Like, 2018. 220 sivua.

Alkuteos Petit pays, 2016. Suomentanut Einari Aaltonen. 

Burundin sisällissodat ja Ruandan kansanmurha ovat monille suomalaisista hyvin kaukaisia asioita. Ne ovat jotain, joista on kuullut ja joita on ehkä käsitelty historiantunnilla - ainakin minun ikäiseni ovat - mutta teot ovat jääneet silti etäisiksi.

Gaël Fayen esikoisteos Pienen pieni maa tekee näistä 25 vuoden takaisista kamalista tapahtumista paljon tutumpia. Kymmenenvuotiaan pojan näkökulmasta kerrotut raakuudet koskettavat ja tulevat niin iholle, että en takuulla hetkeen unohda, mitä Burundissa ja Ruandassa 1990-luvun alussa tapahtui. On pakko lukea teoista lisää, jotta ymmärtäisin paremmin.

Haluan isona mekaanikoksi, jotten olisi koskaan epäkunnossa. Täytyy osata korjata rikki menneitä asioita. Mutta kaikki sellainen on vielä kaukana edessä, koska olen vasta kymmenvuotias. 

Pienen pieni maa kertoo burundilaisesta kymmenenvuotiaasta Gabysta, jonka isä on ranskalainen ja äiti kotoisin Ruandasta. He asuvat Burundissa hyvällä alueella - ovat parempiosaisia, käyvät koulua ja heillä on palvelijoita. Arki kuitenkin muuttuu, kun alkaa sota. Se repii perheen hajalle: isä ja lapset jäävät Burundiin, äiti lähtee Ruandaan sukunsa luo.

Lapsille sodasta ei kerrota enempää kuin on pakko, mutta kyllähän lapsi ymmärtää enemmän kuin hänen uskotaan ymmärtävän.

Päivät alkoivat kulua joutuisammin, koska ulkonaliikkumiskiellon takia ihmisten täytyi olla kotona kello kahdeksantoista, ennen kuin tuli pimeää. Söimme iltapalaa samalla kun kuuntelimme radiosta hälyttäviä uutisia. Aloin pohtia asioita, joista jotkut vaikenivat ja kieltäytyivät puhumasta ja joista toiset vihjailivat ja esittivät näkemyksiä. Maa oli täynnä kuiskutusta ja arvoituksia. Näkymättömät murroslinjat, huokaukset ja selittämättömät katseet jakoivat kansaa. 

Kaduilla partioidaan ja tiesulku pysäyttää Gabyn perheen, joka on matkalla häihin Ruandaan. Tiesulkua pitänyt mies lyö auton takalasin hajalle, mutta se on vasta alkua. Kymmenenvuotias Gaby oppii nopeasti, mitä jako hutuihin ja tutseihin oikeasti tarkoittaa.

Sota vaikuttaa myös lapsiin: Gabyn ystävät alkavat puolustaa kotikatuaan, hankkivat kranaatteja ja Gaby itsekin ajautuu tekemään jotain, jonka myöhemmin haluaa vain unohtaa.

Sinä päivänä, ensimmäisen kerran elämässäni, sukelsin syvälle maan todellisuuteen. Törmäsin hutujen ja tutsien väliseen kuiluun, ylittämättömään rajaan, joka määräsi jokaisen jommalle kummalle puolelle. Ja tuo puoli oli kuin lapselle annettu nimi, sen sai jo syntymässä ja sitten sen kanssa piti vain elää. 

Gaël Faye kirjoittaa upeasti ja kauniisti. Pienen pojan näkökulma sisällissodasta tuntuu aidolta ja sitä se varmasti onkin. Faye itse on asunut lapsena Burundissa ja paennut sieltä Ranskaan vuonna 1995. Faye on ollut saman ikäinen kuin hänen kirjansa päähenkilö Gaby, joten on pakko miettiä, miten paljon kirjassa mahtaa olla hänen omia kokemuksiaan. Se tekee tarinasta vieläkin vaikuttavamman.

Sillä hetkellä maa oli zombie, joka asteli kieltään roikottaen louhikossa. Kuolema saattoi korjata kenet tahansa milloin hyvänsä. Se ei ollut enää etäinen ja abstrakti. Sillä oli arkisen tavalliset kasvot. Sen tajuaminen teki lopun lapsuudesta.

Pienen pieni maa on niitä kirjoja, joita on tärkeä lukea. 

• Donna mobilen kirjat -blogin Leena, jonka mielestä kertomus kadottaa loppua kohden jotain ryhdistään. 
• Kirjarikas elämäni - blogissa teosta kuvaillaan upeaksi sekä kieleltään että sisällöltään. 
• Lukutuikku-blogin Tuula, jonka mielestä tämä surullinen kirja on tärkeä.