Karisto, 2020. 448 sivua. 

Pidän monista Johanna Sinisalon kirjoista todella paljon ja kun näen Sinisalon julkaisevan jotain uutta, luen sen varmasti. Aika harvoin joudun pettymään, joten odotin tätä uusinta kohtalaisen kovalla innolla.

Vieraat on voittanut Kariston suuren kauhuromaanikilpailun keväällä 2019. Luen hyvin vähän kauhua enkä erityisemmin ole pitänyt lukemistani - se siis vähän jännitti.

Vieraat kertoo tamperelaisesta perheestä: Masterchef-kilpailijana tunnetuksi tulleesta Essistä, hänen puolisostaan Siiristä ja heidän kahdesta lapsestaan Sissistä ja Luukkaasta. Essi on itsenäinen ja määrätietoinen uranainen, Siiri kirjanpitäjä ja kotona lasten kanssa. Viisivuotias Sissi on varhaiskypsä lapsi, joka osaa juonitella saadakseen mitä haluaa, kaksivuotias Luukas puolestaan aiheuttaa perheelleen huolta, sillä hän ei puhu.

Tarinaa kerrotaan vuorotellen Essin, Siirin ja Sissin näkökulmista. Välillä käydään myös sähköpostivaihtoa lasten biologisen isän kanssa. Tyypilliseen tapaansa Sinisalo hyödyntää kirjassaan artikkeleita, sekä todellisia että keksittyjä. Tieteelliset tekstit suoliston ja aivojen yhteydestä ovat tarinan kannalta tärkeässä roolissa.

Tarina itsessään on hämmentävä, hirveä ja samalla kiehtova. Perheen sisäisistä suhteista, lasten keskinäisestä asetelmasta ja muusta siihen liittyvästä saa jo yksinään paljon irti, mutta kun teemaan yhdistää vielä vähän yliluonnollisutta ja kauhun piirteitä, on tarinassa monia ulottuvuuksia. Sissin hermonpäät sihisevät ja surisevat, mahassa asuu Floora ja antibiootit estävät Luukasta puhumasta. Entä mikä rooli on asuntoon kuolleella Essin isällä tai huipputerävillä kokkiveitsillä ja kirjan kanteenkin päätyneillä saksilla?

Hrrrrr. Shrhrhs. Rhhhhh. 
Se on pikusti häiritsevää mutta samalla jotenkin rauhottavaa. Ei se mua kamalasti haittaa. Vähän ku olis sähkönen sisäkissa joka kehrää ilman ääntä. Hiirenhiljanen kissa, hassusti sanottu. 
--
Minun hermonpäissä hurisee, mutta ne on eri hermot kuin ne Siirin ja äidin hermot jotka menee tai romahtaa silloin kun ne suuttuu.

Kolmen henkilön vuorotteleva näkökulma tekee tarinaan mielenkiintoisen sävyn, sillä jokainen henkilö kertoo tarinaa niin kuin hän sitä itse katsoo - ja sanoo lukijalle oikeastaan kaiken, mitä ajattelee. Se tekee jokaisesta henkilöstä jollain tavalla vastenmielisen, vaikkakin samalla myös syvemmän.

En oikein osaa arvioida kirjaa genressään juuri sen vuoksi, että luen niin vähän kauhua. Kauhun piirteitä tässä on, mutten itse koe kirjaa pelottavaksi. Siinä on ahdistavia sävyjä ja tunnelma tihenee pikku hiljaa. Varsinkin lopussa tunnelma on hyvin tiivis.

Tarina etenee hyvin ja sujuvasti, mutta aavistuksen kirja ehkä olisi hyötynyt alkupään tiivistämisestä.  Itseäni jonkinnäköisenä ruokaharrastajana kiinnostivat kaikki pitkät ruokakuvaukset, jotka liittyvät Essin Masterchef-taustaan ja elämään kahvilanpitäjänä, mutta voin kuvitella, että osasta ne tuntuvat aika turhilta.

Kokonaisuutena Vieraat on oikein hyvä kirja, muttei mielestäni kuitenkaan ihan parasta Sinisaloa.

Luukas konttii lattialla, päristää huuliaan ja työntelee puuhakkaana muovitraktoria. Kuin taikaiskusta liike pysähtyy, poika istahtaa takamukselleen, ääni katkeaa, lihakset hervahtavat rennoiksi. 
--
Miksi aina välillä olen kuulevinani, että jossakin tiedostamattoman laidalla jokin kuiskii? 
Täällä. Jossakin lähellä.
Meidän kodissamme. Meidän lähellämme. 
Liian lähellä. 

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin
7. Kirjassa rikotaan lakia
15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö (kirjassa mainitaan ainakin Tomi Björck)
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa (sähköposti)
49. Vuonna 2020 julkaistu kirja

Pientä ja hiljaista elämää elelevä nuori Johannes tapaa muutaman vuoden tauon jälkeen taas ystävänsä Antin. Johanneksen nuoruudenrakastettu Aalo, Antin sisar, teki aikoinaan itsemurhan. 
Miehet eivät ole unohtaneet Aaloa, ja veli janoaa sisaren kuolemalle kostoa. Johannes vedetään tahtomattaan mukaan keskelle outoja, taianomaisia tapahtumia. Harmaa kaupunki muuttuu kammottaviksi karnevaaleiksi, menneisyys tuntuu sekoittuvan nykyhetkeen, totuus valheeseen, uni valveeseen ja elävät ihmisetkin ovat keinotekoisia, nuken kaltaisia. 
Olisiko Aalon surullinen kohtalo pitänyt vain kestää?

Paasilinna, 2015. 239 sivua. 

Yö ei saa tulla on Johanneksesta kertovan sarjan aloitusosa. Johannes tapaa yllättäen ystävänsä Antin, joka pyytää häntä avukseen tappamaan miehen, Sandvallin. Sandvall pitäisi Antin mielestä tappaa, koska hän pitää tätä syypäänä siskonsa Aalon itsemurhaan. Kuvioihin saapuu menneisyydestä myös Karoliina, joka yhdessä Antin kanssa saa Johanneksen mukaan mitä kummallisempaan kuvioon.

Kirjasta jää parhaiten mieleen sen tunnelma. Sävy on tumma, jopa synkkä, minkä nyt tietysti voisi päätellä genren ja kirjan kannen perusteella. Keskeisessä roolissa ovat myös Nukkumatti, yö ja uni - ja kirja onkin paikotellen hyvin unenomainen. Lukija ei tiedä, mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä harhaa ja mikä valhetta, mutta ei tiedä päähenkilö Johanneskaan. Varsinainen juoni on välillä hukkua tämän kaiken harhaisuuden alle.

Palelin yhä, tärisin, ja yhtä paljon pelosta kuin kylmyydestä. Peräännyin huoneen ovelle. Minun olisi pitänyt juosta pois, mutten voinut kääntää selkääni tapahtumille. --
Nukkumatti oli laskeutumassa jostain toisesta todelllisuudesta keskelle minun makuuhuonettani.

Itse koen kirjan myös jonkin verran ahdistavana. Ehkä se on tarkoituskin, ollaanhan tässä genressä, mutta minun juttuni se ei ole. Tämä on vähän kuin sellainen kauhuelokuva, jossa ei tule yhtään suvantovaihetta, vaan koko ajan luodaan painetta nimenomaan sen pelottavan ja ahdistavan tunnelman avulla.

Toisaalta, taito se on tämäkin. Tiina Raevaara onnistuu unenomaisen ja ahdistavan tunnelman luomisessa, sillä sitä tähän kirjaan on varmasti haettukin. Se ei vain taida olla minun juttuni.

Hän hymyili ja otti aurinkolasinsa pois. Harmaat pilvet heijastuivat hänen silmistään, ja minulle tuli outo tunne, etteivät ne välttämättä olleet juuri hänen silmänsä, ja sen ajateltuani tajusin, että olin ajatellut niin monta kertaa aiemminkin, monen eri ihmisen kohdalla. Kuinka hämmentäviä ajatuksia viime aikojen tapahtumat olivat tuoneet päähäni. 

Lukijaa myös vedätetään ja kirjassa on trillerimäisiä viitteitä. Loppuratkaisu on ennalta-arvattava, ja siitä huomaa selvästi, että kirja on ajateltu sarjan avausosaksi. Itse koen, että se olisi voinut toimia paremmin, jos ei oltaisi niin selvästi pedattu seuraavaa osaa.

Hyvä kirja, mutta ei minua varten. Kokeile, jos pidät tunnelmalla pelaavasta, synkästä ja ahdistavasta, mutta ei kuitenkaan niin kovin pelottavasta kauhusta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

"Hilpeät risteilymatkustajat nousevat Tukholmassa laivaan suurin odotuksin. Kummallinen nainen ja hänen poikansa herättävät kuitenkin levottomuutta, sillä parivaljakossa on jotain outoa, jotain uhkaavaa.
Kun äidin silmä välttää, poika käynnistää karmivan tapahtumaketjun, ja risteily muuttuu verilöylyksi veden päällä. Laiva lipuu vääjäämättä kohti Suomea ja aamua, joka voi muuttaa ihmiskunnan historian lopullisesti. Alkaa kilpajuoksu aikaa vastaan."

Like, 2016, 517 sivua.
Alkuteos Färjan, 2015. Suomentanut Stella Vuoma. 

En ole oikeastaan koskaan lukenut kauhua. Joskus varhaisteininä luin sen ikäisille suunnattuja kauhukirjoja, mutta aikuisiällä olen vältellyt tiukasti kauhu-hyllyä. Inhoan kauhuelokuvia, sillä olen tosi herkkä säikyttelylle ja etenkin ahdistaville psykologisille elokuville. Bongasin jostain blogista tämän Mats Strandbergin Risteilyn, ja minun oli pakko kokeilla.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat risteilylle, Suomen-laivalle. Miljöö on suomalaiselle kovin tuttu, vaikka me toki puhummekin toiseen suuntaan matkaten Ruotsin-laivasta. Laiva on tapahtumapaikkana kiintoisa, sillä kun suuri määrä ihmisiä ahdetaan pieneen tilaan muun maailman saavuttamattomiin, voi tapahtua mitä vain - ja tässä kirjassa tapahtuukin.

Tuon tila-näkökulman miettiminen onkin tässä kirjassa ehkä kiinnostavinta. En halua paljastaa kirjan juonta, mutta se saa ainakin minut ajattelemaan sitä, miten helppoa laivaan olisi kohdistaa jonkinlaisia väkivallantekoja tai esimerkiksi aiheuttaa valtava tartuntatautiepidemia. Ihmiset ovat merellä kovin suojattomia. He eivät pääse pakoon mihinkään, varsinkaan, jos yhteydenpito mantereelle onnistutaan katkaisemaan.

"He ovat jo melkein käytävän päässä. Enää kymmenen metriä kokolattiamattoa. Marianne jähmettyy paikoilleen kuullessaan oven läimähdyksen. Jostain lähistöltä kuuluu nopeita askelia. Ääni kaikuu käytävän seinissä. Hän ei osaa sanoa mistä päin se tulee."

Mats Strandenin Risteily on väkivaltainen ja raaka kirja. Sen voi jo toki kannestakin päätellä, mutta raakuuksilla todella mässäillään. Sen tarpeellisuudesta tai järkevyydestä voi olla montaa mieltä, mutta ehkä sille suodaan tässä genressä mahdollisuus. Herkimmille en kirjaa kuitenkaan suosittele.

Genrestä huolimatta itse en kokenut Risteilyä lainkaan pelottavaksi, sillä tällainen raakuuksilla mässäily aiheuttaa minussa jonkinlaisen vastareaktion, enkä ota mitään kirjassa enää kovin vakavasti. Toki tämän leikiksi heittämis -reaktion saattoi aiheuttaa myös se, mihin suuntaan juoni alkoi jo alussa kehittyä, mutta ei siitä sen enempää.

Kirjassa juonta kuljetetaan useiden eri henkilöiden kautta. Kuusikymppinen Marianne ei tiedä, mitä elämällään tekisi ja entinen iskelmätähti, nykyinen karaokeisäntä Dan Appelgren selviää risteilyistä kokaiinin voimalla. 12-vuotias Albin elää alkoholisti-isän ja pyörätuolissa istuvan äitinsä kanssa, kun taas risteilymatkustajana oleva Madde pukeutuu glitteriin ja höyheniin.  Mukana ovat myös laivan baarimikko Filip, vartija Pia ja entinen työntekijä Calle. Ehkä vielä joku muukin.

"Tämä on kuin niinä öinä Grisslehamnissa, kun he pelottelivat toisiaan. Nyt sitä verhoa on raotettu, sitä jonka olemassaolon hän vain aavisti silloin. Nyt hän tietää, millaisia hirviöitä sen takana on ollut piilossa koko ajan. Ne ovat täällä nyt."

Meinaan ahdistua siitä, miten huonosti kaikilla kirjan henkilöillä menee. On alkoholismia, yksinäisyyttä, huumeiden käyttöä, mielenterveysongelmia, huonoja perhesuhteita, ero... Risteilyllä ollaan näennäisesti iloisissa tunnelmissa, mutta pinnan alla mättää.

Kirjan edetessä on kiinnostavaa ajatella myös sitä, miten ihmiset muuttuvat, ja miten he alkavat käyttäytyä, kun tapahtuu jotain järkyttävää. Kun taistellaan elämästä ja kuolemasta. Tokikaan tämä kirja ei anna aiheesta kovin realistista kuvaa, mutta siitä huolimatta asian pohtiminen on mielenkiintoista.

Loppuyhteenvetona täytyy todeta, että selvästi Risteily herätti minussa monenlaisia ajatuksia - ehkä enemmänkin kuin olin ennakolta osannut odottaa. Mieleni tekisi antaa kirjalle neljä tähteä, sillä jollain kierolla tavalla pidin siitä. Tyydyn ehkä kuitenkin kolmeen, mutta saatan tarttua jossain vaiheessa Strandbergin seuraavaan teokseen, vuonna 2017 julkaistuun Hoivakotiin.

Helmet-lukuhaasteessa kirja menee kohtaan 21. kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi.

Risteily saa paikan myös Kirjoja ulapalta -lukuhaasteesta.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: