Huh, olo on aika sanaton. Voiko sanoa jotakuta lempikirjailijakseen, jos on lukenut häneltä vain kaksi kirjaa? Jos voi, niin Marisha Rasi-Koskinen on ehdottomasti lempikirjailijani - tai vähintäänkin yksi heistä. Rakastuin Rasi-Koskisen viime vuonna julkaistuun RECiin, joten minulla oli kovat odotukset myös hänen vuonna 2017 julkaistulle Eksymisen ja unohtamisen kirjalleen. Odotukset täyttyivät - joskin REC on kyllä vielä tätäkin parempi. 

En voi olla vertailematta Eksymisen ja unohtamisen kirjaa RECiin, vaikkei se ehkä järkevää olekaan. Kirjat ovat täysin erilaiset, mutta niissä on myös hyvin paljon samaa. Eksymisen ja unohtamisen kirja on huomattavasti "normaalimpi" kirja kuin REC. Se on jo mitaltaan reilusti lyhyempi, eikä ole lainkaan niin hankala tai taiteellinen. 

Mitään tusinatavaraa teos ei kuitenkaan ole - se on vangitseva (niin kuin myös REC), kieleltään huikea ja tunnelmaltaan aivan omaa luokkaansa. 

Toisaalta Eksymisen ja unohtamisen kirjan henki on jollain tavalla samanlainen kuin RECin. En osaa ihan tarkkaan määritellä, mikä tekee siitä sellaisen: ehkä se on tietynlainen surumielisyys ja ajoittainen ahdistavuuskin. Sekä RECissä että Eksymisen ja unohtamisen kirjassa henkilöillä on asiat aika sekaisin, ja ihmisten väliset suhteet ovat aika kummallisia. 

Eksymisen ja unohtamisen kirja kertoo Julian perheestä, joka jättää eräänä kesäyönä kotinsa. Juliasta matka vaikuttaa ensin mukavalta kesäretkeltä, mutta muuttuu bensavarkauksiksi, selviytymiseksi kaatosateessa, peloksi, huoleksi ja painajaiseksi. 

Toisessa tarinassa kulkee Jan - poika, joka laskee asioita ympärillään ja summaa numeroita yhteen. Hän ei osaa ystävystyä, eikä haluakaan, koska on niin jo kerran lapsuudessaan tehnyt. Jan lähetetään pohjoiseen leirille, mutta vaellusretki erämaassa muuttuu selviytymistaisteluksi. 

Julian ja Janin lisäksi on Martina: nuori nainen, joka vaihtaa maata ja kieltä voidakseen unohtaa. 

Marisha Rasi-Koskinen on luonut tarinan, joka tuntuu alusta alkaen hienolta, mutta jonka palaset kietoutuvat lopussa niin taidokkaasti yhteen, että hetkeksi vain pysähdyn ja ihmettelen. Tarina toimii loistavasti. 

Vaikutun jälleen myös Rasi-Koskisen kirjoitustyylistä ja kielestä. Se on aika hengästyttävä - niin täynnä upeita ilmauksia, että luen hitaasti, nautiskellen. Vai mitä sanotte esimerkiksi siitä, että Äidin kasvot olivat sivupeilissä keskellä harmaata taivasta, pilvet pitivät niitä paikoillaan. Tai kuvauksesta, että takaikkunassa metsä söi tietä sisäänsä. 

Lukekaa!