Hilkka Leväaho: Brandy - persoonan päiväkirja

2006
ISBN 952-5421-36-8
154 s.

"Että muka koirilla ei ole tunteita? Tai älyä? Tai omanarvontuntoa, ammattiylpeyttä, egoa? PAH! Muista nelijalkaisista en sano mitään, mutta rottweilereilla on ylenpalttisesti kaikkea. Minä olen rottweiler. Minä olen Suuri Persoona. Minä olen Brandy.

Persoonan päiväkirja on kokoelma poikakoiran ajatuksia ja tuntemuksia elämästään perheessä, jossa mikään ei tunnu sujuvan viisaan lemmikin mielen mukaan. Brandy kuitenkin ymmärtää että tärkeintä elämässä ovat rapsutukset, täysi ruokakuppi - ja rakkaus. Hankalimmat kapulat Brandyn rattaissa ovat Matte, teini-ikäinen sisupussi, ja Pomo, perheen äiti, jotka kaikin keinoin pyrkivät "kasvattamaan" hulivilipennusta salonkikelpoista kotikoiraa."

Nappasin vaihteeksi kirjaston koirahyllystä hiukan kevyempää koiraluettavaa. Takakannen perusteella kirja vaikutti hauskalta ja olihan se sitä - välillä liikaakin. Tekstistä oli yritetty tehdä liian hauska ja lopulta se ei ollutkaan enää kovin hauskaa. Vitsit menivät jo vähän yli.

Koiran näkökulmasta kirjoitettu kirja on kyllä positiivista vaihtelua, varsinkin, kun kirjassa tilanteet ovat jokaiselle koiranomistajalle tuttuja. Ehkä ne ovat kuitenkin turhankin tuttuja: kirjaan oli saatu tungettua kaikki mahdolliset kliseet koiranomistamisen varjopuoliin liittyen. Käsittääkseni kirja perustuu kuitenkin oikeaan elämään ja kaikki henkilötkin ovat oikeita, joten ehkä jokainen koiranomistaja sitten nämä kliseiset varjopuolet joutuu kokemaan.

Kirja oli ihan mukavaa iltalukemista, mutta ei sen enempää. Sataviisikymmentä sivua isohkoa tekstiä olivat riittävät, yhtään enempää en olisi viitsinyt lukea. Ja nytkin olin muutamaan otteeseen jättää kirjan kesken. Kaksi tähteä tuntuu liian paljolta, joten olkoon puolitoista.

"Viime yönä oli täysikuu tai niin kuin Lauri huijaa, täysjuusto vaikkei kuu juustoa olekaan ja vaikka olisi, niin en minä sitä kuitenkaan saisi syödäkseni ja vaikka saisinkin, niin en jaksaisi ainakaan täyttä, kun se on niin iso. Siis kuu. Kun se on täysi. Ymmärsittekö, minun vatsanikin on rajallinen."

Nicholas Sparks: Ensi silmäyksellä

At First Sight
2005
suom. Terhi Kuusisto
ISBN 978-951-0-37225-8
329 s.

"Kun newyorkilainen tiedetoimittaja kohtaa viehättävän kirjastonhoitajan Etelä-Carolinan pikkukaupungissa, hän tuskin tietää, mihin yllättävä romanssi johtaa. Jo muutamaa kuukautta myöhemmin Jeremy Marsh huomaa olevansa Boone Creekin uusi asukas, häitä valmisteleva hullaantunut sulhanen ja esikoistaan odottava epävarma isä. Alkamassa on uusi elämä, jonka keskipisteessä on Lexie Darnell, Jeremyn tuore morsian. 

Jeremy ja Lexie valmistautuvat yhteiseen tulevaisuudeen suurin odotuksin, mutta kaikki eivät katso parin onnea pelkästään hyvällä. Pian epäilyksen siemen hiipii myös rakastuneen kaksikon mieliin. Kuinka luottaa ihmiseen, jonka menneisyydestä tietää vain vähän? Onko rakkaus ensi silmäyksellä sittenkään mahdollista?"

Olen lukenut Sparksin romaaneja aiemmin ja pitänyt niistä kovasti. Romantiikkaa on aina ollut riittämiin, juonet ehkä vähän kliseisiä, mutta silti toimivia. Tyyli on ollut ehkä hiukan viimeistelemätöntä: kirjoitusvirheitä ja huonoja lauseita, jotka tosin voi varmasti laittaa suomentajan piikkiin.

Nyt petyin. Vaikka aiemmin lukemissanikin Sparksin kirjoissa on paikoitellen ollut paljon surua ja murhetta, oli tämä kirja kyllä jotain todella surullista ja masentavaa. Monta kertaa jouduin keskeyttämään lukemisen, kun aloin itse tulla vain turhan huonolle tuulelle. Riitoja, epäilyksiä, pelkoja ja ihan rehellistä ja tuskallista surua. Mahtuihan mukaan iloakin - ja romantiikkaa, mutta kovin vähän.

Juoni sinänsä oli ihan toimiva. Se tosin jakautui hieman kahtia. Kirjan alkupuoliskolla käsiteltiin takakannessakin esiteltyä teemaa kun taas loppupuoliskolla siitä oltiin päästy jo ylitse ja mieltä kaiversivat ihan toisenlaiset asiat. Kirjan henkilötkin olivat ihan okei, joten ei teosta sinänsä voi moittiakaan. Ei se missään nimessä ollut huono, mutta ei kovin hyvääkään fiilistä jättänyt. Jokin siinä ei minuun vain tällä kertaa uponnut.

Tuija Lehtinen: Ruusumadonna

2005
ISBN 951-1-20485-8
256 s.

"-Buongiorno, miellyttävä miesääni tervehtii. Tähän saakka Isla on oppinut välttämään äkkirakastumiset niin Suomessa kuin Italiassakin. Mutta tässä miehessä on jotain joka kiehtoo heti. Isla vilkaisee huojentuneena miehen nimetöntä.

Nuori medianomi Isla Kaarna on muuttanut Roomaan ja työskentelee lahjamyymälässä Pantheonin lähellä. Lisäksi hän opastaa kulttuurimatkalaisia ikuisen kaupungin nähtävyyksiin ja tekee haastatteluja Suomen televisioon. Kun komea, hyväkäytöksinen Luca Savini pyytää treffeille, Isla tietää, että voisi polttaa näppinsä pahan kerran. Mutta hän myös tietää, että katuisi loppuikänsä, ellei suostuisi kutsuun. Luca osoittautuu täydelliseksi hurmuriksi ja herrasmieheksi. Onnea varjostaa vain miehen jatkuvaa huomiota vaativa suku. Kuinka pitkälle Isla on valmis sietämään latinalaisia tunnemyrskyjä?"

Tuija Lehtiseen voi aina luottaa. Ihanaa romanttista hömppälukemista, jota ei malttaisi laskea hetkeksikään käsistään. Asetelma on aika perinteinen, joskin itseäni tietysti kiinnosti se, että päähenkilö tekee myös toimittajan hommia. On aina kiinnostavaa lukea, miten oman alan työntekoa kuvataan. Perinteinen asetelma ei kuitenkaan haittaa - tuskin kukaan lähtee Lehtistä lukemaankaan, jos etsii jotain uutta ja mullistavaa kaunokirjallista lukuelämystä.

Henkilöt ovat takuuvarmaa lehtistyyliä. Kärjistettyjä, ehkä jopa liiankin kärjistettyjä, mutta silti niin kamalan samaistuttavia ja ihastuttavia. Teininä kaikki Lehtisen nuortenkirjat moneen kertaan lukeneena ilahduin, kun Ruusumadonnassa oli pieneen sivurooliin otettu Lehtisen nuortenkirjoissa esiintyneitä henkilöitä. Onkohan Lehtinen tehnyt näin aiemminkin? Itse en ole huomannut, mutta jatkossa kiinnitän varmasti asiaan huomiota.

Kirjan juoni nyt on mitä on, paikoin hyvin ennalta-arvattavaa ja tavanomaista, mutta kyllä minulle taisi lopussa pieni yllätys tulla. Ei siis kuitenkaan ehkä ihan niin ennalta-arvattavaa kuin voisi olettaa.

Takuuvarmaa Lehtistä, aina piristävää luettavaa, jonka saa ahmaistua läpi hetkessä. Neljä tähteä.

David Nicholls: One day

2009
ISBN 978-0-340-99468-9
435 s.

"You can live your whole life not realising that what you're looking for is right in front of you.

15th July 1988. Emma and Dexter meet on the night of their graduation. Tomorrow they must go their separate ways. So where will they be on this one day next year? And the year after that? And every year that follows?"

Ihanaa ja kamalaa. Paljon paljon uskomattoman ihania hetkiä ja kohtia, mutta toisaalta myös niitä tyrmistyttävän surullisia ja vähän vihastuttaviakin. Se kuitenkin toimii.

Koko kirjan idea on äärimmäisen kiehtova. Kaksi henkilöä, kaksikymmentä vuotta ja vain yksi päivä vuodesta. Erityisesti pidän siitä, että pääosissa todella ovat Emma ja Dexter. Muitakin henkilöitä on ja vaikka niidenkin ajatuksia paikoitellen valotetaan melko paljon, tulevat Em ja Dex silti monta kertaa tutummiksi kuin kukaan muu. Ja jotenkin jää silti tunne, että kirjassa ei niin kovin paljon henkilöitä ollutkaan.

Voisi kuvitella, että jos saa tietää vain yhden päivän tapahtumat koko vuoden aikana, ei kirjassa pysyisi kärryillä. Ettei saisi tietää tarpeeksi. Voi olla, että mieli tekee tietää lisää, mutta yllättävän paljon voi kertoa yhden päivän aikana. Henkilöiden ajatukset paljastavat niin paljon. Ja se, miten henkilöt on kirjoitettu käyttäytymään.

Pidän siitä, että lopussa palataan jälleen alkuun. Vaikka se voikin hiukan sekoittaa, kun lukujen välillä aika vaihtelee parillakymmenellä vuodella, on rakenne toimiva. Ja varsinkin lopetus tekee kylmiä väreitä, vaikkei se kovin erikoinen tai yllättävä olekaan.

Olisin ehkä saanut kirjasta irti enemmän, jos olisin lukenut sen suomeksi. Englantini ei ole niin vahva, että pystyisin erottamaan kaikki pienetkin vivahteet ja sävyerot. En kuitenkaan koe, että kirjasta olisi jäänyt kovin paljosta paitsi vähän huonommallakaan kielitaidolla.

Paikoitellen ehkä hieman pitkäveteinen, mutta rakenteellaan ja tunnelmallaan sen paikkaava kirja saa neljä tähteä.