Eläintarha on melkein tyhjillään, mutta Joan ja hänen nelivuotias poikansa viivyttelevät ennen lähtöä. He ovat viettäneet yhdessä lähes täydellisen päivän, he ovat onnellisia. Mutta eläintarhan portilla Joan näkee jotakin, mikä saa hänet ryntämään lapsi sylissä pakoon, takaisin eläintarhan uumeniin.

Seuraavan kolmen tunnin ajan Joanin ja hänen poikansa elämä on uhattuna. Kuin eläimet he ovat vankeina eläintarhassa, joka onneksi on Joanille läpikotaisin tuttu. He pakenevat pitkin kiemurtelevia polkuja, rakennustelineiden alta, piilottelevat karusellin takana. Koko ajan Joan tuntee poikansa pienen ruumiin ja sydämen sykkeen tiiviisti itseään vasten.

S & S, 2018. 303 sivua. 
Alkuteos Fierce Kingdom, 2017. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. 

Kolme tuntia eläintarhassa. Se voisi tarkoittaa ihanaa iltapäivää perheen kesken, mutta Gin Phillipsin psykologisessa trillerissä se tarkoittaa piinaa, ahdistusta, kauhua, paniikkia ja eloonjäämistaistelua.

Joan on viettänyt poikansa Lincolnin kanssa ihanan päivän eläintarhassa, mutta juuri kun he ovat lähdössä kotiin ja lähestyvät eläintarhan pääporttia, Joan näkee miehen, jolla on ase. Aukiolla lojuu ruumiita.

Joan ryntää pakoon - peremmälle eläintarhaan.

Suunnilleen puolivälissä aitaa on muutama kaatunut linnunpelätti. --
Ei, ei linnunpelättejä. Ei linnunpelättejä. 
Hän näkee käsivarren liikkuvan. Hän näkee ruumiin, joka on aivan liian pieni linnunpelätiksi. 

Asetelma on kamala. Erityisen kamalaksi sen tekee se, että kirjan tilanne kuulostaa nykymaailmassa aivan mahdolliselta, ja se jos mikä kertoo tästä päivästä jotakin. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä mahdollisemmalta se tuntuu. Gin Phillipsin juoni on ovela.

Kaksi miestä. Heitä on kaksi. Seisovat varmaan puisella kävelysillalla aitauksen reunalla. Se tarkoittaa, että heidät erottaa hänestä ja Lincolnista vain vyötärön korkuinen kaide, neljä metriä avomaata ja kivimassa, joka tuntuu niin jykevältä hänen selkärankaansa vasten. 

Niin kuin me olisimme kauniita toimii. Se keskittyy siihen, mitä äiti kokee, kun hän suojelee poikaansa. Mitä kaikkea äiti on valmis tekemään, kun hänen poikansa elämä on uhattuna? Väkivallan uhan lisäksi oman mausteensa kuvioon tuo suljettu paikka, eläintarha, josta ei ole poispääsyä. Se tuo kirjaan oman mausteensa.

Osa lukijoista on kritisoinut kirjaa siitä, että tarina ei kanna runsaan 300 sivun verran. Minä olen eri mieltä: kyllä se kantaa. Pääsen Joanin pään sisälle ja tunnen melkein itsekin olevani pimenevässä eläintarhassa, piikkisian aitauksessa. Gin Phillipsin kuvaus äidin ja pojan välisestä suhteesta on kaunista ja kiinnostavaa luettavaa. Ahmin sanoja sivuilta, sillä haluan tietää, miten piinaavassa tilanteessa lopulta käy ja samalla mietin, miten itse osaisin toimia, jos näin oikeasti tapahtuisi.

Nyt kun hän istuu maassa ja koko maailma on varjossa ja täynnä ääniä, joista hän ei saa selvää, hän ei saa kuvitella, että joku ampuisi Lincolnin. Sellaista mielikuvaa ei vain ole. Hän ei anna sen tulla. 

Kirjan pääosassa ovat Joan ja hänen poikansa, mutta siinä seurataan paikoin myös muutamia muita henkilöitä. Se tuo kirjaan tarvittavaa vaihtelevuutta, sillä pelkkä Joanin kanssa piilossa kyhjöttely olisi takuulla alkanut jossain vaiheessa tympiä. Nyt muutamille muille henkilöille annetaan juuri sopivasti tilaa, ja he kaikki ovat lopulta tärkeässä roolissa.

Taidokkaasti kirjoitettu kirja! Mutta. Mikä tämä nimi on? Niin kuin me olisimme kauniita. Todella kaunis nimi, mutta mielestäni se ei sovi kirjalle. Alkuteoksen nimi on Fierce Kingdom, ja jos kustantajan verkkosivulta voi jotain tulkintoja tehdä, on suomennoksen nimeksi meinannut jossain vaiheessa tulla Petojen valtakunta. Sitä nimeä käytetään nimittäin S&S:n verkkosivuilla olevassa kirjan esittelytekstissä.

 Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: