Carolina Setterwall: Toivotaan parasta


Kun Carolina toivottaa miehelleen hyvää yötä, hän ei tiedä tekevänsä niin viimeistä kertaa. Seuraavana aamuna hän löytää miehensä kuolleena sängystä. Hänestä on kertaheitolla tullut leski ja pienen pojan yksinhuoltaja. Yhtäkkiä hänen on sopeuduttava täysin uudenlaiseen elämään, ja käytävä läpi sitä, kuka hän oikeastaan on.

Otava, 2019. 400 sivua. 
Alkuteos Låt oss hoppas på det bästa, 2018. Suomentanut Laura Beck. 

Pelkäsin tarttua tähän kirjaan.

Luin helmikuussa Katriina Huttusen Surun istukan, joka oli todella ahdistavaa luettavaa surusta ja sen kanssa elämisestä, vaikka kirja itsessään olikin tärkeä ja hieno. Pelkäsin, että Carolina Setterwallin Toivotaan parasta voisi olla samanlainen: hyvin samojen teemojen ympärillä kun liikutaan.

Kyseessä on ruotsalaisen Setterwallin omaelämäkerrallinen teos. Se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun Carolina eräänä aamuna herää ja löytää miehensä kuolleena sängystä. Mitä tapahtuu Carolinan ja hänen pienen poikansa elämälle?

Ja sitten, eräänä torstaina toukokuun alussa, heti kelloi yhden jälkeen iltapäivällä, saan sinulta sähköpostiviestin. 
--
Aihe: Jos kuolen

Hyvä tietää, jos potkaisen tyhjää. 
Tietokoneeni salasana on: ivan 2014
Täydellinen lista on osoitteessa Dokumentit/Jos kuolen.rtf

Toivotaan parasta!
Aksel


Setterwallin romaani on rehellinen kuvaus suremisesta ja surusta selviytymisestä. Miten vaikeaa on käsittää puolison äkillinen kuolema, ja miten vaikeaa on jatkaa elämää sen jälkeen. Miten vaikeaa on ymmärtää, kun lääkärit sanovat, että suru ei ole sairaus ja että kahden viikon sairausloma riittää kyllä. Miten pahalta se tuntuu siinä vaiheessa, kun roskapussin vieminen tai ruuan valmistaminen itselleen ja lapselleen ei yksinkertaisesti onnistu.

Carolina Setterwall on rakentanut romaaninsa niin, että joka toisessa luvussa eletään aikaa hänen puolisonsa kuolemasta eteenpäin ja joka toisessa luvussa palataan menneisyyteen. Siellä käydään läpi pariskunnan historiaa aina ensitapaamisesta miehen kuolemaan asti. Nämä luvut ovat rakkaustarinaa: aluksi vaaleanpunaista hattaraa, ihanaa ihastumista, ja myöhemmin myös paljon muuta. Luvut tasoittavat kuoleman tuomaa tuskaa ja tekevät kirjasta osaltaan kevyemmän lukea, mutta toisaalta pahentavat tilannetta entisestään, kun henkilöistä ja heidän taustoistaan tulee tutumpia.

Kaikki tuntuvat olevan sitä mieltä, että se mitä minulla on tapahtunut on epäoikeudenmukaista. 
-- 
Ei, minä ajattelen. Ei se ole oikeudenmukaista, se mitä minulle on tapahtunut, mutta tiedättekö mikä ei myöskään ole oikeudenmukaista? Se mitä sinulle tapahtui. Et ansainnut kuolla. 

No, oliko pelkoni aiheellinen - ahdistiko liikaa?

Ei liikaa, mutta ahdisti kyllä, ajoittain pahastikin. Setterwallin teksti on välillä sydäntäsärkevää, toisinaan taas ihastuttavan onnellista, monina hetkinä ihan pohjattoman surullista, paikoin toiveikasta ja kaunista.

Tärkeässä roolissa on surun ja puolison menetyksen lisäksi vanhemmuus: Carolinan ja hänen pienen poikansa Ivanin kanssa matkataan surun keskellä eteenpäin, ja kaikki vaikuttaa pakosti myös lapseen. Erityisen vaikutuksen minuun teki Carolinan uskomaton lähipiiri, joka piti naisesta ja tämän pienestä pojasta huolta pahimman keskellä.

Minulla on vuoroin sydämentykytystä, pahoinvointia ja jonkinlaista kipua rinnan yläosassa. On vaikea vetää syvään henkeä. Ruumis, joka tuntuu käskevän minua pakenemaan, kohtaa yhä uudestaan aivot, jotka eivät tiedä minne pitäisi lähteä. En saa otetta tilanteesta. Joten pysyn paikoillani vielä hetken, Ivanin vieressä pimeässä. Huutomerkkejä täynnä. 

Kuuntelin osan kirjasta äänikirjana, jonka lukija on Usva Kärnä. Teos toimi hyvin myös äänikirjamuodosa.

Toivotaan parasta on henkilökohtainen, riipaisevan avoin ja koskettava teos, joka kannattaa lukea.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjassa kuljetaan metrolla.

Se sopii myös kohtiin:
4. Kirjailijan ainoa teos
6. Rakkausromaani (ainakin väljän tulkinnan mukaan)
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

Kicki Sehlstedt: Älä silmä pieni


Tukholmalaiset koulutytöt Matilda ja Amanda etsivät netin seksisivustoilta hyväksyntää, rakkautta ja rahaa. Aikuiset miehet tarjoavat heille jotain aivan muuta. Pian vaaralliset leikit muuttuvat hengenvaarallisiksi.

Nuoriin tyttöihin kohdistuviin rikoksiin perehtynyt tutkija murhataan, ja tutkiva journalisti Aida Svantesson ja kriminologi Kajan Berglund alkavat selvittää tapausta. Tukholman yöstä ja pimeästä verkosta paljastuu maailma, jossa hallitsee vahvimman laki.

Like, 2019. 362 sivua.
Alkuteos Sweet Lolita, 2018. Suomentanut Petri Stenman. 


Ruotsalaisen journalisti-kriminologi Kicki Sehlstedtin esikoisromaani Älä silmä pieni on karua luettavaa. Se kertoo aiheesta, joka on ollut viime aikoina paljon pinnalla: groomingista, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siitä, miten helppo on ajautua sellaiselle tielle, josta ei pääsekään kääntymään takaisin.

Romaanin pääosassa ovat teini-ikäiset Matilda ja Amanda, jotka huomaavat, miten helppo netissä on tehdä rahaa. Ensin riittää, kun vilauttaa tissinsä kameralle, mutta tietenkään se ei jää siihen. Tytöt huomaavat keinon huijata rahaa teinityttöjä netissä metsästäviltä miehiltä, mikä ajaa heidät vaarallisiin tilanteisiin. Toisaalla saman aiheen kimpussa häärivät toimittaja Aida ja kriminologi Kajan. 

Kicki Sehlstedtin romaani liikkuu kahdessa aikatasossa, kuten nykyään tapana lähes poikkeuksetta on. Nykypäivän luvut on otsikoitu lukemista helpottavasti: kerrotaan mitä päivää ja kellonaikaa eletään ja missä paikassa ollaan. Menneisyyteen sijoittuvat luvut kertaavat nimettömänä pysyttelevän tytön elämää ja hänen kokemaansa seksuaalista hyväksikäyttöä. 

Minä en soittanut poliisille, en silloin enkä myöhemmin. Sillä sinä olit oikeassa. Minä olin jäänyt sinne. Minä en huutanut. Minä en taistellut päästäkseni vapaaksi. Minä en juossut pois sieltä, vaikka ovi ei ollut lukossa. 
Siihen on syy. Häpeä. Minun häpeäni. Mutta myös sinun. Minä en halunnut, että sinun tarvitsisi hävetä. Minä en halunnut, että perheesi pettyisi sinuun. 

Älä silmä pieni on perushyvä jännitysromaani, jonka etu on ehdottomasti ajankohtaisuus. Tarina on kamala, eikä sen lukeminen ole aiheen vuoksi kovin miellyttävää. 

Kirjaa lukiessa kuiteknin mietin, tarjoaako se silti genressään mitään kovin uutta. Onhan näitä saman teeman trillereitä tullut luettua aikaisemminkin. Sehlstedtin romaanin henkilöhahmot jäävät hieman liian kevyiksi, tai ainakaan en koe heitä kohtaan mitään positiivisia tunteita. Kriminologi Kajan suorastaan ärsyttää, vaikka hänestäkin onneksi kirjan lopussa paljastuu edes hieman inhimillisyyttä. 

Muutenkin kirjan loppu pelastaa lukukokemusta - loppu on mielestäni kohtalaisen onnistunut ja sitoo tarinan yhtenäiseksi paketiksi. 

Nämä tarinat on pakko kertoa, ja meidän on aika kuunnella.

Älä silmä pieni on siis kokonaisuutena ihan kelvollinen jännityskirja, joka kannattaa lukea, jos dekkareista pitää. Itse en kuitenkaan saanut kirjasta irti niin paljon kuin olisin toivonut. Aiheesta johtuen kirja on melko ahdistava ja rankka, joten aivan herkimmille en tätä suosittele. 


***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19. Et pidä kirjan nimestä. 

Se sopii myös kohtiin: 
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
4. Kirjailijan ainoa teos
15. Kirjassa käsitellään jotain tabua (grooming, seksuaalinen hyväksikäyttö yms.)
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
45. Kirjan nimessä on kieltosana
49. Vuonna 2019 ilmestynyt kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, joka vaikutti pitäneen kirjasta hieman enemmän kuin minä. 
  • Kirjasähkökäyrä-blogin Mai, joka kritisoi muun muassa huonoa käännöstä. 
  • Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, jonka mielestä kirjailija on tarttunut huolestuttavaan ja tärkeään aiheeseen ja kirjoittanut siitä silmiä avaavan tarinan.

Tomas Gads: Pirulainen


Polttariseurueen ilo on ylimmillään, kunnes sankari pyllähtää vesilautaillessaan ja päätyy meressä kelluvan ruumiin kylmään syleilyyn. Tapaus vaatii virkavaltaa paikalle, ja tilanteen ottaa haltuun vasta perustettu Lounais- Suomen poliisin erikoistiimi, ryhmä Halme.

Työryhmän esimies komisario Halme on kansainvälisen uran tehnyt konkari. Hänellä on käsissään varsin sekalainen joukko poliisivoimien edustajia: entinen pörssiyhtiön huippujohtaja rikosylikonstaapeli Ann-Mari Forsman, lappeenrantalainen rikosylikonstaapeli ja kova luu Sergei Petrov, muiden ärsytyskynnystä koetteleva rikostutkija Magnus Mehtonen sekä naisten lemmikki, nuori kokelas Niklas Lindholm. Siinä Halmeen dream team.

Bazar, 2019. 333 sivua. 
Kirja saatu kustantajalta.

Tomas Gadsin Pirulainen on yksi niistä kirjoista, jotka bongasin kevään kirjakatalogeista. Listasin sen yhdeksi kevään kiinnostavimmista uutuuksista. Uudet suomalaiset dekkaristit ovat aina mielenkiintoisia, ja erityisesti teoksen tapahtumapaikat Turku ja Turun saaristo saivat huomioni.

Toisin kuin kirjailijan nimestä voisi päätellä, on teoksen taustalla kaksi naista. Tomas Gads -nimeä käyttävät iisalmelaiset sosiaalipsykologit Satu Roos ja Kaisa Nummela. Jälkimmäinen naisista on syntynyt Turusta, mikä selittää miljöön valintaa.

Olen lukenut varsin vähän suomalaisia dekkareita, joten minun oli Pirulaista lukiessa jotenkin vaikea suhtautua kirjaan. Mietin, millainen suomalaisen dekkarin kuuluu olla, ja onko tämä nyt sitä. Samalla kuitenkin tajusin, että tietenkään suomalaisen dekkarin ei kuulu olla jollain tavalla tietynlainen. Miksi ylipäätään pidin merkityksekkäänä sitä, mistä maasta kirja on lähtöisin?

Tosiasia on se, että pidän Pirulaisesta. 

Kirja on erilainen kuin odotin sen olevan, mutta tämä on vain hyvä asia. Pirulainen on psykologinen ja monitasoinen, ovela ja hyvin rakennettu. Kirjan lopussa totesin olleeni taas vähän tyhmä, niin kuin monesti dekkarien kanssa käy. Miten en tuotakaan hoksannut.

Porukka tervehti toisiaan vähän varautuneena. Paitsi Sergei, jonka olemus oli jääkuutiotakin viileämpi. Suoraan pakastimesta. Pitkä ja harteikas. Väritön niin naamaltaan kuin ilmeiltään. Mies, joka ei sanonut olemuksellaan yhtään mitään. 

Pirulainen on siinä mielessä hyvin perinteinen dekkari, että sen keskiössä on poliisien toiminta. Kirjassa seurataan juuri perustettua Ryhmä Halmetta, joka selvittää merestä löytyneen ruumiin tapausta.

Poliisidekkarit ovat minulle yleensä se epämieluisin jännityskirjallisuuden muoto. Kun seurataan poliisien toimintaa, muodostuu tarina helposti itseään toistavaksi ja jopa tylsäksi. Pientä vetämättömyyttä on havaittavissa myös tässä kirjassa: on kuulusteluja ja palavereja toisensa perään. Sellaista se poliisin työ toki on, mutta ajoittainen kaavamaisuus tekee lukemisesta hetkittäin raskasta.

Poliisidekkareissa on erityisen tärkeää se, että henkilöt ovat mielenkiintoisia. Hahmojen on oltava ehkä jopa vielä kiinnostavampia kuin monissa muissa kirjoissa, sillä kun seurataan tiiviisti yhden työporukan työtä, henkilöillä on normaaliakin enemmän vaikutusta.

Tässä kirjassa kaikki on sen osalta kunnossa. Henkilöitä rakennetaan pikkuhiljaa, eikä sarjan ensimmäisessä kirjassa päästä heidän kanssaan vielä kovin tutuiksi, mutta uskon, että heistä tulee sarjan edetessä aika hyviä. Roosin ja Nummelan luomat hahmot ovat kaikki keskenään erilaisia ja persoonallisia tyyppejä, joista jokainen löytää jotain samaistumispintaa.

Henkilökohtaisesti pidän myös kirjan tyylistä ja kielestä. Teksti on toteavaa ja lauseet ovat paikoiten hyvin lyhyitä, jopa listamaisia. Se vahvistaa tarinan tunnelmaa.

Tiedostamattaan hän oli oppinut ajankulun eksaktin määrittämisen kuulonvaraisesti. Jopa se riitti tuottamaan mielihyvää inhon keskellä. Se pieni palanen omaa ajattelua auttoi pitämään hengissä. Muu sielu oli jo murskattu. 

Pirulainen on kirjoittajiensa ensimmäinen romaani ja se paikoitellen näkyy. Muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että putoan kärryiltä ja joudun palaamaan taaksepäin. Kyse on kuitenkin pienistä asioista, jotka eivät vaikuta kokonaiskuvaan.

Kokonaisuutena Pirulainen on siis oikein toimiva sarjan avaus. Kirja jää lopulta niin jännittävään kohtaan, että odotan innolla, minkälaisen tapauksen pariin Ryhmä Halme seuraavassa osassa pääsee.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Kirjakassi-blogi, jossa kirjaa kuvailtiin kutkuttavaksi ja hyvin rakennetuksi dekkariksi. 
  • Kirjan vuoksi -blogi, jossa sanotaan Pirulaisen olevan erittäin vahva sarjan aloitus. 

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito


Saralla on ärrävika. Hän on vältellyt r-kirjainta koko kouluaikansa. Kahdeksan vuotta toivottomana päättyneen puheterapian jälkeen hän muuttaa Irlantiin, koska englanniksi r on yleensä pehmeä puolivokaali. Mutta muuttuuko mikään, kun nainen lakkaa olemasta Sara, teräväreunainen heinä, ja hänestä tulee neljäs Raamatussa mainittu nainen, Sarah? Voiko identiteetti olla yhden äänteen varassa?

Irlannissa Sara ihastuu kuvankauniiseen, ärränsä pariisilaisittain sorauttavaan huonekaveriinsa Celineen. Dublinia kiertävän jouluisen roadtripin aikana hänen on pakko selvittää, onko hänellä rohkeutta rakastaa ja olla oma itsensä.

Aula & Co, 2017. 207 sivua. 

Tunsin vuosia sitten henkilön, jolla oli ärrävika. Hän oli tosi taitava välttämään sanoja, joissa oli r-kirjain - sitä aina välillä ihan tarkkaan kuuntelin. Hänen nimessään tosin oli r, tietenkin.

Tuo henkilö oli asunut pitkään englanninkielisessä maassa, jossa suomalaista r-kirjainta ei tarvittu. Mikä loistava tilanne. Ja miten samanlainen tilanne kuin tässä Nelli Hietalan kirjassa, jossa ärrävikainen Sara välttelee sanoja joissa on r, ja muuttaa Dubliniin, jossa ei tarvitse puhua suomea ja käyttää suomalaista ärrää.

Englanniksi kukaan ei pysty edes kuvittelemaan lapsuuteni laulelmia, koulukiusaajien haukkuja, nolostuttavia hylkäämisiä, toistoja, epäselvyyksiä tai vikoja. Täällä kielellisiä vammojani ei ole. Olen tavallinen ulkomaalainen. 

Kielillä puhumisen taito kulkee kahdessa aikatasossa. Toisessa ollaan Dublinissa, jonne Sara on paennut puhevikaansa. Toisessa eletään aikaa viittä vuotta myöhemmin, kun Sara matkustaa uudelleen Dubliniin etsimään ystäväänsä ja ihastustaan, ranskalaista Celineä.

Kirjan juoni on varsin kevyt ja jääkin tämän kirjan heikoimmaksi osuudeksi. Kiinnostavinta on ehdottomasti kuvaus kielestä ja Saran puheviasta, ja siitä, miten se määrittelee koko hänen elämänsä. Miten Sara ei pukeudu farkkuihin tai anorakkiin, hae kioskilta irtokarkkeja tai apteekista Asperiinia - koska ei voisi puhua niistä.

Minä käytin takkia ja hametta, söin makeannälkääni suklaata ja pääkipuun Panadolia.

Saran puhevikaa kuvataan moniulotteisesti, mielikuvituksekkaasti ja taitavasti, joskin paikoin ehkä jopa hieman liikaa ja liian monesta suunnasta, onhan kyseessä vain parinsadan sivun mittainen teos.

Kielillä  puhumisen taidossa on toki kyse myös rakkaudesta, sellaisesta ihastumisesta, kun vielä etsitään itseään ja ollaan epävarmoja itsestään.

Yksi kirjan ominaispiirteistä on, että sen dialogi on kirjoitettu pääosin englanniksi. Se on kummallista. Dialogia toki käydään tarinassa suurimmalta osin englannin kielellä, ja ehkä sillä on haluttu päähenkilö-Saran kokemaa eroa suomen ja englannin välillä. Siitä huolimatta se on erikoinen ratkaisu.

Kielillä puhumisen taito on nopealukuinen kirja. Se on kirjoitettu kevyellä otteella, ja voisi kielensä, pituutensa ja päähenkilöiden iän vuoksi sopia vaikka nuorten tai nuorten aikuisten luettavaksi. Kirjan vahvuus on puhevian ja kielen taitavassa kuvauksessa, mutta muuten teoksen anti jää melko vähäiseksi.

Sanoja, joiden merkitys on suuri, ei ole helppo lausua. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Se sopii myös kohtiin:
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Sivutiellä-blogin Sirri, jolle kirja näyttäytyi jollain tavalla keskeneräisenä. 
  • Evarian kirjahylly -blogin Evaria, joka kirjoittaa kirjasta mielenkiintoisesti henkilökohtaisesta näkökulmastaan. 
  • Kirjakissakahvi-blogi, jossa kirjaa kuvaillaan ihastuttavaksi nuoren naisen kasvu- ja rakkaustarinaksi. 

Karo Hämäläinen: Miksi juoksen


Juokseminen on täynnä ristiriitoja: kipua ja nautintoa, lamaannusta ja intoa, hulluutta ja neroutta.

Karo Hämäläisen tie ultrajuoksijaksi alkoi kirjailijoiden lenkkisaunasta ja eteni kymmenen vuoden maratonputkeen, jonka jälkeen hurahdus yli 100 kilometrin kisoihin oli väistämätön.

Kehitys ei ole ollut suoraviivaista eikä juoksun ilo aina itsestäänselvyys. Oikean tekniikan ja varusteiden lisäksi elämäntilanne ja itsetunto vaikuttavat suoritukseen, halusi tai ei.

Otava, 2018. 208 sivua. 
Äänikirja 5h 46min, lukija Joel Mäkinen. 

Tarvitsin kuunneltavaa lenkkipoluille, ja mikä olisikaan sopinut sinne paremmin kuin kirjailija Karo Hämläisen omaelämäkerrallinen juoksuteos Miksi juoksen.

Kirja käy läpi sen, miten Hämäläinen hurahti juoksuun: ensin kirjailijoiden yhteiseen lenkkisaunaan ja sitä edeltävään lenkkiin, jossa mies yllätyksekseen pysyikin menossa mukana. Sitten tulivat maratonit, toinen toisensa perään - ja kun nekään eivät riittäneet, veivät jalat ultrakisoihin ja välillä myös poluille.

Aloitin kirjan kuuntelun tammikuussa ja kuuntelin välillä muuta, mikä vaikutti kuuntelukokemukseen. Vajaan kuuden tunnin äänikirja tuntui pidemmältä kuin se olikaan. Toisaalta tällaisessa kirjassa tauot eivät niin haittaa, mukaan pääsee hyvin keskeltäkin asiaa.

Karo Hämäläisen kirja oli kiinnostavaa kuunneltavaa ja se tsemppasi minua lenkkipoluilla. Vaikka omat lenkkini ovatkin täysin eri kaliiberia kuin Hämäläisen lenkit, samanlaisia ajatuksia sitä juostessa miettii joka tapauksessa. Oli hauska juoksennella omaa lenkkiä samalla kun Hämäläinen tahkosi ultrakisaa läpi, ja kuvaili kaikki ne tunteet, joita loputtomalta tuntuvan matkan aikana kävi läpi.

Mieleen jäi erityisesti se, että luovuttaa ei saa. Jos kerran antaa itselleen periksi, antaa periksi seuraavallakin kerralla. Karo Hämäläisellä itselläänkin tuntuu olevan todella kova tahto, joka on varmasti auttanut häntä pääsemään maaliin kisassa toisen jälkeen, vaikkeivät olosuhteet tai treenitavat aina ole olleet parhaat mahdolliset.

Karo Hämäläinen puhuu juoksun lisäksi vähän myös muusta, muun muassa kirjoittamisesta. Hän rinnastaa juoksun taiteeseen: esiin nousevat kirjallisuus Nesboineen ja kuvataide Picassoineen.

Miksi juoksen on hyvää luettavaa juoksijoille tai juoksusta innostuneille. Se antaa varmasti intoa ja ajateltavaa. Jos kuitenkaan et ole edes kuntojuoksija eikä juoksu lajina kiinnosta, et välttämättä saa tästä kirjasta kovin paljoa irti. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 44. Kirja kertoo Berliinistä, sillä kirja sijoittuu osittain Berliiniin.

Se sopii myös kohtiin:
1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

  • Luettua ja maistettua -blogin kirjoittaja, joka tarttui kirjaan vaikkei pidä juoksemisesta. 
  • Healthy style of living -juoksublogin Susanna, joka luki kirjan hetkessä. 
  • Lenkkareiden viemää -juoksublogin kirjoittaja, jonka mielestä Hämäläinen muotoilee ajatuksiaan hengästyttävän hienosti sanoiksi ja lauseiksi.

Emma Puikkonen: Lupaus


"Vaikka sinä olisit palavassa talossa tai uppoavassa laivassa, minä tulen ja pelastan sinut." 

Kun Rinna on lapsi, isä antaa hänelle lupauksen. Lupauksen tulevaisuudesta Rinna haluaisi antaa myös omalle tyttärelleen Seelalle. Ilmastonmuutoksen todellisuuteen heräävässä maailmassa Rinna ei kuitenkaan ole varma siitä, mitä hänen olisi tehtävä, jotta voisi pitää sanansa. Hän myllertää lapsuudenkotinsa pihamaan rakennuttaakseen tilalle suojan, minne voi piiloutua. 

Samaan aikaan Robert-veli kulkee Grönlannissa tutkijoiden matkassa kuvaamassa sulavia jäätiköitä, joiden alla vesi solisee uhkaavasti. Eräänä päivänä Robert lähtee rakastettunsa Neevin kanssa retkelle, jolta kumpikaan ei palaa.

WSOY, 2019. 304 sivua.

Lupaus on niitä kirjoja, joita lukiessaan tietää jo ensimmäisillä sivuilla, että käsissä on hieno teos. Se on sellainen kirja, joka saa hymyilemään, koska se on niin taidolla tehty. Tämä tunne pysyy viimeisille sivuille asti. 

Teos sijoittuu lähitulevaisuuteen, aikaan, jolloin ilmastonmuutos on edennyt nykyistä pidemmälle. Luonto on muuttunut entisestään, ruoantuotanto on vaikeuksissa ja lentomatkustamiseen on enää varaa vain rikkailla. Keskeisessä roolissa on ilmastoahdistus, jota jo nyt aika monet kokevat. Mitä tehdä, kun ilmastonmuutos etenee vääjäämättä?  

Kirja on siis todella ajankohtainen. 

Minun kannaltani kaikki on hyvin juuri nyt, tyttö on päiväkodissa ja paranee lisää jokainen päivä, tuuli tarttuu puihin, aurinko pilkistää pilvien lomasta. Mutta tämä mikä on ikkunan takana, on hajoamassa ja katoamassa, ja minä olen se, jonka joskus pitää kertoa se tytölle. 

Kirjan päähenkilö on Rinna, jonka isä lupasi aikoinaan pelastaa hänet mistä tilanteesta tahansa. Rinna haluaa luvata saman tyttärelleen Seelalle, mutta ei tiedä miten sen tekisi. Tarina seuraa myös Rinnan veljeä Robertia, joka lähtee tutkimusryhmän mukaan Grönlantiin kuvaamaan sulavia jäätiköitä. 

Teksti liikkuu useissa aikatasoissa, eikä ajankohtia turhaan selitetä auki. Se ei haittaa, sillä tässä kirjassa ei ole tarpeellistakaan tarkkaan tietää, missä ajassa liikutaan. 

Tarina on jaettu osiin, ja kirjassa on nykykirjallisuudelle harvinainen sisällysluettelo - joka jo itsessään on kuin runo. Jo sisällysluettelosta näkee, että Rinnan ja Robertin lisäksi ääneen pääsevät satunnaisesti myös muut henkilöt, jotka lomittuvat Rinnan ja Robertin elämään. 

Robert kävelee ja yrittää löytää näköalaa merelle, tuntee miten kylmä ei ole vain tuulessa tai ilmassa, se versoo maasta kuin kasvi, kiemurtelee housunlahkeesta sisään ja kietoutuu sydämen ympärille.

Lupaus on oivaltava ja ajatuksia herättävä kirja. Se on teos, joka herättelee viimeistään ilmastonmuutokseen ja voi jossakussa aiheuttaa entistä enemmän ilmastoahdistusta. Samalla se on kaunis kuvaus äidin ja tyttären välisestä suhteesta, tyttären kasvamisesta ja suhteen muuttumisesta.  

Puikkonen kirjoittaa järkkymättömällä taidolla: kauniisti, kuvailevasti ja soljuvasti. Teksti etenee helposti, välillä toteavasti ja lyhyesti, tarpeen mukaan taas pidemmin ja polveilevammin. 

Minulle Lupaus on paras tänä vuonna lukemani kirja. Se vakuuttaa ajankohtaisuudellaan ja tyylillään. Emma Puikkonen oli minulle ennen tätä vieras kirjailija, mutta tulen takuulla tutustumaan hänen aiempaan tuotantoonsa jatkossa. 

- Katso, osoittaa Seela sormellaan lintua pellon keskellä. Rusehtava maa, jonka keskellä seisoo tummanharmaa, ylväs lintu. 
Hiljennän vauhtia ja sanon: 
- Se on kurki. Ajetaan hiljaa. Kurjen voi nähdä tosi harvoin. 
--
Hän tuijottaa lintua, minä muistan runon suosta ja kurjesta. Ajattelen maailmaa, joka muuttuu, ja sitä, että minä olen luvannut Seelalle pelastaa hänet. Sitten Seela kääntää päänsä ja hymyilee onnellisena. 
- Nyt on harvoin!
- Niin on. 
- Me mennään roskaruokaravintolaan!
- Ei ku kotiin. 
Seela kurtistaa kulmakarvansa. 
- Ei kun nyt on harvoin. Me käydään harvoin roskaruokaravintolassa. Sä sanoit. 
--
Lopulta käännän auton ympäri ja me ajamme takaisin kaupoille. Minä ja Seela lähdemme syömään hampurilaisia, sillä harvoin pääsee sairaalasta pois kolmen viikon jälkeen, harvoin näkee kurjen, harvoin on elossa ja onnellinen. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja. 

Se sopii myös kohtiin: 
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
29. Kirjassa nähdään unia
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan on lukenut myös muun muassa: 

  • Tuijata, jonka mielestä Puikkosen kieli ja kerronta loistavat taitavuutta. 

Helmikuun luetut


Sinne meni helmikuu!

Lukukuukautena helmikuu oli minulle hyvä, luin yhteensä kahdeksan kirjaa. Kuukausi oli myös todella uutuuspainotteinen - seitsemän lukemistani oli tämän vuoden uutuuksia. Näin ei ollut suinkaan tarkoitus tapahtua, mutta kirjaston varaukset kasautuivat ja luin uutuutta uutuuden perään.

Samalla myös totesin mielenkiintoisen seikan.

Luin monta hyvää kirjaa, mutta en yhtään ihan loistavaa. Uskon sen liittyvän juuri siihen, että luin paljon uutuuksia. Yleensä nimittäin tutkin hyvin tarkkaan, mitä kirjoja päätän lukea. Silloin löydän juuri minulle sopivia kirjoja, ja niitä helmiä, jotka tekevät todella vaikutuksen. Uutuuskirjoja lukiessa joudun menemään vähän sokkona - ihan uusista kirjoista kun ei voi tarkkaan tietää, mitä odottaa. Silloin täysosumatkin ovat harvassa.

Varausjono on edelleen pitkä, mutta jospa maaliskuuhun mahtuisi muitakin kuin tämän vuoden teoksia.

Nämä luin tai kuuntelin helmikuussa:

Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan

Brittiläisen Jojo Moyesin Kuinka painovoimaa uhmataan ilahdutti minua hevosteemallaan. Se oli kaunis tarina ihmisen ja eläimen välisestä suhteesta, lasten huostaanotosta, sijaisvanhemmuudesta ja maahanmuutosta. Kirja oli sympaattinen, muttei kovin realistinen. Kokonaisuus jäi kuitenkin positiivisena mieleen.

★★★★

» Lue koko arvio


Heather Morris: Auschwitzin tatuoija

Tämä teos herätti minussa ehkä kuukauden ristiriitaisimmat tunteet. Kahden Auschwitzin vangin rakkaustarina ja selviytymistarina oli toki koskettava ja uskomatonkin, varsinkin kun sen kerrottiin perustuvan tositapahtumiin. Olisin kuitenkin kaivannut tekstiltä enemmän ja juonelta syvennystä. Lisäksi tarkempi tutkiminen paljasti, että kirjassa oli lukuisia asiavirheitä ja todellisuudessa totuutta oli väritetty paikoin railakkaastikin. Siitä huolimatta annoin kirjalle neljä tähteä, sillä jo pelkkä Lale Solokovin tarina on ansainnut ne.

★★★★

» Lue koko arvio


Pascal Engman: Patriootit

Chileläis-ruotsalaisen dekkaristin esikoisteos vakuutti. Poliittinen, ajankohtainen, kriittinen teos on laadukkaasti kirjoitettu, vaikka ei ehkä ihan täysin osunutkaan omaan lukumakuuni. 

★★★★

» Lue koko arvio


Katriina Huttunen: Surun istukka

Suomentajana monelle tunnetuksi tulleen Katriina Huttusen omaelämäkerrallinen teos kertoo surusta ja surun kanssa elämisestä. Huttusen tytär teki yllättäen itsemurhan muutama vuosi sitten. Kirja on hyvin henkilökohtainen, ahdistava, surumielinen ja tunteikas kuvaus kaikesta siitä, mitä äidin päässä tämän jälkeen liikkuu. 

★★★★

» Lue koko arvio


Ulla-Maija Paavilainen: Hyvä tyttö

1980-luvun lehtimaailmaan sijoittuvan sarjan avausosa oli viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Paavilaisen oma toimittajatausta teki kirjasta todentuntuisen. 

★★★★

» Lue koko arvio


Cecelia Ahern: Lyyralintu

Irlantilaiskirjailijan tuorein teos ei täysin vakuuttanut minua. Sen juonikuvio ja henkilöt ärsyttivät, vaikka onnistuivatkin lopussa voittamaan minut puolelleen. Viihderomaani oli ihan okei, mutta tuntui vähän pitkitetyltä, ja sai minut miettimään, olenko mahtanut "kasvaa ulos" Ahernin kirjoista. 

★★★

» Lue koko arvio


Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (äänikirja)

Nuortenkirjaksi luokiteltu Yksi kevät kertoo viiden tytön tarinan Suomen sisällissodassa. Omaperäinen aihe nuortenkirjalle. Äänikirjaformaatti ei tuntunut tässä kirjassa oikein toimivan: menin sekaisin henkilöissä ja kirja tuntui ajoittain tylsältä, vaikka sinänsä ihan kiinnostava olikin. 

★★★

» Lue koko arvio


Tomas Gads: Pirulainen

Maaliskuun puolivälissä ilmestyvä Pirulainen on kahden iisalmelaisnaisen salanimellä kirjoittama teos. Kyseessä on dekkarisarjan avausosa, ja täytyy sanoa, että olin iloisesti yllättynyt. Luen hyvin vähän suomalaisia dekkareita, ja ilmeisesti siitä johtuen minun oli jotenkin vaikea suhtautua tähän kirjaan. Pirulainen oli kuitenkin koukuttava, ovela ja hyvin punottu. 

★★★★

» Koko arvio tulee myöhemmin