Tammi, 2019. 190 sivua. 
Alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule, 2014. Suomentanut Lotta Toivanen. 

Tammen Keltaisen kirjaston 65-vuotisjuhlateosta, sarjan 500. kirjaa, kuvaillaan kustantajan sivuilla melkoisin ylisanoin.  "Henkeäsalpaava", "poltavan ajankohtainen", "Ranskan viime vuosien kohutuin ja puhutuin romaani". Kirjailija on kustantajan mukaan "sensaatiomainen".

Toki tällainen hehkutus saa kiinnostumaan.

Ei enää Eddy on omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo Eddystä, jossa on jotain vialla. Tai ei hänessä mitään oikeasti vialla ole, hän vain sattuu olemaan homo, mikä on pohjoisranskalaisella unohdetulla teollisuuspaikkakunnalla ehkä kaikkein pahinta. Siellä erilaisuus on jotain, mitä ei saa olla, ja johtaa kiusaamiseen sekä perhepiirissä että ikätovereiden joukossa. Eddy yrittää kaikkensa, jotta olisi samanlainen kuin muut, mutta ei onnistu.

Minua ajoi vain ajatus: täällä kukaan ei näe meitä, kukaan ei saa tietää. Muualla, pihalla, muiden nähden, hakatuksi tulemista piti välttää, välttää se, että muut lapset olisivat nähneet minut hakkaamisen kohteena. 

Tarina on hirveä. Eddy elää köyhyydessä ja väkivaltaisessa ympäristössä. Isä ryyppää, äiti alistuu ja haukkuu poikaansa. Ystäviä ei oikein ole, koulukaverit hakkaavat. Eddy yrittää väkisin seurustella tyttöjen kanssa, jotta saisi muutettua itsensä normaaliksi.

Kuvaus Eddyn elämästä on niin karu, että en haluaisi lukea siitä. Tuntuu siltä, että Louisin kuvaama elämä olisi voinut olla mahdollista joskus 70-luvulla, mutta on aivan käsittämätöntä, että Ranskassa on eletty noin vielä 2000-luvulla. Édouard Louis on nimittäin syntynyt vuonna 1992.

Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. 

Ymmärrän hyvin, miksi teos on aiheuttanut Ranskassa kovaa keskustelua. Luokkaerot, köyhyys, erilaisuus, ymmärryksen puute ja halu tulla hyväksytyksi nousevat teoksessa hyvin esille.

Aihe on tärkeä ja sen käsittelytapa kieltämättä vaikuttava, mutta minä en silti voi sanoa pitäneeni kirjasta. En innostu Louisin kirjoitustyylistä ja monista puhekielisistä kursivoiduista pätkistä, vaikka ne eittämättä vahvistavat kirjan tunnelmaa.

Aluksi se istahti, oli vaan niin kuin ei mitään. Ja vaikka se ei ikinä kysele, nyt se kyseli, eka kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen, siitäkin mä vähän arvasin, se kyseli mun puuhista. Ihan typerää. Ihan älytöntä, koska se tiesi kyllä. Menin silti leikkiin mukaan. Ja sanoin: Hain leipää leipomosta, ruokin kanat ja sitten katselin telkkaria sohvalla. Niin kuin yleensä. 

Väkisinkin vertaan Ei enää Eddyä hiljattain lukemaani toiseen kiusaamiskuvaukseen, Antti Röngän teokseen Jalat ilmassa, joka oli kielellisesti niin paljon enemmän mieleeni. Ei enää Eddyssä oli toki kyse paljon muustakin kuin kiusaamisesta.

Ei enää Eddy on kammottavan karu kasvutarina, joka tuntuu kaukaiselta ja epätodelliselta, muttei valitettavasti ole sitä. Louis on eittämättä rohkea, kun kertoo tarinansa - ja on hienoa, että se tulee kerrotuksi. Siitä huolimatta teos ei kirjana ole erityisesti mieleeni.

-

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: