Markus kasvaa uskonnollisessa perheessä. Kun yksi sisarista karkotetaan yhteisöstä ja Ellen-siskon viulu vaimenee, Markus lähtee Yhdysvaltoihin kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Vaikka hän kohoaa järjestönsä johtoportaassa, kaikuu korvissa taukoamatta Ellenin viulu. Kun tuntematon nainen ilmoittautuu Markuksen tyttäreksi, Markus ymmärtää, että totuutta on joskus katsottava silmiin. 

Atena, 2017. 284 sivua. 

Ben Kallandin viime vuonna julkaistu esikoisteos pyöri pitkään lukulistallani, mutta ei koskaan päässyt kirjastosta kotiin asti. Kun se vihdoin pääsi, sai se odottaa hyllyssäni lähes kolmen kuukauden maksimilainausajan, ennen kuin päätin, että sen on vihdoin aika tulla luetuksi.

Ensimmäisten sivujen jälkeen ihmettelin, miksi kummassa olin lykännyt teoksen lukemista näin pitkään.

Vien sinut kotiin kertoo Markuksesta, joka on Jehovan todistaja. Markus on kirjan kertoja, viidenkympin ikään ehtinyt, ja työskentelee yhteisönsä pääkonttorissa Yhdysvalloissa. Tarina alkaa elämän käännekohdasta nykypäivästä: Markus viestin naiselta, joka kertoo olevansa hänen tyttärensä. Samaan aikaan Markus saa kuulla siskonsa Sofian kuolemasta ja matkustaa Suomeen hautajaisiin.

Kirja etenee monessa aikatasossa. Nykyhetkestä hypätään noin kolmenkymmenen vuoden taakse hyytävän kylmään talvi-iltaan Porkkalanniemessä. Tapahtuu jotain, jonka yhteyttä kaikkeen muuhun ei aivan heti tajua. Se jokin on kuitenkin sellaista, joka saa lukijan viimeistään kiinnostumaan siitä, millaisen tarinan Ben Kalland aikoo kertoa.

Kirjan rakenne noudattaa tasaista kaavaa. Joka toinen luku kertoo Markuksen menneisyydestä kauan sitten. Palataan lapsuusmuistoihin, kesiin Bellevueksi nimetyllä kesämökillä, kouluaikaan ja siihen, miten pieni Markus ei tuntenut oloaan hyväksi kiertäessään ensimmäisiä kertoja ovelta ovelle isänsä kanssa. Siihen, miten äiti oli masentunut ja isä piti valtaa talossa.

Näytin liuskat isälle. Hän luki tarinan nopeasti. Hän ei sanonut ensin mitään. Hän oli itse opettanut meille, että ellei voi sanoa jotain kaunista, pitää olla hiljaa. 
Tunsin palan kurkussani. Isä antoi liuskat takaisin. 
"Olet nähnyt paljon vaiaa", hän sanoi. 

Ennen kaikkea näissä luvuissa puhutaan kuitenkin Ellenistä, Markuksen ihastuttavasta pikkusiskosta, joka on tämän kirjan tärkein henkilö. Ellenistä, joka on viulistilupaus, jolle povataan kansainvälistä uraa. Tärkeässä roolissa on myös Carola-sisko, jonka kanssa Markus oli lähes erottamaton.

"Nyt syödään", sanoi isä. "Ei inahdustakaan tai muuten..."
Hän teeskenteli vihaista. 
"Muuten meidät viedään kaupungin ulkopuolelle ja kivitetään kuoliaaksi ja purolaakson korpit nokkivat silmämme pois", sanoi Ellen juhlallisesti. 
Isä karjahti ja löi nyrkin pöytään. 
Ellenin alahuuli väpätti. 
"Suuri suuni tulee aiheuttamaan minulle vaikeuksia", hän kuiskasi  minulle. 

Lapsuus- ja nuoruusmuisteluiden rinnalla kulkee tarina Markuksen Yhdysvaltain-ajasta. Eteneminen yhteisön johtoportaassa, suhteet, avioliitto - joka ei ollut toivotunlainen - ja muu elämä. Se elämä, joka on kovin kaukana Bellevuen kesistä.

Minun olisi tarvinnut vain ojentaa käteni, ja hän olisi seurannut minua vaikka Alaskaan. Sellaista mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Miller oli sanonut sanottavansa, eikä minun tehtäväni ollut kyseenalaistaa sitä. 

Vien sinut kotiin on taidokas kirja. Ben Kalland kirjoittaa kauniisti ja lämmöllä. Se, miten päähenkilö Markus muistelee lapsuuttaan, nuoruuttaan ja elämänvaiheitaan, tuo minulle mieleen äskettäin lukemani Stephen Kingin kirjan Tervetuloa Joylandiin. Kirjojen lämminhenkisessä kerronnassa on jotain samaa.

Kalland kertoo asioista hetkinä. Tilanteita ei kerrota puhki, vaan tapahtumat vain kerrotaan, ja lukija saa tehdä omia tulkintojaan.

Vien sinut kotiin on kirja, jonka voisi kuvitella olevan totta. Se on tempoltaan vaihteleva: paikoitellen kiivas, hetkittäin jopa hieman tylsä - niin kuin elämä usein on. Ben Kallandin voisi luulla kertovan itsestään ja omasta elämästään, mutta jälkisanoissa hän vakuuttaa, että tarina on fiktiota. Kalland on kuitenkin itse kasvanut Jehovan todistaja -perheessä. Hän kertoo Kotilieden haastattelussa, että irtautui liikkeestä parikymppisenä ja on nykyään kriittinen Jehovan todistajien henkisesti julmia käytäntöjä kohtaan.

Vien sinut kotiin on hieno siitäkin syystä, että siinä on monia kiinnostavia puolia. On henkilöt, joita oppii rakastamaan, ja joiden tarinan haluaa kuulla loppuun. On Jehovan todistajien yhteisö, sen valta ja vaikutus perhesuhteisiin - vaikutus kaikkeen. On sisarusten tiiviit siteet, jotka eivät katkea kokonaan, vaikka yhteisö painostaa.

Basso käveli ylös ja alas asteikkoa pitkin ja teki satunnaisia tanssiliikkeitä kuin olisi yrittänyt ottaa kiinni pianon rytminvaihdoksia. Saksofoni kierteli oikukkaasti sointujen ympärillä. Rumpali näytti tietävän, koska saksofonisti aikoi hengittää ja täytti syntyneen aukon pienillä aksenteilla. 
Lisäksi on musiikki, tavalla, jollaista en muista aikaisemmin lukeneeni. Kirjassa puhutaan musiikista kauniisti, teksti vilisee musiikkitermejä ja kirjan lopusta jopa löytyvät listattuna kaikki mainitut kappaleet. Näin entisenä musiikkiluokkalaisena tällaista kirjaa on hieno lukea.

On asioita, joiden koskettaminen tekee niin kipeää, että on parempi teeskennellä ajan parantavan haavat. 

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: