Kadonneiden lasten arkisto kertoo perheen automatkasta Amerikan halki. Nelihenkisen perheen vanhemmat ovat dokumentaristeja - tai toinen on dokumentaristi ja toinen dokumentaarikko, näin he itse sanovat. He tekevät äänidokumentteja, isä apasseista ja äiti  paperittomista pakolaislapsista, joita pyrkii Yhdysvaltain etelärajan yli maahan, mutta joista tuhannet jäävät yksin jumiin pidätyskeskuksiin tai eksyvät matkalla aavikolle.

Takapenkillä istuvat lapset: tyttö 5 vuotta ja poika 10 vuotta. Heistä poika tallentaa matkan kulkua uudella polaroid-kamerallaan. 

Meksikossa syntynyt Valeria Luiselli on rakentanut romaanin, jota voisi kuvailla monella tavalla mielenkiintoiseksi. Mielenkiintoista on tietysti itse tarina ja teema, jonka ympärillä kirja pyörii: pakolaislapset on aiheena todellinen ja tärkeä. Yhdysvaltoihin saapui vuonna 2014 kymmeniä tuhansia lapsia yksin rajan yli Meksikosta ja Luiselli toimi vapaaehtoisena tulkkina lasten oikeuskäsittelyissä. Hänellä on siis omakohtaista kokemusta siitä, mistä kirja kertoo. 

Mielenkiintoinen on myös kirjan rakenne. Luiselli kuljettaa rinta rinnan sekä päätarinaa, jossa perheen äiti on kertojana, että kadonneiden lasten tarinaa, Elegioita kadonneille lapsille. Se on kirja, jota nainen matkansa edetessä lukee, ja jonka väliin pojan ottamat polaroid-kuvat päätyvät. 

Näiden kahden tarinan lomassa listataan myös perheen auton tavaratilassa kulkevien arkistolaatikoiden sisältöä. Teoksen loppupuolella kertojan roolin saa myös perheen poika ja myöhemmin lukijalle näytetään myös hänen ottamansa polaroid-kuvat. 

Kadonneiden lasten arkisto rakentuu vahvasti intertekstuaalisuuden varaan. Minulta valtaosa viittauksista menee ohi, mutta kirjailija avaa niitä loppusanoissaan. Toisaalta hän myös sanoo, että intertekstuaalisuus on hänelle tapa kirjoittaa, eikä hän välttämättä olekaan tarkoittanut kaikkea lukijan havaittavaksi. Mielenkiintoista, ja moni lukija varmasti löytää kirjasta ihan uusia sävyjä, jos nämä viittaukset huomaa. 

Kadonneiden lasten arkisto on jo pelkästään rakenteensa ja tyylinsä puolesta lukemisen arvoinen, mutta se on sitä myös muuten. Kirja käsittelee tärkeitä asioita ja kertoo hienosti inhimillisyydestä ja epäinhimillisyydestä. Luisellin teksti on ajoittain hyvinkin hienovireistä ja kaunista - toisinaan tosin hieman raskasta.