Eräänä talvi-iltana kolme Isisin kannattajaa hyökkää kirjakauppaan. Kiistellyn taiteilijan esiintyminen katkeaa laukauksiin, paniikki pääsee valloilleen. Osa yleisöstä jää panttivangeiksi. Mutta kesken hyökkäyksen nuori nainen, jonka tehtävänä on videoida tapahtumat, kääntyy kumppaninsa puoleen ja kuiskaa: Tämä on väärin. Meidän ei pitäisi olla täällä. Meidän pitäisi häipyä.

Kaksi vuotta myöhemmin kirjailija vierailee naisen luona oikeuspsykiatrian klinikalla. Hän ojentaa kirjailijalle nipun paperia, tarinansa.
Nainen sanoo tulevansa tulevaisuudesta.

S&S, 2018. 303 sivua. 
Alkuteos De kommer att drunkna i sina mödrars tårar, 2017. Suomentanut Outi Menna.

Ruotsalaisen Johannes Anyurun mystisen kauniisti nimetty He hukkuvat äitiensä kyyneliin on kirja, joka on kiinnostanut minua pitkään. Se on saanut niin paljon suitsutusta ja ollut niin monen "vuoden parhaat" -listalla, että en ole saanut kirjaa mielestäni.

En silti tiennyt, mitä odottaa. Takakannen teksti ei lupaillut hyvää, sillä kammoan terrorismi-teemoja sekä kirjallisuudessa että televisiossa. Saan kuulla ja lukea siitä tarpeeksi muualtakin, enkä halua perehtyä aiheeseen enää vapaa-ajallani - ainakaan fiktion muodossa. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen, koska halusin tietää, mistä kaikki puhuvat.

Kirjoitan sinulle, jolla vielä on sanoja kuvaamaan sitä mitä minulle tapahtuu ja jonka koko maailma on sulkeutunut minun maailmani sisälle. 
Sinun sanojasi ympäröi kaikki se, mistä en pysty puhumaan. 

Kirja kertoo erään tytön ja samalla Ruotsin tarinaa. Tämä tyttö on toinen kirjan kertojista, ja toinen on kirjailija, jolle tyttö tarinaansa kertoo. Kirja alkaa pysäyttävästi: ollaan keskellä terrori-iskua tukholmalaisessa sarjakuvakaupassa. Se varmasti herättää monen mielenkiinnon, ja lähtökohtaisesti myös minä pidän siitä, että päästään suoraan asiaan, mutta tässä kohtaa terrorismilla oli minulla enemmän etäännyttävä vaikutus.

Muutoinkin minun kesti kauan päästä kirjaan sisälle. En meinannut saada henkilöistä tai tarinasta otetta, ja jopa mietin kirjan jättämistä kesken. Etenkin tytön osuuksiin tuntui olevan todella hankala tarttua.

Kun olin ylittänyt kirjan puolivälin, pohdin vieläkin, että onpa kirja vaikea. Silti se oli jotenkin todella kiehtova. Loppuvaiheessa melkein ahmin tekstiä. Ainoastaan kirjan raskas teema pakotti pitämään hetkittäin taukoja ja sulattelemaan lukemaansa.

Kannoin sisälläni sirpaleita toisesta maailmasta, toisenlaisesta kieliopista, jonka mukaan aika ja tila hahmottuivat. Olin muslimi, ja niinä vuosina aloin uskoa, että se teki minusta Ruotsissa hirviön. 

He hukkuvat äitiensä kyyneliin on dystopia yhteiskunnasta, jollaista ei onneksi vielä ole. Paljon merkkejä siihen suuntaan menemisestä on kuitenkin ilmassa. Kirja on tiukasti ajassa kiinni, ja ehkä juuri siksi niin rankka. Toisaalta ajankohtaisuus tekee siitä ajatuksiaherättävän ja helpommin samaistuttavan. Teemoista käsitellään muun muassa maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien asemaa, suvaitsevaisuutta ja suvaitsemattomuutta, radikalisoitumista - ja sitä terrorismia.

Johannes Anyuru on rakentanut juonen taidokkaasti. Loppu jättää minulle hetkeksi pökertyneen ja mykistyneen olon.

En sanonut mitään, mutta mietin mielessäni oliko meidänkin elämämme jonkinlaista sotaa. Sotaa, joka muistutti nopeuskilpailua, sotaa jossa univormuna toimi iho tai jokin epämääräisempi, jokin mitä jotkut kutsuivat ruotsalaisuudeksi. 

Vuonna 2017 Augustus-palkinnon voittanut He hukkuvat äitiensä kyyneliin on hieno, mutta ei ihan helppo kirja. Sitä pitää lukea ajatuksella, vaikkei sitä välttämättä haluaisikaan päästää lähelle.

***

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja.

Se sopii myös kohtiin:
16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja
36. Kirjassa ollaan yksin

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: