S&S, 2019. 207 sivua. 

Annastiina Stormin esikoisteos Me täytytään valosta on jäänyt minulle lähtemättömästi mieleen. Pieni kirja oli täynnä tunnetta ja erilaisia kertojaääniä. Sen rakenne oli hieno: välillä tarina eteni runomitassa, välillä hypättiin satumaailmaan. Lukijaa ei päästetty helpolla, mikä oli vain hyvä.

Jossain määrin samalla linjalla jatkaa myös Stormin seuraava teos Kerro, kerro. Se kertoo Alisasta, jonka äiti on juuri kuollut. Hän on jättänyt jälkeensä tarinoita menneisyydestään, mutta tarinat herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia. Alisa lähtee selvittämään menneisyyttään äitinsä nuoruudenmaisemiin.

Tälläkin kertaa Storm on punonut tarinan, joka ei ole sieltä suoraviivaisimmasta päästä. Kyseessä on pieni sukutarina: tarina Alisasta ja hänen äidistään Lumikista. Niin, Lumikista. Annastiina Storm on kietonut tarinan vanhan tutun sadun ympärille - tai modernisoinut sadun nykypäivään, miten päin asiaa haluaa tarkastellakaan.

Kerran viikossa tapahtui tuulettaminen. Silloin äiti heitti milloin mitäkin tekstiilejä mattotelineelle ja jäi itse makoilemaan aurinkotuoliin niiden viereen. Tuskin hän oli saanut oikaistua itseään, kun lähiseudun linnut lehahtivat hänen seurakseen. Äiti kaivoi taskussaan olleesta muovipussista siemeniä ja natoi pienten nokkien nokkia ne hänen kämmeniltään. 
-- Jos lapsuuteni pitäisi tiivistää yhteen kuvaan, se olisi tuo: luoksepääsemätön äiti epätodellisen lintuparven keskellä, minä mustasukkaisena lasin takana.

Kirjassa yhdistellään hienosti todellista ja satua. Kerro, kerro on kirja, jota lukiessa hymähtelen useaan otteeseen ja mietin, miten ovelasti Annastiina Storm vanhaa satua käsittelee ja omaa tarinaansa siihen kieputtaa. Joidenkin asioiden yhteyden Lumikkiin huomaan vasta nyt, lukemisen jälkeen, kun kirjoitan tätä tekstiä. Kuten esimerkiksi kirjan nimen.

Teoksen takakannessa kirjan kuvaillaan kertovan rakkaudesta, peloista, irti päästämisen vaikeudesta sekä oman tarinan rakentamisen tärkeydestä. Nämä kaikki ovat totta, mutta mielestäni kirja on myös hieno kuvaus yhdestä äiti-tytär-suhteesta.

- Äiti, sanon ja ääneni vakavuus yllättää itsenikin. 
- Sinä olet kuvitelmaa. 
Lause kuulostaa yhtaikaa pohjattoman surulliselta, lohdulliselta ja vapauttavalta. Äidin silmät saavat vetisen kalvon, joka peilautuu saman tien omiini. Katselemme toisiamme kuin olisimme nyt vasta ymmärtämässä asian todellisen laidan. Pysähdyn. Hengityksessäni läpättää ikävä ja väsymys. Sitten äidin kasvoille ilmestyy pieni hymy. Hän avaa suunsa, ja uskon tietäväni mitä hän on sanomaisillaan. Tällaisia toisen ymmärtämisen hetkiä meidän historiaamme ei montaa mahtunut, mutta olen sitäkin iloisempi tästä. 
- Itse olet, äiti sanoo, muikistaa suunsa vinoon ja vinkkaa kahdella silmällään. 
- Kuvitelmaa kaikki tyynni. 

Kerro, kerro on kirja, joka jää pyörimään mieleen. Se on samalla lyhyt ja runsas, kaunis ja surumielinen. Kiehtova ja kummallinen, hyvällä tavalla.

Annastiina Storm on kirjailija, jonka tulevia teoksia odotan todella suurella mielenkiinnolla.

Ikävä, suru ja halu syöksyä sopimaan, halaamaan ja rakastamaan jäävät tukkeeksi jonnekin ruokatorven tietämille, enkä voi olla ajattelematta, että kaikki tämä padottu massa puristuu vielä jonain päivänä syöväksi itsellenikin.