Laura, neljääkymmentä lähestyvä vahvatahtoinen feministi ihastuu Mikkoon, joka on monessa mielessä täydellinen: hurmaava, kohtelias, herkkä ja sympaattisesti oikutteleva mies.
Vähitellen Laura, joka ei ole koskaan haaveillut lapsista, huomaa pyörittävänsä Mikon kanssa kolmilapsisen uusperheen arkea. On koira, omenapuut ja kauniisti vanhentunut omakotitalo.
Jonkin aikaa kaikki näyttää täydelliseltä.

WSOY, 2018. 322 sivua. 
Äänikirja 9h 1min, lukija Sanna Majuri.

Tämä kirja on ihan kamala. Se ahdistaa, järkyttää, menee syvälle tunteisiin ja laittaa miettimään, mitä kaikkea näennäisesti onnellisissa kodeissa oikeasti tapahtuu.

Juuri siksi kirja on todella tärkeä.

Viime keväänä julkaistu Laura Mannisen omaelämäkerrallinen teos kertoo parisuhteesta, joka näyttää aluksi täydelliseltä, mutta muuttuu painajaiseksi. Lauran ja Mikon suhde sisältää monenlaista lähisuhdeväkivaltaa ja asiantuntijat suosittelevat eroa. Uusperheen arki näyttää kuitenkin ulospäin hyvältä.

- Tämä talo on aivan ihana ja me oltaisiin halukkaita vuokraamaan se, Mikko sanoi ja hymyili asiallisesti. 
Sen hän osasi yhä, vakuuttaa ja hurmata, ja sitä taitoaan hän nyt käytti. Ahdistuksesta ei näkynyt jälkeäkään, hän oli silkkaa kirkasta valoa ja keveää lounatuulta, ja muistin ensimmäisen viikkomme, sen miten Mikko hurmasi minut ja sen jälkeen kaikki muut, ja näin hän sen teki, puki yllensä roolin ja peitti ne toiset. 

Kirja puhutti ilmestyessään paljon ja se oli roikkunut pitkään myös minun lukulistallani. Tiesin odottaa rankkaa tekstiä, mutta yllätyin siitä, miten pahalta kirjan kuunteleminen lopulta tuntui. Aihe itsessään on tietysti se kaikkein kamalin, mutta Laura Manninen onnistuu kertomaan sen niin, että tarina tulee lukijaa todella lähelle.

Manninen maalailee ensin parisuhteen kauniit puolet: sen, miten vaaleanvihreää unelmaa kaikki on, ihanaa elämää idyllisessä omakotitalossa kukkien puhjetessa kukkaan. Rivien välistä pilkahtelee enteitä siitä, mitä on ehkä tulossa - ja se on toki prologin myötä tullut lukijalle ilmi jo muutenkin. Kun elämä alkaa kääntyä huonommaksi, ymmärtää lukija täysin, miltä Laurasta tuntuu.

Mannisen teksti on äärimmäisen kaunista ja vivahteikasta. Mikon mielialaa kuvataan usein säätilan mukaan, mikä korostaa entisestään sitä, miltä tilanteet Laurasta tuntuvat. Kaunis teksti tuo myös pientä ristiriitaa, sillä tapahtumat ovat niin karuja. Toisaalta se kuvaa asiaa juuri niin monimutkaisena kuin se onkin: olihan suhtessa myös jotain kaunista, vaikka niin paljon kaikkea pahaakin.

Kirjan päätyttyä on tyhjä olo. Lauran tarina tuntuu hirveältä, eikä kenenkään pitäisi joutua kokemaan mitään tällaista. Laura Manninen on monissa haastatteluissa kertonut omasta parisuhdeväkivallastaan, joten ainakin osa kirjan tapahtumista on ihan totisinta totta.

Vaikka kirja on epämiellyttävää luettavaa, auttaa se kuitenkin ymmärtämään sitä, miksi joku jää väkivaltaiseen suhteeseen. Miten vaikeaa lähteminen onkaan, ja kun lopulta pääsee lähtemään, miten pitkälle jäljet seuraavat. Kirjan epilogi muistuttaa, miten yleisestä ongelmasta on kysymys, ja miten yhteiskunta ei kaikissa tapauksissa pysty lainkaan puuttumaan tilanteeseen.

Itse kuuntelin kirjan äänikirjana, mikä oli toimiva ratkaisu. Haluan kehua erityisesti lukija Sanna Majuria, joka kertoo tarinaa pehmeällä äänellä. Se sopii Mannisen kauniiseen tekstiin hyvin. Kun lukija lukee kirjan loppupuolella Mikon osuuksia, niitä, joissa miehen luonne pääsee hyvin esiin, lukutapa muuttuu, ja lukija suorastaan sähisee sanoja hampaidensa välistä. Täysi kymppi lukijalle!

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia.

Se sopii myös ainakin kohtaan:
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: