Bazar, 2020. 320 sivua.
Alkuteos Colibrí, 2020. Suomentanut Susanna Paarma. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Amma, joka kirjoittaa blogissaan teoksen olevan vetävä kokonaisuus.
• Kirjarouvan elämää -blogin Piritta, joka kehuu muun muassa loppukoukkuja.
• Luetut.net-blogin Mari, jonka mielestä kirjan rakenne on nerokas.

Alkuteos Allt eller inget, 2017. Suomentanut Virpi Vainikainen.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

• Kirjoihin kadonnut -blogin Johanna, jossa kirja ei herättänyt suuria tunteita. 
• Kirsin Book Club -blogin Kirsi, jonka mielestä "kirjan kiinnostavuutta lisäsi huomattavasti se, että siinä oli muutakin sanomaa kuin se, saavatko Lexia ja Adam toisensa".

Hapanjuurileipurien parhaat: Readme.fi, 2019, 256 sivua. 

Hapanjuuri taipuu: Readme.fi, 2020, 252 sivua. 

Hurahdin syksyllä hapanjuurileivontaan. Olen aikaisemminkin tehnyt oman juuren ja leiponut sillä leipää, mutta ennen tätä olen käyttänyt aina ripauksen hiivaa apuna.

Syksyllä tein uuden juuren ja siitä lähtien olen leiponut pelkällä hapanjuurella - hiiva on jäänyt kokonaan. Hapanjuurileivonta on ihan uskomattoman koukuttavaa ja hapanjuureen tehty leipä paljon hiivaleipää maukkaampaa. Lisäksi hapanjuurileipä sopii ainakin omalle vatsalleni hiivalla kohotettua paremmin.

Itse tein juuren muilla ohjeilla, mutta Eliisa Kuuselan Leipävallankumous on superhyvä opas hapanjuurileivonnan aloittamiseen. Kirjassa annetaan ohjeet oman juuren tekemiseen ja opastetaan lukija kädestä pitäen hapanjuurileivonnan prosessiin. Kirja auttaa ymmärtämään, miksi asioita tehdään ja mitä taikinassa tapahtuu. Hapanjuurella leipominen saattaa aluksi tuntua monimutkaiselta, mutta kun prosessin ymmärtää, se on lopulta ihan yksinkertaista. 

Leipävallankumous-kirjassa on perusreseptejä, joilla hapanjuurileipuri pääsee hyvään alkuun. Täytyy tunnustaa, että itse sovellan aika paljon, enkä taida olla leiponut suoraan millään Leipävallankumouksen resepteistä. 

Kun hapanjuurella leipomisen perusasiat ovat hallussa, kannattaa tarttua kirjaan Hapanjuurileipurien parhaat. Siihen on koottu reseptejä, joiden takana on useita leipureita. Tästä kirjasta aktiivikäytössäni on muun muassa Karpalo-cashewpähkinäleipä.

Eliisa Kuuselan tuorein hapanjuuriteos on viime vuonna julkaistu Hapanjuuri taipuu. Se kannustaa kokeilemaan. Kun osaat perusasiat, muuta reseptiä hieman. Hapanjuuri taipuu opastaa, mitä ehkä kannattaa kokeilla ja mitä muuttamalla samasta pohjareseptistä voi saada ihan erilaisen.

Kaikki Kuuselan kirjat ovat helppolukuisia ja reseptit yksinkertaisia seurata. Kirjat on taitettu kauniisti ja kuvat upeista leivistä ovat huikeita. Suosittelen, jos leivän leipominen yhtään kiinnostaa.  Ole kuitenkin varuillasi, sillä kuten alussa sanoin, hapanjuurileivontaan jää koukkuun. Jossain vaiheessa huomaat, että juuri pöhisee keittiössä, tasoilla on taikinoita siellä sun täällä ja jääkaapissa kylmälevossa vielä muutama.

Ja kun et leivo, selailet Facebookin Hapanjuurileipurit-ryhmää. Sieltä saat vinkkejä ja voit ihailla upeita leipiä, joissa on taidokkaita koristeviiltelyjä.  Itse olen vielä ihan noviisi, enkä haaveilekaan sellaisista, mutta hyvää leipää saa vaikkei ulkonäkö olisikaan ihan priimaa. Postauksen kuvaankaan päätynyt maalaisleipä aurinkokuivatuilla tomaateilla ei ollut ulkoisesti järin kaunis. Maku on kuitenkin tärkein - ja sitä on hapanjuurileivässä lähes mahdotonta pilata.

Äänikirja 15h 28min, lukija Samu Haber. 

Alkuteos Unnatural causes, 2019. Suomentanut Veera Kaski.

Äänikirja 15 h 21 min, lukija Markus Järvenpää.

Istun lounasravintolassa syömässä, nenä kiinni kännykässä lukemassa ihmisruumiin mätänemisen vaiheista. Ei ällötä - kiinnostaa ihan suunnattomasti. Ruokakin maistuu edelleen hyvältä. 

Se kertoo tämän kirjan imusta ja mielenkiintoisuudesta.

Iso-Britannian johtaviin oikeuslääkäreihin kuuluvan Richard Shepherdin omaelämäkerta Epäluonnolliset syyt ei ole syyttä kansainvälinen bestseller. Se on niin kiinnostava ja taitavasti kirjoitettu, että ansaitsee kaikki kehunsa. Kirjaa ei oikeastaan malttaisi laskea käsistään, ja itse asiassa se sai minut jopa melkein harkitsemaan alanvaihtoa. Ei tosin ihan vakavasti, koska en koskaan pääsisi lääkikseen saati jaksaisi opiskella niin kauan, että joskus valmistuisin oikeuslääkäriksi.

Richard Shepherd kirjoittaa pääosin työstään. Aluksi siitä, miksi hänestä tuli oikeuslääkäri - hänkin muuten innostui alasta luettuaan aihetta käsittelevän kirjan. Shepherd kertoo opiskeluistaan: miten oli oltava oksentamatta ensimmäisessä ruumiinavauksessa, koska jos olisi oksentanut, ei tulevaisuutta oikeuslääkärinä olisi ollut. 

Valtaosan kirjasta saa kuitenkin Shepherdin 30 vuotta kestänyt työura ja ne lukuisat toinen toistaan mielenkiintoisemmat tapaukset, joita hän on ollut ratkomassa. Mies on ollut mukana muun muassa syyskuun 11. päivän terrori-iskujen tutkijana ja selvittämässä prinsessa Dianan kuolemaa. 

Teoksessa on paljon true crime -vivahdetta, käsitelläänhän siinä todellisia rikostapauksia. En ole itse true crimen ystävä, sillä jollain tasolla kammoan rikosten viihteellistämistä ja samalla yksityiskohtaiset rikoskuvaukset tuntuvat liikaa työltä. Tämä kirja ei kuitenkaan mene yksityiskohtiin - tai menee tietysti jollain tasolla, oikeuslääkärin näkökulmasta asioita puidaan välillä oikeinkin yksityiskohtaisesti. Mistään tapauksesta ei kuitenkaan kerrota kovin paljon, ja asioita käsitellään kunnioittavasti. 

Richard Shepherd kirjoittaa mielenkiintoisesti myös patologin työn arvostuksesta. Siitä, miten kenttä Iso-Britanniassa muuttuu ja tehtävät yksityistetään. Lopulta työ tuo mukanaan myös ongelmia, ja koko teos paljastuu itse asiassa terapiakirjaksi. Se ei kuitenkaan haittaa lainkaan, sillä kirja antaa valtavan paljon myös sen lukijoille.

Kiinnostavan sisällön lisäksi Epäluonnolliset syyt on upeasti kirjoitettu. Sen värikästä ja vetävää tekstiä on todella kiva lukea. Kirja on humoristinen ja hyvällä, sopivan rennolla tyylillä kirjoitettu. Ehkä osittain tyylinsä vuoksi kirja toimii todella hyvin myös kuunneltuna: itse pääosin kuuntelin tämän kirjan.

Epäluonnolliset syyt on takuulla yksi vuoden parhaista elämäkerroista. Kirjasta paistaa intohimo aiheeseen, ja sellaisia teoksia on aina ilo lukea. 

 

Alkuteos: Invisible women. Exposing data bias in a world designed for men, 2019. Suomentanut Arto Schroderus. 

Äänikirja 11h 22min, lukija Satu Paavola. 

Caroline Criado Perezin tänä vuonna suomennettu tietokirja Näkymättömät naiset on palkittu Royal Societyn Vuoden tiedekirjana ja Financial Timesin Vuoden bisneskirjana. Sitä on kehuttu moneen otteeseen muun muassa kirjasomessa, ja onhan kirjan aihe kiinnostava ja ennen kaikkea tärkeä. 

Se, miten naiset niin monessa asiassa unohtuvat, miten naiset ovat näkymättömiä. 

Perez tuo kirjassaan hyvin monella tavalla esille sen, miten maailma on tehty miehiä varten. Miten keittiönkaapistot ja niin monet muut asiat mitoitetaan miehille. Miten naistenvessojen pidemmille jonoille on ihan järkevä syy, mutta silti vessoja tehdään miehille yhtä paljon tai jopa enemmän. Miten vaikeaa naisen on saada puheentunnistusohjelmaa toimimaan, ja miten esimerkiksi lääkkeet mitoitetaan keskivertoa, eli miestä varten.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että on hienoa, että Perez nostaa näitä asioita esille. Hän on tehnyt valtavan työn, ja kirjasta todellakin välittyy se, miten naiset jäävät maailmassa miesten varjoon. 

Mutta. 

Kirjana Näkymättömät naiset on ihan valtavan raskas ja vaikuttaa keskeneräiseltä. Se on täynnä tilastoa tilaston perään. Perez luettelee kirjassa prosenttilukuja, määriä, vuosilukuja - kaikenlaisia lukuja toisensa jälkeen. Varsinkin äänikirjana se on todella raskasta kuunneltavaa, ja luvuista menee puolet ohi. 

Tuntuu siltä, että kirja on koostettu vain kaikesta mahdollisesta kerätystä faktasta. Fakta on, kuten jo sanottua, erittäin painavaa, mutta sitä ei esitetä kovin lukijaystävällisessä muodossa. Toki tällainen asioiden perätysten latominen ja luvuilla ryydittäminen ehkä entisestään korostaa sitä, miten hirvittävän monessa asiassa naisia ei lainkaan ajatella, mutta se ei tee kirjasta yhtään sen miellyttävämpää lukea. 

Odotin kovasti, että tilastoja olisi tuotu konkreettiselle tasolle oikeiden ihmisten kokemusten kautta. Myönnän, oli niitä muutamia, mutta nekin olisi voinut kertoa värikkäämmin ja ennen kaikkea niitä todellisia tarinoita olisi voinut olla enemmän. Nyt tuntui siltä, että taustatyö oli tehty hyvin, mutta sen jälkeen julkaistu vain kaikki olemassa oleva tausta-aineisto 

Tiedän, että todella monet ovat tästä kirjasta pitäneet, mutta minulta se oli jäädä kesken. Harmi, ehkä formaatti oli väärä - toisaalta en tiedä, olisinko halunnut lukea tätä puuduttavaa numerotulvaa neljääsataa sivua paperiltakaan.

Kirja on luettu myös ainakin Tuulevin lukublogissa, jossa kirjan ajoittainen raskaus ei juuri häirinnyt.

Alkuteos Afuta Daku, 2004. Suomentanut Antti Valkama.

Olin lukenut Murakamin tuoreimmasta suomennetusta teoksesta ennen siihen tarttumista monia pettyneitä arvioita. Pimeän jälkeen -romaania kuvailtiin tylsäksi, joten en itsekään odottanut kirjalta ihan hirveästi. 

Ymmärrän arviot, sillä juonellisesti tarina ei ollut ihmeellinen, mutta tylsä se ei minusta ollut. Se oli unenomainen ja jollain tavalla lumoava - kirja kulki täysin tunnelma edellä. 

Pimeän jälkeen kertoo yhdestä yöstä Tokiossa. Kirjan kertoja katsoo maailmaa kaikkitietävästi, vähän Jumalan lailla ylhäältä päin. Kertoja kurkistaa paikalliseen ravintolaan, jossa 19-vuotias tyttö lukee kirjaa yksinään keskellä yötä, ja jonka pöytään istuu poika vetopasuunan kanssa. Tyttö ja poika kohtaavat moneen otteeseen pitkin yötä. 

Välillä piipahdetaan katsomassa tytön siskoa, joka nukkuu rauhaisaa unta sängyssään - ja yhtäkkiä ei enää nukukaan. 

Toisaalla kaupungissa puolestaan prostituoitu kyhjöttää tuntihotellin nurkassa verissään, kun asiakas on lyönyt tätä ja lähtenyt naisen vaatteiden kanssa lipettiin. 

Murakamin parisataasivuisessa teoksessa ei ole varsinaista juonta ja oikeastaan juoni onkin sivuseikka. Murakami onnistuu kuitenkin tekstillään vangitsemaan ainakin minut. Hän kuvailee hienosti sitä yölle ominaista tunnelmaa - sellaista vähän pysähtynyttä, hiljaista ja rauhallista. Sellaista, kun tunnet olevasi jollain tavalla yksin ja omassa maailmassasi, kun valtaosa muista nukkuu. Tunnelma on tässä kirjassa ehdottomasti parasta!

Kuuntelin osan teoksesta äänikirjana ja nautin siitä suunnattomasti myös niin. Tämä kertoo jotain Murakamin tekstin vetovoimasta ja siitä, miten kirjan tunnelma onnistui vetäisemään minut lumoihinsa - ihan mitä tahansa romaania en olisi jaksanut näin keskittyneesti kuunnella. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

 

S&S, 2020. 647 sivua. 

Haluaisin sanoa niin paljon, mutta samalla olen aika sanaton. Marisha Rasi-Koskisen REC on huikea. Se on kirja, jota haluaisin juuri nyt suositella jokaiselle - ja kirja, jonka haluaisin lukea välittömästi uudestaan. 

REC on hyvällä tavalla häiritsevä kirja. Siinä on jotain, joka kaivertaa mielen sopukoita ja tarinan monet kulmat jäävät pyörimään ajatuksiin pitkäksi aikaa. Aivan kaikkea ei lukiessa tajua, eikä lukemisen jälkeenkään. Tekisi melkein mieli piirtää ajatuskartta ja hahmotella siihen henkilöiden välisiä suhteita ja aikajanoja. 

Rasi-Koskisen REC on jotain sellaista, jota en ole koskaan lukenut. Se on omaperäinen ja todella taitavasti rakennettu teos, oikeastaan jo taideteos, muttei silti liian hankala. Ei teos helppokaan ole, vaan vaatii aikaa ja keskittymistä. Ites en pystynyt lukemaan RECin rinnalla mitään muuta -  halusin antaa kaikki ajatukseni tälle kirjalle. RECin ajoittain painostava tunnelma ei toisaalta antanut minun lukea sitä kerrallaan kovin pitkään, piti pitää taukoja ja sulatella. 

Kylmästä värisevänä, muhkurainen kalliopinta ihon alla. Ihon joka mukautui kiveen ja otti sen muodon osaksi itseään. Kiveen joka oli irrallaan ympäröivästä maailmasta omana yksityisenä todellisuutenaan kuin meteoriitti syöksymässä avaruuden painovoimakentässä. Kiveen joka putosi mutta ei koskaan tavoittanut maata sillä maa ehti aina, ikuisesti kiertyä sen alta pois. Järvenselkä joka oli rajaton peili kaikkiin suuntiin ja vain he kaksi olivat olemassa sen heijastamattomassa keskipisteessä. 

REC on kudelma tarinoita: erilaisista henkilöistä, eri maissa. Se on kertomus tarkemmin määrittelemättömästä kaupungista, jossa on korkea mäki ja joka on vajoamassa. REC on tarina vallankäytöstä, kuolemasta ja ystävyydestä, valokuvauksesta ja dokumenttielokuvan teosta.   

Kirja on moniulotteinen ja monimutkainen. 

Selvät päähenkilöt ovat kuitenkin Lucas ja Cole. Heitä seurataan varsinkin kirjan alussa tiiviisti. Lucas ja Cole ystävystyvät jo poikina, ja heidän suhteensa on aika hankala. Minusta se tuntuu ahdistavalta, sen verran epämiellyttävästi Cole Lucasia kohtelee. Myöhemmin selviää miksi. Pojat kasvavat, Lucasista tulee valokuvaaja, ja he alkavat tehdä dokumenttia, jossa on tarkoitus näyttää, kun eräs tyttö tekee itsemurhan. Toisessa aikatasossa seurataan Lucasia kolmekymppisenä tuon ajanjakson jälkeen. 

Hän oli oppinut, että Colen sisällä oli pimeä kuilu. Cole kiersi sitä, välillä kauempana ja välillä lähempänä, mutta niin, että se oli koko ajan läsnä ja olemassa. Lucas ajatteli planeettoja, joista Isak oli kertonut, niitä jotka kiersivät mustia aukkoja. Ehkä Cole oli sellainen. Hän kiersi mustaa aukkoa elliptisellä radalla, oli välillä niin kaukana pimeästä ytimestä, että hänet täytti villi elämisen riemu, mutta koskaan, ikinä hän ei päässyt kokonaan sen ulottumattomiin. 

Kirjan puolivälissä sen tyyli muuttuu: Lucas ja Cole jäävät hetkeksi varjoon. Olen vähän aikaa pihalla, mutta lopulta alan ymmärtää. Vaikken ihan kaikkea ymmärräkään. 

Rasi-Koskisen romaani on huikean taidokas. En välttämättä pidä siitä, koska tarina ei ole ehkä sellainen, josta voisin suoraan sanoa pitäväni. Se on ennen kaikkea vangitseva. Haluan lukea sen - en voi lopettaa lukemista. Osansa on tarinalla ja sen omaperäisyydellä, jännitteillä joita Rasi-Koskinen rakentaa ja sillä, miten henkilöiden välisiä kytköksiä alkaa hahmottaa. Toisaalta vangitsevuutta tekee myös Rasi-Koskisen kirjoitustyyli ja kieli. Rasi-Koskisen teksti ympäröi lukijan kuin sankka sumu, jossa ei näe enää omaa käsivarttaan pidemmälle. 

Tämä jää hänen mieleensä. Nuoren miehen hahmo laivan kannella, siluetti, kuva jota ei ole. Ja sitten. Tyhjä kohta. Piste joka on kuin tähtikarttojen pisteet. Katsoja liittää ne toisiinsa ja muodostaa niistä kuvioita joille antaa merkityksiä, vaikka todellisuudessa ne ovat sanomattoman kaukana toisistaan sekä ajassa että paikassa ja niistä toiset ovat kuolleet ennen kuin toiset ovat edes syntyneet ja jäljellä on vain tyhjyydessä kiiltäviä valoja, joilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. 

Pidän myös kovasti Rasi-Koskisen tyylistä kytkeä kaikkeen elokuvallisuus ja valokuvat. Sen lisäksi, että hän vie lukijan konkreettisesti keskelle taidenäyttelyä (josta voi poistua milloin vain, seuraa exit-kylttiä), katsovat päähenkilöt maailmaa aina välillä hyvin kuvallisesti. 

Lucas katsoo vanhusta. Nainen on kynttilänvalossa kaunis, pelkkä kultareunainen siluetti. Pistemäisellä valolla piirretty jälki, jälkikuva. Valotusajan olisi oltava pitkä. Vaihtoehtoisesti olisi käytettävä erittäin suurta filmiherkkyyttä, jolloin menetettäisiin tarkkuudessa. Voisi myös leikkiä vähän. Liikutella pientä lamppua kohteen takana pimeässä, piirtää valolla. 

"Olen pahoillani", Lucas sanoo suoraan ja nyökkää vanhukselle.

Tuntuu siltä, että kerron kirjasta todella sekavasti. Toisaalta se ehkä kuvastaa kirjan herättämiä tunteita: se jätti olonikin vähän sekavaksi, eikä sen varmasti ollutkaan tarkoitus tarjota mitään selvärajaista tarinaa, joka olisi päättyessään täysin yksiselitteinen. Hieno tämä teos kuitenkin on, ja se kannattaa kokea itse. 

Tietoisuuden takana, juuri näkyvän maailman laidalla on ajatuksia jotka eivät ole sanoja. Ne eivät ole edes kuvia. Ajatusten laidalla on pelkkää kipua ja kosketuksia, mihinkään sijoittumaton raudan maku tai kouristus, johon joskus herää huutamaan kesken syvimmän unen. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Gummerus, 2020. 364 sivua. 

Susanne Mauden esikoisteos Ennen kuin unohdat on vaikuttava ja todella hieno. Se on kirja, joka imaisee mukaansa sekä tarinan, henkilöiden, tunnelman että kielensä ansiosta. 

Ennen kuin unohdat kertoo ystävyydestä ja siitä, mitä kaikkea ystävän kanssa voi jakaa - ja mitä kaikkea ystävyys kestää. Tarinan päähenkilö on Eeva, joka on kirjan alussa vasta lapsi. Hänen luokalleen tulee Sirkku, tyttö, jonka kanssa Eeva ystävystyy. Ystävyys kestää läpi lapsuuden, aina aikuisuuden kynnykselle asti. Kunnes tapahtuu jotain, joka muuttaa kaiken. 

Susanne Maude on kirjoittanut kauniin tarinan, joka tuntuu aidolta ja todelliselta. Maude kuvaa hienosti ystävyyttä sen kaikkine kipeine kulmineen. Kirjailija on luonut henkilöistä eläviä ja samaistuttavia, erityisesti naisista - he ovat tässä kirjassa selvästi pääosissa ja miehet jäävät sivurooleihin. 

Ennen kuin unohdat sijoittuu Turkuun, ja on hauska bongailla tuttuja paikkoja. Ajallisesti teos sijoittuu 60- ja 70-luvuille, ja käsittelee muun muassa aborttilakia ja naisen seksuaalisuutta, joka lienee ollut tuohon aikaan kohtalaisen vaiettu asia. 

Pidän valtavasti Mauden tyylistä: hän kirjoittaa taitavasti, jollain tavalla hennon kevyesti. Kieli on värikästä ja kaunista. Nautin lukemisesta, enkä haluaisi kirjan loppuvan. 

Teos tuo jollain tavalla mieleeni Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn ja Katja Lahden Lasitehtaan. kaikki mainitut ovat jollain samantyylisellä tavalla arkisen samaistuttavia, ja jotain samaa on myös Mauden ja Vallinkosken teosten kielellisessä tyylissä. 

Odotan mielenkiinnolla, mitä Maude tulevaisuudessa kirjoittaa!

Kirjan on lukenut myös muun muassa:

• Tuijatan kulttuuripohdintoja -blogin Tuijata, jonka mielestä teoksessa on omanlaisensa ääni ja ote, vaikka aiheet ovat tuttuja.

Alkuteos My Sister, the Serial Killer, 2018. Suomentanut Kaisa Kattelus.

Laitoin tämän uutuuden aikoinaan varaukseen lähinnä sen perusteella, että kirja on nigerialaisen kirjoittama ja sijoittuu Nigeriaan. En ole koskaan aiemmin lukenut nigerialaista kirjallisuutta, joten se kiinnosti. Kirja oli myös myynyt hyvin muualla maailmassa ja sitä kuvailtiin mustan huumorin sävyttämäksi. 

Nopealukuisen teoksen päähenkilö on Korede, joka asuu äitinsä ja sisarensa kanssa ja työskentelee sairaanhoitajana. Tarina alkaa siitä, kun Koreden sisar Ayoola soittaa hänelle ja pyytää apua. Ayoola on murhannut miehen, ja pian selviää, että murhiahan on jo useita. Sisar on siis sarjamurhaaja. 

Braithwaiten teos kertoo siis ennen kaikkea sisaruudesta. Mitä kaikkea sisaren eteen on valmis tekemään? Teoksessa sivutaan toki myös muun muassa rakkautta ja muita perhesuhteita (ja sitä, meneekö oma rakastuminen yli sisaruussuhteen). 

Sisareni, sarjamurhaaja on sivumäärällisestikin melko lyhyt, mutta se on myös muuten nopealukuinen. Luvut ovat lyhyitä ja teksti väljää - sekä asettelultaan että tyyliltään. Kirja on jollain tavalla kovin toteava ja koruton, kielellisesti ei kovin kummoinen, mutta eniten jään kaipaamaan syvyyttä. Nyt asioita ei juurikaan taustoiteta ja tilanteesta toiseen edetään aika reipasta kyytiä. Tarina jää jollain tavalla kovin pintapuoliseksi. Mustaa huumoria on, mutta en silti koe tarinaa erityisen hauskaksi.

Odotin kirjalta myös nigerialaisuutta, tunnistettavaa miljöötä ja uudesta maasta oppimista. Nigerialaisuus jää kuitenkin teoksessa mielestäni melko pieneen rooliin. Kirjassa kyllä puhutaan joruban kieltä ja tarinassa sivutaan esimerkiksi nigerialaisia ruokia. Ainoa selvempi maahan kytköksissä oleva viite ovat korruptoituneet poliisit. Minkäänlaista miljöökuvausta teoksessa ei ole, ainakaan en sellaista muista nähneeni. 

Tätä postausta kirjoittaessa luin muiden kirjoittamia arvioita kirjasta, ja joissain niissä kehuttiin nigerialaisen kulttuurin kuvausta. Itse en muista sellaista tästä kirjasta lukeneeni, mutta voi olla, että tässäkin vain tulee esiin kirjan pintapuolisuus. Jos kulttuuria sivuttiin, sitä todellakin vain sivuttiin. 

Kokonaisuutena Sisareni, sarjamurhaaja osoittautui siis minulle lieväksi pettymykseksi. Se ei ole huono, ja teos on tosiaankin nopeasti luettu, mutta odotuksia kirja ei ihan lunastanut. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bazar, 2020. 906 sivua. 

Alkuteos The Sun Sister, 2019. Suomentanut Hilkka Pekkanen.

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -sarja on edennyt jo kuudenteen osaansa. Auringon sisar kertoo Electrasta, joka tekee uraa huippumallina ja on huumekoukussa. 

En ole aiempien kirjojen perusteella pitänyt Electrasta, mutta odotin silti tätä kirjaa kovasti - niin kuin olen odottanut sarjan aiempiakin kirjoja. Olin erityisesti kiinnostunut siitä, että kirja sijoittuisi Afrikkaan. 

Valitettavasti jouduin hieman pettymään, sillä Afrikka-osuus oli lopulta melko lyhyt. Lisäksi Afrikan kuvaus oli jotenkin tosi eurooppalaista, eikä oikein tuntunut onnistuneelta. 

Auringon sisaren kantavia teemoja ovat huumeet, äitiys, rotuerottelu Afrikassa ja mustien oikeudet Yhdysvalloissa. Tärkeitä teemoja, mutta jotenkin niiden käsittely tuntui turhan kevyeltä, vaikka kyse onkin viihderomaanista. 

Etenkin Electran huumeriippuvuuden käsittely tökki: se vaikutti turhan valistavalta ja alleviivaavalta.  

Lisäksi tuskailin kirjan pituuden kanssa. Sarjan osat ovat pidentyneet kirja kirjalta, nyt huideltiin jo yli 900 sivussa. Kyllähän teos vetävä oli, ja siksi myös aika nopealukuinen, pituudestaan huolimatta, mutta valitettavasti tällaiset pituudet alkavat olla jo miinusta. Tämänkin tarinan olisi voinut kertoa vähän pienemmässä sivumäärässä - ja ehkä jopa jättää jotain pois. 

Yksi Seitsemän sisarta -sarjan parhaista piirteistä on todellisten henkilöiden ja tapahtumien yhdistäminen fiktioon. Valitettavasti en itse tässä kirjassa tunnistanut oikeita henkilöitä tai tapahtumia, joten tuntui siltä, että jotain jäi puuttumaan. Kirjan lopussa ei myöskään kerrottu, mitkä asiat perustuivat tositapahtumiin. Muistaakseni kaikissa aiemmissa osissa näin on tehty, ainakin osassa, ja se on mielestäni ollut toimiva tapa.  

Alkuteos Przewalskis hest, 2019. Suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry.

Olen lukenut Maja Lunden ilmastokvartetin kaksi aiempaa osaa ja olen pitänyt niistä, mutta jotain on silti jäänyt puuttumaan. Mehiläisten historiasta pidin eniten, mutta se tuntui ajoittain hieman raskaalta. Sininen oli sujuvampi, mutta ei ehkä juoneltaan niin kiinnostava. Olen kuitenkin pitänyt siitä, mitä aiheita kirjat käsittelevät ja miten millaisia maailmankuvia ne luova. Odotin kovasti sarjan kolmatta osaa, kun tiesin sen kertovan mongolianvillihevosista. 

Maja Lunden teoksille tyypilliseen tapaan myös Viimeiset-kirjassa seurataan useamman eri aikakausilla elävän ihmisen elämää. 1800-luvulla elää venäläinen Mihail, joka pyörittää eläintarhaan ja haluaa lähteä Mongoliaan pyydystämään sieltä villihevosia tarhaansa. 1990-luvulla seurataan saksalaista Karinia, joka haluaa puolestaan palauttaa villihevoset Mongoliaan. 2060-luvulla puolestaan elää Eva tyttärensä Isan kanssa kahdestaan maailmassa, joka on ilmastonmuutoksen muuttama. Suurin osa ihmisistä on lähtenyt pois, paremmille seuduille, mutta Eva ja hänen tyttärensä ovat jääneet huolehtimaan eläimistään, muun muassa kahdesta mongolianvillihevosesta. 

Maja Lunde on jälleen rakentanut hyvin kiinnostavan romaanin, jonka tarinat kytkeytyvät lopulta yhteen. Hän kuvaa pelottavasti sitä, millainen maailmasta voi olla tulossa. Miten vain sataa, miten ruoka loppuu, miten sähkö loppuu. 

Toisaalta Lunde kuvaa kauniisti myös erilaisia perhesuhteita: 1800-luvun Venäjällä Mihailin elämän suhteita, Mihailin, joka ei äitinsä toiveista huolimatta haluaa vaimoa vaan elää äitinsä kanssa. 90-luvulla Karinin ja hänen poikansa Matiaksen suhdetta - Matiaksen, joka käyttää huumeita ja Karinin, joka ei olisi koskaan halunnut lasta. Eva ja Isa taas elävät lähes täysin kahdestaan, eikä teini-ikäisellä tytöllä ole lainkaan ystäviä tai muita ihmisiä, joiden kanssa olla.

Viimeiset kertoo toki paljon myös mongolianvillihevosista. Lunde on selvästi ottanut selvää siitä, mistä kirjoittaa - hevoskuvaukset ovat aidon oloisia ja hienoja. Minulle kuitenkin jää lopulta vähän epäselväksi, miten ilmastonmuutosteema villihevosiin kytkeytyy. Kirjan on kai tarkoitus kertoa siitä, miten ilmastonmuutos vaikuttaa eläimiin, mutta minulle tämä puoli jää lopulta melko epäselväksi. Olisin halunnut lukea aiheesta enemmän. 

Siitä huolimatta Viimeiset on laadukas romaani, ja mielestäni ilmastokvartetin paras. Se on ehjä ja sujuva kokonaisuus, jota on ilo lukea. 

Kirjan on lukenut myös muun muassa:  

Alkuteos Lost Children Archive, 2019. Suomentanut Marianna Kurtto. 

En ennakolta oikein tiennyt, mitä odottaa tältä kirjalta, mutta varmaa on se, että tällaista en osannut odottaa. Kadonneiden lasten arkisto oli hyvin erilainen kuin odotin, se oli kokeileva ja omaperäinen, hyvällä tavalla. 

Alkuteos The Giver of Stars, 2019. Suomentanut Heli Naski. 

Mikä huikea kirja! Tähtien antaja on erilaista Jojo Moyesia - jotain sellaista, mitä en ollenkaan osannut odottaa. En siis oikeastaan lainkaan etukäteen tiennyt, mistä kirjassa on kyse, sillä minulle riitti, että se oli Moyesin uutuus. 

Lukemisen aloitettuani hämmennyin, mutta sitten yllätyin iloisesti. Ja nautin!

Toisin kuin Moyesin aiemmat kirjat, Tähtien antaja sijoittuu kokonaan menneisyyteen. Useinhan Moyes kirjoittaa joko nykypäivään sijoittuvaa tai vaihtoehtoisesti kahdessa aikatasossa kulkevaa tarinaa, jossa eletään sekä nykyhetkessä että menneisyydessä. Nyt pysytään kuitenkin koko ajan 1930-luvulla. 

Tarina sijoittuu Itä-Kentuckyyn ja kertoo liikkuvasta kirjastosta, joka on todellisuudessakin ollut olemassa. Liikkuva kirjasto oli poikkeuksellinen tuohon aikaan, sillä sitä pyörittivät naiset. He ratsastivat syrjäseuduille viemään kirjoja ihmisille, jotka eivät muuten pääsisi kirjoihin käsiksi. 

Moyesin tarinan päähenkilö on Alice, Englannista Yhdysvaltoihin muuttanut parikymppinen nainen. Hän on saapunut maahan naituaan amerikkalaisen Bennetin, mutta upea romanssi ja elämä Yhdysvalloissa ei osoittaudukaan sellaiseksi kuin Alice on ajatellut. Parisuhde ei toimi, saman katon alla asuva Bennetin isä kohtelee miniäänsä huonosti, eivätkä paikallisen pikkukylän seurapiiritkään kiinnosta. 

Alice päätyy mukaan liikkuvaan kirjastoon ja ystävystyy sitä vetävän, omapäisen ja omaperäisen Margeryn kanssa - naisen, joka elää juuri niin kuin tahtoo, maailmassa ja ajassa, jossa naisten ei niin todellakaan odoteta elävän. 

Tähtien antaja on hieno tarina vahvoista naisista. Se käsittelee naisten asemaa tuon ajan Yhdysvalloissa kiinnostavasti ja monipuolisesti. Samalla puhutaan rotuerottelusta (kirjastoon tulee töihin myös värillinen Sophie, joka pysyttelee omasta tahdostaan lukittujen ovien takana) ja erilaisuudesta muutoinkin. Hienoa on myös kuvaus ystävyydestä, joka kirjaston naisten välille muodostuu. 

Moyes on kirjoittanut jälleen todella vetävän tarinan, jota on ilo lukea. Aiemmin mainittujen teemojen lisäksi kirja on kunnianosoitus Itä-Kentuckyn luonnolle. Sitä kuvataan kauniisti ja houkuttelevasti: voin tuntea kirpeän syysaamun auringonsäteet jylhässä vuoristossa ja nähdä kapeat ja kivikkoiset polut, joita liikkuvan kirjaston naiset ratsastavat. Jälkisanoissa Moyes mainitseekin Itä-Kentuckyn olevan kaunein paikka Yhdysvalloissa. 

Tähtien antaja on siis erittäin luettava viihderomaani, jossa on kiinnostavaa historiallistaa näkökulmaa, sopivasti romantiikkaa, paljon ystävyyttä, vahvoja naisia ja kaunista luontoa. Teoksesta on ilmeisesti myös tekeillä elokuva, jonka takuulla haluan nähdä - nuo Moyesin maalailemat maisemat on ehdottomasti päästävä näkemään.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Bazar, 2020. 301 sivua. 
Alkuteos The Age of Miracles, 2012. Suomentanut Pirkko Biström. 

Ihmeiden aika on kirja, jonka idea on samaan aikaan sekä kiehtova että todella pelottava. Teos kertoo siitä, miten maapallon pyöriminen alkaa hidastua. Yhtäkkiä vuorokausi onkin pidempi kuin ennen - ja pitenee päivä päivältä.

Kirjan päähenkilö on 11-vuotias Julia, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Julian elämä pyörii tavallisten asioiden ympärillä, mutta pikku hiljaa maapallon pyörimisen hidastuminen alkaa vaikuttaa kaikkeen.

"Entä jos me kuollaan näin?" Seth kuiskasi. Hän kuulosti vakavalta. Hän ei näyttänyt olevan peloissaan. 
Sekuntien kuluessa pimeys ja ilman koleus vaiensivat meidät kaikki. Nyt tajusin, että kymmenet koirat haukkuivat, ulvoivat kotipihoillaan. Kului monta minuuttia. Lämpötila laski laskemistaan. 
Suustani livahti epämääräinen rukous: Ole kiltti, ole kiltti ja anna meidän selviytyä. 
Sinä päivänä olimme samanlaisia kuin muinaisten aikojen kansat: oman suuren taivaamme säikyttämiä. 

Ihmeiden aika on dystopia maailmasta, joka voisi olla mahdollinen. Karen Thompson Walker kuvaa hyvin sitä, miten koko maailmaa kohdannut katastrofi muuttaa elämää. Miten osa sopeutuu ja osa yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni vanhasta.

Kirja on kiinnostava myös siinä mielessä, että harva tulee ajatelleeksi, mihin kaikkeen maapallon pyörimisen hidastuminen oikeasti vaikuttaisi. Mitä tapahtuu, kun päivä kestääkin 30 tuntia ja yö toiset 30? Kasvit eivät kasva, päivällä on järkyttävän kuuma ja yöllä vastaavasti kylmä.

Ihmeiden aika on kirjoitettu kauniisti ja teksti on herkkää ja surumielistä. Tarina vangitsee lukijan eleettömällä tyylillään. Karen Thompson Walker kertoo katastrofista taitavasti varhaisteinin silmin: samaan aikaan, kun maailma muuttuu, tapaa Julia ihanan pojan ja elää melkein tavallista elämää.

Sylvian pianon ääni hävisi mielestäni kokonaan. Samoin hävisivät auringonpaisteen tunne kasvoillani, mansikoiden maku, viinirypäleen rusahdus suussa. Kävi yhä vaikeammaksi muistaa ne aikojen takaiset aamut, jolloin aurinko nousi tarkasti ajallaan, muistaa sumun hitaasti hälvenevät kerrokset, ihana valo, päivän alku. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Like, 2020. 294 sivua. 
Alkuteos Heiđa, 2016. Suomentanut Maarit Kalliokoski.

Kansainvälisen mallinuran hylänneestä, lammaspaimenena tulivuoren kupeessa elävästä islantilaisesta Heidasta kertova elämäkertakirja ei ollut ihan sellainen kuin odotin.

Kansi, alaotsikko ja takannen teksti lupailivat bestsellermäistä, Villi vaellus -henkistä lampaista ja Islannin luonnosta kertovaa tarinaa, jossa "jylhä luonto ja myyttinen Islanti heräävät henkiin". Odotin saavani lukea ihania tarinoita lammastilallisen elämästä Islannissa: lampaiden hoidosta, lammastilan arjesta, kuvausta Islannin kauniista luonnosta...

Sitäkin oli, mutta ihan liian vähän. Lampaista puhuttiin lopulta varsin vähän, tai siltä se ainakin tuntui, varsinkin kirjan alkupuoliskolla. Jonkin verran istuttiin traktorin hytissä - mikä on toki iso osa maatilan arkea - mutta suurin osa ajasta puhuttiin kunnallispolitiikasta. Tärkeässä roolissa on kirjassa nimittäin päähenkilön maille suunnitellun vesivoimalan vastustaminen.

Aihe on Heidalle varmasti tärkeä, ja se on sitä ehkä koko Islannille, mutta teema tulee lukijalle täytenä yllätyksenä eikä siitä myöskään kerrota kovin hyvin. Vesivoimalan vastustuksesta ja hankkeen poliittisista kiemuroista puhutaan kovin luettelomaisella tyylillä ja päätöksenteon jokaisesta vaiheesta kertominen ajankohtineen on aika turhaa. Asian laajempi yhteiskunnallinen kontekstointi jää myös vähiin.

Loppua kohden kirja onneksi paranee ja sain lukea enemmän lampaista: keritsemisestä, tiineiden lampaiden ultraamisesta, karitsoinnista ja karitsojen hoidosta. Se oli paikoitellen hyvinkin kiinnostavaa, mutta näitäkään asioita ei esitetty kaikkein parhaiten. Koko kirjaa vaivasi luettelomaisuus ja luentomaisuus, teksti oli sisällöltään hyvää, mutta tuntui että esitystapaan ei kovin paljon kiinnitetty huomiota.

Karisto, 2020. 400 sivua. 

Pidin valtavasti Essi Pajun aikuisille suunnatun hevosromaanisarjan ensimmäisestä osasta Koskenniskan naapurissa. Se muistutti minua kovasti teini-iässä lukemistanu lukuisista nuortenromaaneista, joissa hevoset ja suhdekiemurat olivat pääroolissa. Koskenniskan naapurissa oli samanhenkinen: kevyttä juonenkuljetusta ja vähän kliseisiä kuvioita, paljon hevosia, kesää, kärpäsiä ja tallintuoksua.

Sarjan toinen osa Koskenniskan naisia oli samanlainen ja ihan yhtä hyvä.

Kirjan päähenkilö on tuttuun tapaan Aava, jokin aika sitten aviomiehestään eronnut toimistotyöläinen, jolla on teini-ikäinen tytär. Sarjan ensimmäisessä osassa Aava tuurasi maalaistallilla, mutta on nyt palannut normaaliin päivätyöhönsä. Hevoset ovat kuitenkin edelleen Vuohenkulmassa. Naapurikartanon isäntä Petteri on eronnut puolisostaan ja olisi vapailla markkinoilla, mutta Aava ei osaa edetä asian kanssa. Samaan aikaan hän kuitenkin lupautuu auttamaan Petterille erossa jääneiden huippuhevosten myynnissä, vaikkei oikeasti tiedä miten.

Tarina etenee tuttuja ja turvallisia polkujaan, eikä kirjassa oikeastaan ole mitään ihmeellistä. Juonikuviot ovat tuttuja jo niistä teini-iän hepparomaaneista, ja henkilöt ärsyttävät ajoittain paljonkin, koska eivät vaan toimi järkevästi.

Silti viihdyn kirjan parissa todella hyvin. Osittain syynä on ehkä juuri se nostalgisuus, mutta kyllähän näitä viihderomaaneja muutenkin aina välillä kaipaa. Hevosihmiselle hevosmaailmaan sijoittuva viihderomaani on osuva, ja kun hevosasioita kuvataan asiantuntevasti, on lukeminen kivaa. Teksti soljuu eteenpäin ja tarina etenee vauhdilla, joten kirja on myös nopealukuinen.

Jos siis kaipaat hevosiin ja ihmissuhteisiin keskittyvää, kepeää, humoristista ja oivallisesti kesäloman välipalakirjana nautittavaa luettavaa - valitse tämä. Odotan jo kovasti seuraavaa osaa, sillä ainakin toivon, että sellainen on tulossa. 

Otava, 2020. 320 sivua. 

Elokuvien ja tv-sarjojen tekijänä tunnetuksi tulleen Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit on kirja, josta kiinnostuin kirjailijan nimen perusteella, mutta jolle en jostain syystä silti asettanut kovin suuria odotuksia. Yllätyin iloisesti - teos oli nimittäin oikeinkin hyvä.

Pimeät tunnit sijoittuu 70-luvulle ja kertoo ajasta, jolloin Suomea koettelee sähkölakko. Sähköä säännöstellään niin, että sähköt katkaistaan aina tunniksi kerrallaan. Tarina seuraa yhtä perhettä ja heidän elämäänsä sähkölakon aikana. 12-vuotias Pauliina on toinen kertojista, toinen päähenkilö on hänen isänsä Esa, joka vastaa Hämeenlinnan sähkön säännöstelystä. Lisäksi on kaikkitietävä kertoja, joka katselee kaupunkia jumalan lailla ylhäältä päin.

Pimeät tunnit on jollain tavalla todella arkinen kirja, hyvällä tavalla. Siinä käsitellään tavallisten ihmisten tavallisia asioita: Pauliinan näkökulmasta varhaisteini-ikää, poikajuttuja, naiseksi kasvamista ja muita tuohon ikään kuuluvia, elämääkin suurempia juttuja. Pauliinan vanhempien kohdalla puhutaan avioliiton ongelmista, ja samalla lähipiirin perheissä myös muista teemoista, isoistakin, mutta silti yleisistä ja helposti samaistuttavista.

Teos tarjoaa myös mainiota ajankuvaa, 70-luvun elämänmenon kuvausta. Minulle kyseinen aika on vieras, joten moni saa 70-luvun kuvauksesta varmasti irti vielä paljon enemmän.

Johanna Vuoksenmaan teksti on helppoa, se ei tarjoa erityisesti nautiskeltavaa tai ihmeteltävää, mutta on kevyttä ja miellyttävää lukea. Ehkä läpi kuultaa käsikirjoittatausta - olisi helppo kuvitella tämäkin kirja elokuvaksi.

Tarina soljuu eteenpäin ja eri kertojat toimivat. Erityisesti pidän itse kaikkitietävän kertojan ylhäältä päin katsovista osuuksista, jotka ovat jollain tavalla todella hienoja. Myös Pauliinan lapsinäkökulma tuntuu luontevalta.

Kokonaisuuten Pimeät tunnit on hyvä kirja, jonka lukee mielellään. Se toimii eikä siitä löydy suurempaa valittamista. Kuuntelin kirjasta pätkiä myös äänikirjana, ja se toimii hyvin myös siinä formaatissa. Pidän erityisesti siitä, että Esan ja Pauliinan osuuksilla on eri lukijat.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: