Lontoon salaisessa kolkassa Henri Lachapelle opettaa lapsenlastaan Sarahia ja tämän hevosta uhmaamaan painovoimaa, aivan niin kuin hän itse teki Ranskassa viisikymmentä vuotta aiemmin. Mutta kun Henri joutuu yllättäen sairaalaan, 14-vuotias Sarah joutuu yhtäkkiä selviytymään maailmassa omin voimin.

Huostaanotettujen lasten tapauksia hoitavan asianajaja Natasha Macaulayn elämä näyttää menneen aivan pieleen: hän joutuu jakamaan asunnon karismaattisen mutta mahdottoman ex-aviomiehensä kanssa, ja töissä hänen koko harkintakykynsä on asetettu kyseenalaiseksi. Kun Natashan ja Sarahin polut risteävät, Natasha näkee mahdollisuuden panna asiat takaisin raiteilleen. Mutta hän ei tiedä, että Sarahilla on iso salaisuus, joka tulee muuttamaan heidän kaikkien elämän peruuttamattomasti.

Gummerus, 2019. 540 sivua.
Alkuteos The Horse Dancer, 2009. Suomentanut Heli Naski. 

Olen jossain määrin Jojo Moyesin fani ja lukenut yhtä lukuunottamatta kaikki hänen suomeksi julkaistuista kirjoistaan. Kerro minulle hyvää on ehdottomasti suosikkini, mutta muuten olen pitänyt erityisesti Moyesin itsenäisistä teoksista. Täällä blogissa niistä on käsitelty Ne jotka ymmärtävät kauneutta, joka oli hyvä, mutta ei parasta Moyesia.

Kuinka painovoimaa uhmataan on Moyesin uunituore suomennos. Alkuteos on tosin jo kymmenen vuoden takaa ja siis vanhempi kuin mikään kirjailijalta aiemmin suomennettu teos. Se näkyy tarinasta, sillä kirja on varsin erilainen kuin Moyesilta aikaisemmin lukemani romaanit. Ne ovat olleet selvästi rakkausromaaneja, vaikka muitakin teemoja kirjoissa on toki käsitelty. Kuinka painovoimaa uhmataan ei kuitenkaan ole rakkausromaani, joskin siitä löytyy myös parisuhdekuvioita.

Pääroolissa on 14-vuotias Sarah, joka elää epämääräisellä alueella Lontoossa isoisänsä Henrin kanssa. Sarah on poikkeuksellinen teini, joka ei välitä vaatteista tai meikeistä. Hänen keskeisintä elämänsisältöään ovat hevonen nimeltä Boo ja ratsastus. Sarah viettää kaiken vapaa-aikansa pienessä tallissa, joka on jäänyt keskelle kaupunkia kohonneiden suurten talojen puristuksiin. Sarah ratsastaa kaduilla autojen keskellä ja suuntaa puistoon harjoittelemaan kouluratsastusta. Henrillä on tausta Ranskan arvostetussa ratsastusakatemiassa Le Cadre Noirissa (joka on oikeasti olemassa) ja hän opettaa taitojaan Sarahille. Kun muut kiitävät poneillaan täyttä laukkaa suolle, harjoittelee Sarah korkeaa kouluratsastusta piaffeineen, levadeineen ja caprioleineen.

Kun Henri joutuu yllättäen sairaalaan, on Sarah pulassa. Hänen tiensä risteää kiireisen ja stereotypisen asianajaja Natashan kanssa, ja siitä seuraa monenlaista.

Hiljaisella mukulakivikadulla keskellä korkeita kerrostaloja, rekkaparkkeja ja pysäköityjä autoja oli seissyt nuori tyttö käsivarsi pystyssä, pidellen pitkää keppiä - ei uhkaavasti, vaan käskevästi. 
Hänen edessään keskellä tietä valtava hevonen oli kohonnut kiiltävien, lihaksikkaiden takajalkojensa varaan ja seissyt siinä täydellisessä tasapainossa. 

Tarina on sympaattinen, muttei kovin realistinen. Se tuo mieleen lapsuuden hevossadut tai sarjakuvat Hevoshullu-lehdestä. Sellaiset, jotka olivat ihania, mutta eivät kovin todellisia. Toisaalta en tiedä pitääkö tällaisen kirjan ollakaan niin kovin realistinen. Se on viihdyttävä ja Jojo Moyesin tapaan nostaa esille myös vakavia teemoja. Tällä kertaa käsitellyiksi tulevat muun muassa lasten huostaanotto, sijaisvanhemmuus sekä turvapaikanhakijat ja maahanmuutto-teemat yleisestikin.

Hevoset ovat kirjassa todella merkittävässä roolissa. Se miellyttää minua hevosihmisenä, sillä hevosmaailmaan sijoittuvia romaaneja on aikuisille tarjolla varsin vähän. Hevosia tuntevana ärsyynnyn kuitenkin välittömästi, jos aihetta käsitellään virheellisesti tai epärealistisesti. Tässä kirjassa sellaista ongelmaa ei ole. Joitain yksittäisiä kummallisia sanavalintoja bongasin, mutta ne sallittakoon - ja saattavat mennä myös suomentajan piikkiin. Jojo Moyes selvästi tietää, mistä kirjoittaa. Kirjan kansiliepeessä mainitaankin, että kirjailija on kasvanut hevosten kanssa.

Hevoset olivat, ehkä enemmän kuin mitkään muut olennot, ihmisen luomuksia. Ne saattoivat olla luonnostaan säikkyjä tai pelokkaita tai hankalia, mutta niiden reaktiot maailmaan muovautuivat yksinomaan sen mukaan, miten niitä kohdeltiin. Lapsi antoi vanhemmilleen aina uuden mahdollisuuden, koska toivoi saavansa rakkautta. Koira palasi nöyrästi isäntänsä luo, vaikka tämä olisi piessyt sitä. Vastaavaa kokenut hevonen ei enää ikinä päästäisi isäntäänsä - tai ketään muutakaan - lähelleen. 

Kuinka painovoimaa uhmataan on viihderomaaniksi kohtalaisen pitkä, 540 sivun teos. Se ei tunnu kuitenkaan liialta ja tarina kantaa hyvin loppuun asti. Lopussa tulee tirautettua muutama kyynel, kuten tapanani Moyesin kirjoja lukiessa on.

Kuinka painovoimaa uhmataan on ehjä kokonaisuus. Se ei ole mielestäni ihan Moyesin parhaimmistoa, mutta aika lähellä sitä. Mietin pitkään, onko kirja neljän vai viiden tähden arvoinen. Nelosen puolelle saa kallistumaan tarinan epärealistisuus.

Samantekevää, miten hyvä Sarahin hevonen oli. Kuinka kukaan pystyisi tekemään kaikkein painovoimaa uhmaavimman loikan, nousemaan Lontoon laitakaduilta Le Cadre Noirin loistoon? 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Kirja sopii myös kohtiin:
2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä
36. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja