Atena, 2019. 278 sivua. 

Emma Vepsän esikoisteos Asfalttivolgaa etelään - peukalokyydillä Moskovasta Afganistaniin oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista. Liftausmatka halki Siperian keskellä talvea oli uskomaton ja mielettömän kiinnostava. Kirja osoitti hienolla tavalla sen, miten samanlaisia ihmiset lopulta eri puolilla maailmaa ovat - ja miten hyväntahtoisia ja ystävällisiä valtaosa ihmisistä on, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä löytyisikään.

Koska Vepsän ensimmäinen teos teki näin suuren vaikutuksen, odotin kovasti hänen seuraavaa kirjaansa, jossa matkattaisiin peukalokyydillä Tallinnasta Teheraniin, Iraniin.

Nyt Vepsä liftasi reipasta vauhtia kohti etelää, joten samanlaisia extreme-olosuhteita ei ollut tiedossa kuin aiemmalla matkalla. Vepsä myös tiesi alusta asti sen, että liftaus Teheraniin olisi mahdollista. Kaikissa reitin maissa oli jonkinlaista liftauskulttuuria, kun taas edellisen matkan kohdalla liftauksen onnistumisesta ei ollut ollenkaan varmuutta.

Tuo harmaa tiistaiaamu oli tuhansien kilometrien liftausmatkan ensimmäinen päivä. Seuraava etappini olisi Latvian pääkaupunki Riika, mutta lopullinen päämäärä oli huomattavasti kauempana. Olin päättänyt liftata Tallinnasta Iranin pääkaupunkiin Teheraniin, koska molempien kaupunkien nimi alkoi T:llä. Se oli minulle riittävän hyvä syy lähteä matkaan. 

Vaikka tämänkertainen kirja ei reittinsä puolesta olekaan yhtä jännittävä ja hämmästyttävä kuin Asfalttivolgaa etelään, on se silti valtavan mielenkiintoinen. Emma Vepsän esikoisteosta lukiessa opin ihan hirvittävän paljon uutta, ja niin kävi nytkin. Vepsä ujuttaa matkakertomuksensa lomaan todella runsaasti faktaa: tietoja vierailemistaan maista, niiden historiasta ja poliittisesta tilanteesta. Jossain vaiheessa minuun meinasi jopa iskeä pieni informaatioähky, sen verran tiuhalla tahdilla ladeltiin uusia asioita.

Toisaalta kirja on vain pintaraapaisu siihen, mitä yli 9000 kilometrin matkan varrella on. Sen kirjailija tuo myös ilmi.

Opin valtavasti läpikulkemieni maiden ihmisistä ja heidän elämästään, mutta mitä enemmän haalin tietoa, sitä vähemmän tajusin lopulta ymmärtäväni. Vain hetken paikalla viivähtävä matkaaja kun ei mitenkään ehdi päästä sisälle paikalliseen elämään ja kulttuuriin, vaikka lukemattomat matkakertomukset niin väittävätkin. 

Reissullaan Tallinnasta Teheraniin Emma Vepsä tapasi tarkoituksella myös monia muita liftareita, joiden kanssa hän jutteli peukalokyydillä matkustamisesta. Näiden henkilöiden kokemuksia ja ajatuksia liftaamisesta on kirjoitettu auki myös tähän kirjaan. Muidenkin ihmisten liftauskokemukset ovat paikoin ihan kiinnostavia, mutta osa tarinoista tuntuu vähän turhilta ja itseään toistavilta.

Tie Teheraniin on jälleen osoitus siitä, miten ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla. Vepsän liftausmatka sujuu pääosin hyvin, kyydit löytyvät nopeasti ja ihmisten vieraanvaraisuus ja avuliaisuus jaksaa aina yllättää. Osasta matkalla tavatuista ihmisistä voi tulla ystäviä. Näin kävi muun muassa yhdelle Vepsän haastattelemista liftareista:

Turkkilaisen kuljettajan vakioreitti kulki Iranin halki Kazakstaniin, ja hänellä oli kuuden viime vuoden ajan ollut tapana soittaa Shadille matkan varrelta: 
"Vastaan ja hän sanoo 'hei Shadi'. Sitten hän nauraa ja minä nauran ja me vain nauramme koko puhelun ajan. Me emme ymmärrä toistemme puhetta, mutta ainakin tiedämme silloin molemmat, että toisella on kaikki hyvin."

Toisaalta tälle reissulle mahtuu myös Vepsän ensimmäinen epämiellyttävä liftauskokemus, kun hän nousi erään auton kyytiin huonosta ennakkoaavistuksesta huolimatta. Mitään pahaa ei lopulta tapahtunut, mutta kohtaaminen jätti ikävän tunteen ja vaikutti hetkellisesti myös Vepsän liftauskäyttäytymiseen.

Pääosin reissu sujuu kuitenkin hyvin ja saa miettimään, miksi liftaus on edelleen niin harvinaista. Vai onko se?

Ehkä tämä kirja inspiroi jonkun lähtemään peukalokyydillä reissuun. Minä olen siihen vielä näidenkin kirjojen jälkeen liian epäluuloinen.