Lale Sokolov on Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin vanki, joka saa tehtäväkseen tatuoida numerot toisten vankien käsivarsiin. Työ leirin tatuoijana tarkoittaa, että Lale on muihin vankeihin nähden varsin turvassa. Leirillä Lale todistaa kauheita tapahtumia – mutta myös urheita tekoja ja myötätuntoa, ja oman henkensä uhalla käyttää asemaansa auttaakseen muita vankeja. Vuonna 1942 Lale kohtaa tatuointijonossa uuden vangin, Gitan, ja rakastuu saman tien. Lale vannottaa Gitaa pysymään hengissä, jotta he voisivat mennä naimisiin. 

Aula & Co, 2019. 292 sivua. 

Alkuteos The Tattooist of Auschwitz, 2018. Suomentanut Pekka Tuomisto. 

Jos arvioisin pelkästään Lale Solokovin elämäntarinaa, kertoisin olevani vaikuttunut. Jos arvioisin elämäkertaromaania, olisin vaikuttumisen lisäksi tyytyväinen.

Arvioin kuitenkin romaania, joka luokitellaan kaunokirjallisuudeksi. Siksi oloni hämmentynyt. Tositapahtumiin perustuva tarina vetoaa, mutta siinä on erinäisten lähteiden mukaan lukuisia virheitä. Kirjallisesti Auschwitzin tatuoija on kevyt ja keskeneräisen oloinen. 

***

Aloitetaan kuitenkin alusta. 

Auschwitzin tatuoija on yksi selviytymistarina muiden keskitysleiritarinoiden joukossa. Itsekin olen lukenut Auschwitzista selviytyneiden tarinoita muutamia, ja lisäksi joitain fiktiivisiä teoksia. Uusiseelantilaisen Heather Morrisin kirjoittama Auschwitzin tatuoija on kirjan kuvauksen mukaisesti "tositarinaan perustuva romaani slovakialaisen Lale Sokolovin vaiheista". Lale Solokov on todellinen henkilö, joka päätti vuonna 2003 kertoa tarinansa Morrisille. Kolmen vuoden keskustelujen aikana mies sai tarinansa kerrottua, ja siitä syntyi ensin elokuvakäsikirjoitus, joka muokattiin myöhemmin kirjaksi. 

Kaikki Auschwitzin selviytymistarinat ovat tärkeitä ja merkittäviä, niin myös tämä kirja. Lisäksi kaikki tarinat ovat koskettavia, ja myönnän, että myös tämä kirja nosti palan kurkkuun. Silti on vähän niin - mitenkään Lale Solokovin tarinaa vähättelemättä - että kun on lukenut yhden tarinan, on lukenut kaikki. Peruskuvio on jokaisessa tarinassa sama, eivätkä toisen henkilön kokemukset tuo usein lukijalle juuri mitään uutta. 

"Jos me emme voi puhua päivästämme, kerro minulle jotakin itsestäsi", Lale sanoo. 

"Ei ole mitään kerrottavaa."

Lale ei ota uskoakseen sitä. "Tietysti on. Mikä on sinun sukunimesi?"

Gita tuijottaa Lalea ja puistaa päätään. 

"Olen vain numero. Sinun pitäisi tietää se. Sinä annoit sen minulle."

"Niin, mutta se on vain täällä. Kuka sinä olet ulkopuolella?"

"Ulkopuolta ei ole enää olemassa. Täällä on kaikki."

Auschwitzin tatuoija kertoo siis Lale Solokovista, joka päätyy keskitysleirille, mutta josta sattuman kaupalla tulee leirin tatuoija. Hänen tehtävänsä on tatuoida vankinumerot leirille saapuvien käsivarsiin. Nopeasti Lale rakastuu erääseen naisvankiin, Gitaan, ja heidän yhteiseksi tavoitteekseen tulee päästä keskitysleiriltä pois hengissä. 

Kirjana Auschwitzin tatuoija on hyvin juonivetoinen. Tekstistä paistaa läpi se, että se on tehty alkujaan elokuvakäsikirjoitukseksi. Teksti on pintapuolista eikä kovin syvällistä, ja kieli on hyvin arkista. Aiheen huomioon ottaen olisi voinut odottaa ja ehkä toivoakin hieman syvempää käsittelytapaa, sillä nyt tuntuu paikoin siltä, että juostaan vain tapahtumasta toiseen. Toisaalta, jos aiheesta tietää jo valmiiksi, osaa täyttää aukot itse. Silloin kirja on tehokas näinkin. Kaunokirjallisesti teos ei kuitenkaan ole erityinen. 

Kun lopetan kirjan lukemisen, olen silti vaikuttunut. Lalen ja Gitan rakkaustarina on kaunis, ja on mykistävää ajatella, miten heidän rakkautensa on kestänyt kaiken sen, mitä he ovat joutuneet kokemaan. Kirjan lopussa kerrotut henkilöiden elämänvaiheet tekevät tekstistä todellisen. Tositarina tai tositapahtumiin perustuva tarina tuo kirjaan aina vaikuttavuutta. 

Myöhemmin, luettuani aiheesta kirjoitettuja artikkeleita, olen kuitenkin pettynyt. Saan selville, että monet kirjassa esitetyt tapahtumat ovat keksittyjä. 

The Guardian kirjoitti joulukuussa, että Auschwitz Memorial Research Centre on tutkinut kirjassa esitettyjä tapahtumia. Monet kirjassa virheellisesti esityt asiat ovat melko pieniä: kuten se, Lale ei olisi voinut saada käsiinsä penisiliiniä auttaakseen sairastunutta Gitaa, sillä tuohon aikaan penisiliiniä ei vielä yleisesti käytetty. Tai se, että Gitan vankinumero oli oikeasti eri kuin kirjassa mainittu. Pienetkin epätarkkuudet kuitenkin tekevät kirjasta vähemmän uskottavan - varsinkin, kun esimerkiksi oikea vankinumero olisi varmasti ollut kohtalaisen helppo selvittää ja saada tieto kirjaan oikein. 

Julkisuuteen on noussut myös Lalen ja Gitan pojan Garyn ihmetys siitä, että kirjassa hänen isästään käytetään kutsumanimeä Lale. Todellisuudessa isää on kutsuttu Laliksi. 

Kirjailija Heather Morris on kommentoinut New York Timesille, että kirja ei edes yritä olla mikään akateeminen historiankirja. The Guardianille hän on kertonut, että kirjassa fiktiivisiä kohtia ovat ainoastaan sellaiset, joissa hän on laittanut Lalen ja Gitan tilanteisiin, joissa he eivät ole todellisuudessa olleet yhdessä. 

Ehkä tässä tapauksessa asiasta ongelmallisimman tekeekin se, että lukijan on vaikea ottaa selkoa siitä, mitä kirja yrittää olla. Se luokitellaan kaunokirjallisuudeksi, mutta samalla kirjassa käytetään ihmisistä heidän oikeita nimiään, lopussa mainitaan kuolinaikoja ja näytetään todellisia valokuvia. Lisäksi kirjailija kertoo jälkisanoissaan tapaamisistaan päähenkilön kanssa. 

Jos lukijan annetaan uskoa, että kirja kertoo todellisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista, myös faktojen pitäisi olla oikein. Kuten Paweł Sawicki The Guardianin jutussa sanoo, selviytyjän tarina olisi ansainnut parempaa. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirja kertoo paikasta, jossa olet käynyt. 

Se sopii myös kohtiin: 

4. Kirjailijan ainoa teos

6. Rakkausromaani

32. Kirjan nimessä on ammatti

36. Kirjassa ollaan yksin

49. Vuonna 2019 julkaistu kirja