Gummerus, 2014. 644 sivua. 

Anni Kytömäen kovasti kehuttu esikoisteos muutaman vuoden takaa valikoitui helmikuun lukupiirikirjaksemme, ja täytyy myöntää, että en olisi koskaan itse valinnut tätä luettavakseni. En ole lähtökohtaisesti kovin kiinnostunut 1900-luvun alkuun sijoittuvista kirjoista, ja koska kyse oli vieläpä näin järkälemäisestä kirjasta, en takuulla olisi Kytömäen romaaniin tarttunut.

Ennakkoluuloni kasvoivat vielä enemmän, kun näin Kultarinnan ja sen tyylin: paljon pikkutarkkaa kuvailua ja erityisesti luontokuvausta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta sivumäärä yhdistettynä teemaan ja yksityiskohtaiseen kuvailuun kieltämättä hieman kauhistutti.

Totuus on myös se, että ilman lukupiirin painetta Kultarinta olisi jäänyt minulta kesken heti alkumetreillä. Tarina käynnistyi todella hitaasti, tuntui ettei siinä tapahdu mitään ja se vain junnasi paikoillaan. Onneksi sain muilta lukupiiriläisiltämme kuulla, että parinsadan sivun jälkeen alkaa tapahtua, ja niin alkoikin.

Kultarinta kertoo Erikistä, joka haluaa suojella ja tutkia metsiä ja luontoa, sekä Mallasta, joka kasvaa metsissä isänsä jalanjäljissä, mutta jota elämä heittelee karulla tavalla ja yrittää pakottaa muottiinsa. Teos kertoo siitä, millaista on olla erilainen kuin muut, ja erityisesti siitä, millaista on rakastaa metsiä. Kultarinta kertoo metsistä, sammalista, puista, harjuista ja luonnosta ylipäätään. Se kertoo karhuista, linnuista, vesikasveista ja joutsenista, rautateistä ja metsien hakkaamisesta. Samalla tarina sivuaa Suomen sisällissodan aikaa, ja sitä, miten monella tavalla sota vaikuttaa ihmisiin.

Kultarinnan tarina on periaatteessa ihan kiinnostava. Ongelma vain on se, ettei sen kertomiseen olisi tarvittu näin paljon sivuja. Kirja oli kovin epätasapainoisen tuntuinen: osaa asioista vatvottiin todella kauan, ne kerrottiin pikkutarkasti ja uuvuttavan hitaasti. Osa juonen kannalta oleellisista tapahtumista kuitattiin taas niin nopeasti, että hitaasta etenemisestä turhautunut ja huomionsa herpaantumaan päästänyt lukija ei edes huomannut, että jotain tapahtui.

Toisaalta Kultarinta palkitsi lukijan ajoittain hienolla kielellä - ja sillä luontokuvauksella, joka oli kieltämättä kaunista ja todentuntuista. Sitäkin vain oli niin paljon, että se alkoi kääntyä itseään vastaan.

Kultarinta olisi ainakin omalla kohdallani ehdottomasti vaatinut rauhallisen lukuajankohdan, jolloin siihen olisi saanut keskittyä kunnolla. Kesälomalla mökin terassilla luettuna se olisi todennäköisesti ollut minulle neljän tähden kirja, kun tarinaan olisi saanut uppoutua ja luontokuvauksista nautiskella luonnon helmassa itsekin. Nyt työpäivien jälkeen väsyneenä luettuna Kultarinta alkoi lähinnä nukuttaa. Kirja kyllä onneksi parani selvästi loppua kohden, ja tarinan lopetus oli jopa ihan vetävä ja jännittäväkin, mutta se ei täysin pelasta löysää alkua. Ainakaan se ei pelasta tilannetta niissä tapauksissa, joissa lukija jättää kirjan jo tässä vaiheessa kesken.

-

Helmet-lukuhaasteessa 2020 kirja sopii ainakin kohtiin:
7. Kirjassa rikotaan lakia
9. Kirjassa kohdataan pelkoja
12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera
30. Kirjassa pelastetaan ihminen
34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa
38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu
41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan
44. Kirjassa on kirjeenvaihtoa
45. Esikoiskirja
46. Kirjassa on sauna

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: