Gone Tomorrow
2011
ISBN 978-951-23-5163-3
suom. Jukka Jääskeläinen
464 s.

"New Yorkin öisessä metrovaunussa istuu vain Jack Reacher ja viisi muuta matkustajaa - mutta yksi heistä täyttää kaikki kohdat listalta, jonka Reacher oppi entisessä elämässään: itsemurhapommittajan tuntomerkit. Mutta miksi terroristi iskisi puolityhjään yövuoroon eikä työmatkaruuhkaan?

Kun Reacherin väliintulo aiheuttaa yllätyksen, jälkiselvittelyt saavat vähintään omituisia piirteitä. Miksi Reacheria kuulustelevat jos jonkinlaiset pukumiehet rajattomin valtuuksin? Ja kuka oli yöhön haihtunut viides matkustaja? Totuus hautautuu salaisten pidätyssellien, vallan käytävien ja kiillotettujen julkisivujen alle. Ja voimakkaat tahot tuntuvat päättäneen, että sen on parempi pysyäkin siellä..."

En ollut koskaan aiemmin lukenut Lee Childia, en ehkä ollut edes kuullut hänestä. Viidenteen matkustajaan tartuin kuitenkin kohtalaisin korkein ennakko-odotuksin, sillä olin kuullut teosta kehuttavan, jos ei nyt välttämättä ihan hirveän hyväksi niin ainakin perusdekkariksi. Sellaista kaipasin: kirjaa, jossa tapahtuisi tiiviiseen tahtiin ja joka pitäisi otteessaan.

Nämä odotukset Viides matkustaja myös lunasti. Vähään aikaan en ole lukenut tällaista kirjaa, jossa oikeasti tapahtuisi tapahtumien perään. Koko ajan tulee uusia juonenkäänteitä, mennään vauhdilla paikasta toiseen, tapetaan muutama ihminen ja uhkaillaan toisia, joudutaan itse uhatuksi ja melkein tapetuksikin. Toimintaa siis riittää ja itse koin sen ainakin tällä kertaa pelkästään positiiviseksi asiaksi.

Jo alun alkaen suhtautumiseni teokseen oli melko kevyt, joten en jaksanut välittää päähenkilön epärealistisuudesta, joka minua normaalisti olisi varmasti häirinnyt. Mies, jolla ei ole kotia, ei matkatavaroita, ei työtä, mutta jolla on kuitenkin loputtomasti rahaa... 

Viidennen matkustajan tarina pyörii sodan ja poliittisten teemojen ympärillä. Jokaiselle tutut henkilöt vilahtelevat tarinassa merkittävissäkin rooleissa ja tämä tuo tietysti siihen aina oman kiinnostavan säväyksensä.

Keskiverto dekkari, joka ehkä sopii kuitenkin tavallista paremmin aivojen nollaamiseen. Tätä lukiessa ei kerta kaikkiaan ehdi ajatella mitään muuta!