Äitiysaiheisessa teoksessaan Helmi Kekkonen kertoo oman täysin tavallisen ja kaikin tavoin ainutkertaisen tarinansa äidiksi tulemisesta. Kahdesta aivan erilaisesta raskaudesta, kolmannesta joka päättyy kipeään keskenmenoon, voimakkaasta synnytyspelosta ja sen voittamisesta, kahdesta aivan erilaisesta synnytyksestä ja kahdesta aivan erilaisesta, ihanasta tyttärestä. Siitä, miltä tuntuu olla nuori äiti nykypäivänä, ja siitä, miltä äitiys on luultavasti äideistä aina tuntunut.

Siltala, 2019. 249 sivua. 

Laitoin tämän kirjan varaukseen välittömästi, kun kuulin, että Helmi Kekkonen julkaisee uuden teoksen. En tiennyt, mistä on kyse - luulin, että tulossa on romaani. Halusin vain lukea lisää Kekkosta, jonka tyyliin olin ihastunut hänen Vieraat-romaania lukiessani. 

Olipa kerran äiti ei kuitenkaan ole romaani. Se löytyy kirjastosta tietokirjallisuuden puolelta ja on Helmi Kekkosen omaelämäkerrallinen teos äitiydestä. 

Hänellä on huumorintajua, nopeat jalat ja voimakas tahto. Hän tahtoo laulaa, tanssia, lepuuttaa mieltä ja kiivetä. Heittää jalkapallon ikkunaan, hypätä pää edellä sohvalta, muuttaa sulaneen suklaakeksin huulirasvaksi ja leikata käsikirjoituksestani irti hyvin salaisia liuskoja. Hän haluaa tehdä kaiken itse, paitsi silloin kun on aamu tai kiire. 

Kirjassa Kekkonen kertoo ensimmäisestä raskaudestaan, ensimmäisen tyttärensä syntymästä, elämästä tuoreena äitinä, keskenmenosta, uudesta raskaudesta, toisesta vauva-ajasta ja elämästä kahden lapsen kanssa. 

Kekkonen kirjoittaa riipivän avoimesti ja rehellisesti eikä unohda vaikeita tai negatiivisia asioita. Hän kirjoittaa loputtomasta väsymyksestä - siitä, kun ei jaksa enää yhtään mitään ja sanoo pahasti, niin puolisolle kuin lapsilleenkin. Kekkonen kirjoittaa peloista: synnytyspelosta ja siitä, miten hän pelkää että jääkö hänelle enää aikaa kirjoittaa. 

On huono omatunto siitä etten jaksa, etten pysty, etten osaa. Miljoonannen kerran toivon olevani reippaampi, sisukkaampi, vahvempi. 

Mutta tulee uusi päivä. Aina tulee uusi päivä. 

Olipa kerran äiti ei ole kuitenkaan pelkkää murhetta ja ahdistusta, ei tietenkään, koska ei äitiyskään sitä ole. Kekkonen kirjoittaa myös niistä pakahduttavan onnellisista hetkistä ja äitiyden ihanista puolista.

Hän kirjoittaa äitiydestä juuri sellaisena kuin hän itse sen on kokenut, yhden äidin tarinan. Ei enempää eikä vähempää, mutta se on hyvä juuri niin. Helmi Kekkonen osaa sanoittaa tunteensa hienosti, myös ne salaiset tunteet, sellaiset, joita ei yleensä kerrota kenellekään, tai ainakaan ihan koko maailmalle. Lukija pääsee todella lähelle, ja välillä tuntuu siltä kuin lukisi päiväkirjaa.

Voin sanoa suoraan, että en ehkä olisi varannut tätä kirjaa, jos olisin tiennyt sen olevan tosikertomus äitiydestä. En ole äiti ja uskon, että äidit löytävät teoksesta paljon sellaisia puolia, joita minä en osaa edes ajatella.

Ja silti, huolimatta siitä että en ehkä ole kirjan aiheesta aivan kamalan kiinnostunut, minä pidän teoksesta ihan suunnattoman paljon. Kekkonen kirjoittaa niin kauniisti, niin tunteella, että luen kirjan alle vuorokaudessa. En ole pitkään aikaan ottanut kirjasta lukemisen aikana ylös niin paljon sitaatteja kuin tästä kirjasta. Samanaikaisesti tuntuu, että mikään sitaatti ei pysty kuvaamaan kirjaa tarpeeksi hyvin, ei sitä tekstin saumatonta soljumista eteenpäin, niitä moneen suuntaan poukkoilevia ajatuksia ja kuitenkin niin ehjää tekstiä. 

Kun ihminen osaa kirjoittaa, hän voi kirjoittaa mistä vaan, ja lukukokemus on silti vaikuttava. 

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Se sopii myös kohtiin: 

34. Kirjassa on usean kirjoittajan kirjoituksia.
35. Kirjassa ollaan yksin
49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: 

Voinko syödä aikuisena lusikalla mitä vaan, tyttö kysyy. 

En osaa vastata. 

Niin kuin mitä, kysyn. 

Maailman.