kertova elämäkertakirja ei ollut ihan sellainen kuin odotin.

Kansi, alaotsikko ja takannen teksti lupailivat bestsellermäistä, Villi vaellus -henkistä lampaista ja Islannin luonnosta kertovaa tarinaa, jossa "jylhä luonto ja myyttinen Islanti heräävät henkiin". Odotin saavani lukea ihania tarinoita lammastilallisen elämästä Islannissa: lampaiden hoidosta, lammastilan arjesta, kuvausta Islannin kauniista luonnosta...

Sitäkin oli, mutta ihan liian vähän. Lampaista puhuttiin lopulta varsin vähän, tai siltä se ainakin tuntui, varsinkin kirjan alkupuoliskolla. Jonkin verran istuttiin traktorin hytissä - mikä on toki iso osa maatilan arkea - mutta suurin osa ajasta puhuttiin kunnallispolitiikasta. Tärkeässä roolissa on kirjassa nimittäin päähenkilön maille suunnitellun vesivoimalan vastustaminen.

Aihe on Heidalle varmasti tärkeä, ja se on sitä ehkä koko Islannille, mutta teema tulee lukijalle täytenä yllätyksenä eikä siitä myöskään kerrota kovin hyvin. Vesivoimalan vastustuksesta ja hankkeen poliittisista kiemuroista puhutaan kovin luettelomaisella tyylillä ja päätöksenteon jokaisesta vaiheesta kertominen ajankohtineen on aika turhaa. Asian laajempi yhteiskunnallinen kontekstointi jää myös vähiin.

Loppua kohden kirja onneksi paranee ja sain lukea enemmän lampaista: keritsemisestä, tiineiden lampaiden ultraamisesta, karitsoinnista ja karitsojen hoidosta. Se oli paikoitellen hyvinkin kiinnostavaa, mutta näitäkään asioita ei esitetty kaikkein parhaiten. Koko kirjaa vaivasi luettelomaisuus ja luentomaisuus, teksti oli sisällöltään hyvää, mutta tuntui että esitystapaan ei kovin paljon kiinnitetty huomiota.

Karisto, 2020. 400 sivua. 

Pidin valtavasti Essi Pajun aikuisille suunnatun hevosromaanisarjan ensimmäisestä osasta Koskenniskan naapurissa. Se muistutti minua kovasti teini-iässä lukemistanu lukuisista nuortenromaaneista, joissa hevoset ja suhdekiemurat olivat pääroolissa. Koskenniskan naapurissa oli samanhenkinen: kevyttä juonenkuljetusta ja vähän kliseisiä kuvioita, paljon hevosia, kesää, kärpäsiä ja tallintuoksua.

Sarjan toinen osa Koskenniskan naisia oli samanlainen ja ihan yhtä hyvä.

Kirjan päähenkilö on tuttuun tapaan Aava, jokin aika sitten aviomiehestään eronnut toimistotyöläinen, jolla on teini-ikäinen tytär. Sarjan ensimmäisessä osassa Aava tuurasi maalaistallilla, mutta on nyt palannut normaaliin päivätyöhönsä. Hevoset ovat kuitenkin edelleen Vuohenkulmassa. Naapurikartanon isäntä Petteri on eronnut puolisostaan ja olisi vapailla markkinoilla, mutta Aava ei osaa edetä asian kanssa. Samaan aikaan hän kuitenkin lupautuu auttamaan Petterille erossa jääneiden huippuhevosten myynnissä, vaikkei oikeasti tiedä miten.

Tarina etenee tuttuja ja turvallisia polkujaan, eikä kirjassa oikeastaan ole mitään ihmeellistä. Juonikuviot ovat tuttuja jo niistä teini-iän hepparomaaneista, ja henkilöt ärsyttävät ajoittain paljonkin, koska eivät vaan toimi järkevästi.

Silti viihdyn kirjan parissa todella hyvin. Osittain syynä on ehkä juuri se nostalgisuus, mutta kyllähän näitä viihderomaaneja muutenkin aina välillä kaipaa. Hevosihmiselle hevosmaailmaan sijoittuva viihderomaani on osuva, ja kun hevosasioita kuvataan asiantuntevasti, on lukeminen kivaa. Teksti soljuu eteenpäin ja tarina etenee vauhdilla, joten kirja on myös nopealukuinen.

Jos siis kaipaat hevosiin ja ihmissuhteisiin keskittyvää, kepeää, humoristista ja oivallisesti kesäloman välipalakirjana nautittavaa luettavaa - valitse tämä. Odotan jo kovasti seuraavaa osaa, sillä ainakin toivon, että sellainen on tulossa. 

Otava, 2020. 320 sivua. 

Elokuvien ja tv-sarjojen tekijänä tunnetuksi tulleen Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit on kirja, josta kiinnostuin kirjailijan nimen perusteella, mutta jolle en jostain syystä silti asettanut kovin suuria odotuksia. Yllätyin iloisesti - teos oli nimittäin oikeinkin hyvä.

Pimeät tunnit sijoittuu 70-luvulle ja kertoo ajasta, jolloin Suomea koettelee sähkölakko. Sähköä säännöstellään niin, että sähköt katkaistaan aina tunniksi kerrallaan. Tarina seuraa yhtä perhettä ja heidän elämäänsä sähkölakon aikana. 12-vuotias Pauliina on toinen kertojista, toinen päähenkilö on hänen isänsä Esa, joka vastaa Hämeenlinnan sähkön säännöstelystä. Lisäksi on kaikkitietävä kertoja, joka katselee kaupunkia jumalan lailla ylhäältä päin.

Pimeät tunnit on jollain tavalla todella arkinen kirja, hyvällä tavalla. Siinä käsitellään tavallisten ihmisten tavallisia asioita: Pauliinan näkökulmasta varhaisteini-ikää, poikajuttuja, naiseksi kasvamista ja muita tuohon ikään kuuluvia, elämääkin suurempia juttuja. Pauliinan vanhempien kohdalla puhutaan avioliiton ongelmista, ja samalla lähipiirin perheissä myös muista teemoista, isoistakin, mutta silti yleisistä ja helposti samaistuttavista.

Teos tarjoaa myös mainiota ajankuvaa, 70-luvun elämänmenon kuvausta. Minulle kyseinen aika on vieras, joten moni saa 70-luvun kuvauksesta varmasti irti vielä paljon enemmän.

Johanna Vuoksenmaan teksti on helppoa, se ei tarjoa erityisesti nautiskeltavaa tai ihmeteltävää, mutta on kevyttä ja miellyttävää lukea. Ehkä läpi kuultaa käsikirjoittatausta - olisi helppo kuvitella tämäkin kirja elokuvaksi.

Tarina soljuu eteenpäin ja eri kertojat toimivat. Erityisesti pidän itse kaikkitietävän kertojan ylhäältä päin katsovista osuuksista, jotka ovat jollain tavalla todella hienoja. Myös Pauliinan lapsinäkökulma tuntuu luontevalta.

Kokonaisuuten Pimeät tunnit on hyvä kirja, jonka lukee mielellään. Se toimii eikä siitä löydy suurempaa valittamista. Kuuntelin kirjasta pätkiä myös äänikirjana, ja se toimii hyvin myös siinä formaatissa. Pidän erityisesti siitä, että Esan ja Pauliinan osuuksilla on eri lukijat.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Nemo, 2020. 123 sivua. 
Alkuteos The Boy, the Mole, the Fox and the Horse, 2019. Suomentanut Juhani Lindholm. 

Mikä ihana, ihana kirja! Poika, myyrä, kettu ja hevonen kiinnitti huomioni kauniilla kannellaan ja jo sen perusteella olin melko varma, että rakastan tätä.

Teos on erikoinen. Se ei oikeastaan ole vain kirja, se on taidetta. Charlie Mackesyn teoksessa ihastuttava tarina ja upeat kuvat ovat molemmat yhtä tärkeässä roolissa. Kirja on täynnä toinen toistaan hienompia kuvia: luonnoksenomaisia piirroksia, kuten kannessa, ja vesiväreillä maalattuja taianomaisia kuvia.

Kuvat ja teksti kertovat kaunista tarinaa pojasta, myyrästä, ketusta ja hevosesta, jotka tekevät yhteistä matkaa ja keskustelevat elämän suurista asioista. Puhutaan rakkaudesta ja ystävyydestä, elämänarvoista, syvällisistä ja vähän vähemmän syvällisistä - kuten kakusta. 

Tekstiä on lopulta varsin vähän ja kirjan lukee nopeasti, mutta sitä tekee mieli selailla useampaankin otteeseen. Kauniita kuvia voisi jäädä tuijottamaan pidemmäksikin aikaa.

Otava, 2020. 398 sivua. 
Alkuteos The Chain, 2019. Suomentanut Antti Saarilahti.

En ollut koskaan kuullut Adrian McKintystä, vaikka hän on kirjoittanut nyt yhteensä 20 kirjaa. Tuore trilleri Ketju kuitenkin kiinnitti huomioni heti.

Kirjan asetelma on nimittäin mielettömän kiinnostava. Kirjan päähenkilö Rachel saa kuulla, että hänen tyttärensä on kidnapattu. Hän on joutunut osaksi "ketjua", jossa hänen tehtävänsä on kidnapata jonkun toisen lapsi - vain siten hän voi saada oman tyttärensä takaisin.

Idea on kiero, sairas suorastaan. Kirjassa verrataan ketjua ketjukirjeeseen, mutta minulle itselleni tulee mieleen joku kamala peli. Joka tapauksessa siitä saa mainion trillerin.

Ketju käynnistyy vauhdilla heti alusta alkaen. Meno on nopeatempoista, mutta tunnelmaltaan kirja on psykologisen trillerin kaltainen. Mitä kaikkea äiti on valmis tekemään saadakseen tyttärensä takaisin, mitä kidnaappajien päässä liikkuu ja miten tyttö tilanteen kokee. Juoni etenee, tarina toimii ja kaikki tuntuu jopa ihan uskottavalta.

Kirjan puolivälin paikkeilla tunnelma kuitenkin vähän lässähtää. Tuntuu siltä, että kirja olisi jo voinut päättyä. Tahti muuttuu rauhalliseksi ja polkee hetkittäin paikoillaan, kunnes lopussa taas mennään ja yllytään oikein toimintajännärin mittoihin. Enää ei pelata psykologisuudella, vaan vuodatetaan vertakin ihan reippaasti, ja mennään ehkä vähän överiksi.

Teoksen heikkous on siis tempoilevuus ja epätasaisuus - ei oikein tiedä, mitä se yrittää olla. Henkilöt jäävät myös melko pinnallisiksi. Näistä asioista huolimatta Ketju on oikein kelpo teos. Kirja on vetävä, omaperäinen ja lopun epäuskottavuudesta huolimatta oikein toimiva trilleri.

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Kesäkuussa tuli luettua paljon, joten hyvä lukutahti jatkui. Luin kaikkiaan kymmenen kirjaa, joista kaksi tuli kuunneltua äänikirjoina. Kuukauden aikana tuli luettua tosi hyviä kirjoja, mutta myös hiukan heikompia. Kuukauden paras oli ehdottomasti Trevor Noahin Laiton lapsi.

Kesäkuussa luin seuraavat:

Lucinda Riley: Kuun sisar

Seitsemän sisarta -sarjan viides osa vei Espanjaan ja tutustutti romanikulttuuriin ja flamenco-tanssiin. Kirja oli jälleen viihdyttävä ja mielenkiintoinen, mutta turhan pitkä. Historian ja nykypäivän tapahtumien yhdistäminen toimii, mutta valitettavasti sarjan kirjat alkavat toistaa itseään.

★★★★

» Lue koko arvio

Tiina Lehikoinen: Kukkien kapina - yökertomuksia

Lehikoisen novellikokoelman piti tarjota uusia tulkintoja klassikkosaduista, mutta ihan en vakuuttunut. Kirja alkoi lupaavasti, prologi oli hyvä, mutta sen jälkeen kirja oli lähinnä hämmentävä. Tunsin itseni tyhmäksi, sillä en ymmärtänyt moniakaan novelleja. Klassikkosatuja niistä oli vaikea tunnistaa.

★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

Mikä ihana kirja tämä olikaan! Poika, myyrä, kettu ja hevonen on oikeastaan jo enemmän taidetta kuin pelkkä kirja. Upeita kuvia ja sympaattisia ajatuksia täynnä oleva kirja, joka sopii luettavaksi niin lapselle kuin aikuisellekin.

★★★★★

» Lue koko arvio

Jenni Multisilta: Yksi teistä kuolee (äänikirja)

Multisillan esikoisteos on psykologinen trilleri, jossa keritään auki vanhoja tapahtumia. Kirjan tunnelma on hieno, tapahtumapaikka osuva ja sen teemat mielenkiintoisia ja tuoreita. Valitettavasti formaatti ei antanut kirjalle oikeutta ja juonen perässä oli vaikea pysyä. Suosittelen lukemaan ihan perinteisenä kirjana.

★★★

» Lue koko arvio

Unna Lehtipuu & Merja Mähkä: Sijoittajaksi 7 päivässä (äänikirja)

Lehtipuun ja Mähkän teos kertoo sijoittamisen perusteet selvästi ja niin yksinkertaisesti kuin se on mahdollista. Kirja toimii mainiosti äänikirjana ja on kirjoitettu ja luettu jotenkin todella kivalla ja helposti kuunneltavalla tyylillä. Sisällöllisesti kirja antaa hyvän peruspaketin sijoittamisen aloittamiseen.

★★★★

» Lue koko arvio

Alan Bradley: Piiraan maku makea

11-vuotiaasta Flaviasta kertovan dekkarisarjan avausosa on kanneltaan kaunis ja tarinaltaankin varmasti monen mieleen, mutta minun sarjani tämä ei taida olla. En jaksanut kovasti innostua 50-luvun Englantiin sijoittuvasta agathachristiemäisestä tarinasta, jonka päähenkilönä seikkailee epäuskottava, pikkuvanha tyttö.

★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin

Trevor Noah: Laiton lapsi

Trevor Noahin omaelämäkerta on monella tavalla hieno kirja. Laiton lapsi kertoo elämästä apartheidin ajan Etelä-Afrikassa henkilökohtaisesti ja ymmärrettävästi. Tärkeässä roolissa on myös Noahin päättäväinen ja voimakastahtoinen äiti, ja pojan suhde äitiinsä. Noah kirjoittaa taitavasti ja mukaansatempaavasti, mikä tekee kirjan lukemisesta miellyttävää, vaikka se käsitteleekin vakavia aiheita.

★★★★★

» Lue koko arvio

Adrian McKinty: Ketju

Kesän odotetuin trilleri Ketju alkaa tilanteesta, jossa Rachel saa tietää, että hänen tyttärensä on kidnapattu. Rachelin on kidnapattava jonkun toisen lapsi, jos hän haluaa saada tyttärensä takaisin. Miten kutkuttavan jännittävä asetelma, joka todella toimi. Vetävä ja jännittävä trilleri, joskin puolivälissä oli vähän tyhjäkäyntiä ja loppu meni hitusen överiksi.

★★★★

» Lue koko arvio

Karen Thompson Walker: Ihmeiden aika

Mitä tapahtuu, kun maailman pyörimistahti hidastuu? Näin käy kirjassa Ihmeiden aika. Tilanne on mielenkiintoinen ja sen vaikutuksia ei tulisi ajatelleeksi. Thompson Walker kirjoittaa tyylikästä tekstiä lapsipäähenkilön näkökulmasta ja kirja on kaiken kaikkiaan aika hyvä.

★★★★

» Lue koko arvio

Daniel Cole: Marionetti

Daniel Colen Räsynukke oli huikea, mutta trilogian toinen osa Marionetti tuotti pienen pettymyksen. Vain pienen, sillä hyvä tämäkin oli, muttei yltänyt aivan avausosan tasolle. Marionetti käynnistyi vähän hitaasti, mutta kun vauhtiin päästiin, mentiin aika lujaa. Ovela juoni jälleen eikä ihan perinteisin, ruumiita säästelemättä.

★★★★

» Lue koko arvio