Lucy Foley: Jahti
19.37
Otava, 2020. 383 sivua.
Alkuteos The Hunting Party, 2019. Suomentanut Satu Leveelahti.
Brittikirjailija Lucy Foleyn esikoisdekkaria kuvailtiin suljetun paikan trilleriksi Agatha Christien hengessä. Odotin siis paljon, ja jouduin hieman pettymään.
Jahti alkaa, kun huippuyliopiston opiskeluajoilta tuttu ystäväporukka lähtee viettämään uuttavuotta Skotlannin ylämaille, syrjäisessä ja eristäytyneessä paikassa sijaitsevaan luksusmökkikylään. Jo tämä kuulostaa asetelmalta, josta en ehkä pidä - ja näin jälkikäteen tiedän, että en pitänyt. Palaan siihen tuonnempana.
Lumimyrsky saartaa mökkikylän, ja yksi vieraista katoaa. Tai siis murhataan, se tulee ilmi varsin varhaisessa vaiheessa. Koska kyse on suljetusta paikasta, jonkun vieraista täytyy olla siis murhaaja. Vai täytyykö?
Jahti kulkee kahdessa aikatasossa: nykyhetkessä ja ajassa ennen ruumiin löytymistä. Mitä tapahtuu loman alussa, mitkä asiat johtavat murhaan - ja ennen kaikkea: kuka on murhaaja. Kertojia on useita, sillä ääneen pääsevät monet ystäväporukasta ja lisäksi paikan johtaja ja riistanvartija. Useat kertojat ja aikatasot vaativat hiukan tarkkaavaisuutta varsinkin kirjan alussa, mutta eivät silti tee tarinasta sekavaa.
Kirjassa tärkeitä ovat henkilöiden väliset suhteet, menneisyydessä ja nykyisyydessä. Ne ovat tärkeitä juonen kannalta, mutta saavat myös muuten hyvin ison osan kirjasta. Itse koen tämän paikoin puuduttavaksi, koska en koe minkäänlaista yhteyttä näihin henkilöihin. Tyypit ovat ärsyttäviä, enkä oikein voi samaistua näihin rikkaisiin pintaliito-ihmisiin, joille tuntuu olevan vain tärkeintä se, että he ovat opiskelleet Oxfordissa. Siis kuinka monta kertaa asian voi yhden kirjan aikana toistaa!
Tunnelmaltaan Jahti on toimiva, ja suljettu paikka lumimyrskyn keskellä sopii hyvin varsinkin näin talvisaikaan luettavaksi. Ajoittaisesta paikoillaan junnaamisesta huolimatta tarina on ihan vetävä, ja halusin kyllä tietää, miten se päättyy. Erityisen jännittäväksi en Jahtia kuitenkaan lopulta kuvailisi.
Kokonaisuutena siis ihan kiva, mutta ei sen enempää. Jos tykkäät jännityskirjoista, mutta et halua mitään ihan kovin pelottavaa, ja kaipaat sellaista mukavan nopealukuista ja aika kevyttä, voisit ehkä kokeilla tätä. Pisteet kannesta, joka on tyylikäs - valitettavasti en löytänyt sen suunnittelijan nimeä kirjasta (saattoi tosin olla kirjaston tarran alla).
Tekstit
5 comments
Moikka! Sain juuri tämän luettua ja olen kyllä hyvin samoilla linjoilla. Perusdekkari, kliseiset henkilöt ja aivan liikaa ihmissuhdeasiaa...
VastaaPoistaSamankaltaisiin mietteisiin tämä minutkin jätti. Odotukset eivät aivan täyttyneet, vaikka henkilösuhteissa ja miljöössä oli paljonkin kiehtovaa. Hyvää ajanvietettä silti.
VastaaPoistaHyvä arvostelu! Luin tämän alkukielellä kauan ennen kuin se julkaistiin Suomessa kun ystäväni toi sen tuliaisina briteistä. Pidin kirjasta kun luin sen ekan kerran, vieläpä uutena vuotena tasan vuotta myöhemmin kuin milloin kirjan tapahtumat tapahtuivat! Toimii ehkä paremmin englanniksi, kaikki kirjan sävyt eivät luonnollisesti ihan aukea käännöksen kautta. Teos kuvasi hyvin, miten ystävyys voi olla yhtä aikaa sekä lahja että taakka, ja miten ihmiset vetävät ryhmädynamiikan sanelemaa roolia.
VastaaPoista(SPOILEREITA !!!)
Sanoisin että Jahti on kirja joka kulkee hyvin mutta loppuratkaisu latistaa kokonaisuutta. Vähän jäi ihmetyttämään, mihin kirjan nimen "Jahti" tai Hunting Party" on tarkoitus edes viitata? Murhaajiahan oli vain yksi. Käy porukka kerran kirjassa metsästämässä, jossa murhaaja merkitään verellä syylliseksi (kun luin suomennoksen niin tajusin että ei sitten yhtään vähemmän hienovaraisempaa vihjailua :D), mutta murhaa ei ollut tällöin tapahtunut eikä sitä oltu suunniteltu etukäteen. En osannut arvata murhaajaa (uhrin arvasi jo pitkään), tosin se ja murhaajan motiivit tulivat ehkä hieman puskista. Myös salasuhde oli rasittava ja kliseinen, ja paljastui myötähäpeällisen huvittavalla tavalla. Ilmeisesti naisten välisessä ystävyydessä ei voi olla säröjä, ongelmia ja jännitteitä ihan muuutenkin ilman että pitää lopulta aina tapella jonkun itsekeskeisen miehen huomiosta? Yllätysraskauskin tuntui saippuaoopperamaiselta ja yliampuvalta draaman haulta, ikään kuin tilanne ei olisi ollut muutenkin tarpeeksi kamala.
"Itse koen tämän paikoin puuduttavaksi, koska en koe minkäänlaista yhteyttä näihin henkilöihin. Tyypit ovat ärsyttäviä, enkä oikein voi samaistua näihin rikkaisiin pintaliito-ihmisiin, joille tuntuu olevan vain tärkeintä se, että he ovat opiskelleet Oxfordissa. Siis kuinka monta kertaa asian voi yhden kirjan aikana toistaa!"
Toisin kuin niin monissa kirjoissa joissa päähenkilöt ovat oikeastaan kriittisesti lukien hyvin itsekeskeisiä ja ilkeitä, vaikka narratiivi esittää heidät positiivisessa valossa eikä kirjailija mitenkään huomioi heidän vikojaan, Foley on kirjoittaessaan ollut täysin tietoinen miten hänen hahmonsa käyttäytyvät. Koko kirjan pointti on kuvata epäterveitä ja manipuloivia ihmissuhteita.
Ja nämä ovat tietenkin makukysymyksiä mutta itseäni ei häiritse, vaikka en pystyisi samaistumaan kirjassa keneenkään tai jos päähenkilöt ovat epämiellyttäviä. Sellaisesta lukeminen voi paljon mielenkiintoisempaa. Pidän kirjoista, joissa kertojat ovat epäluotettavia ja heillä on eri näkökulmat asioihin, se tämän lukemisesta teki hauskaa, kun piti arvuutella murhaajaa. En tietenkään oikeassa elämässä haluaisi tällaisia ihmisiä ystävikseni, mutta kirjailija oli nähdäkseni osannut antaa jokaiselle epätäydellisille kertojalle myös sympaattisia puolia. Tämmösiä itsekeskeisiä eliittiyliopiston kasvatteja on myös oikeasti olemassa.
Ja koska kysymys on nimenomaan vanhoista yliopistokavereista jotka pitkän ajan kokoontuu taas yhteen, on mielestäni ihan oleellista että hahmojen ajatukset pyörivät juuri Oxfordin ympärillä.
Kiitos pikästä ja analyyttisestä kommentista! Täytyy sanoa, että itse en enää muista kirjan juonta tai sävyjä niin tarkkaan, että pystyisin ihan kaikkia asioita arvioimaan. Ei siis tehnyt niin suurta vaikutusta, että olisi jäänyt paremmin mieleen.
PoistaItsekään en koe, että henkilöistä olisi aina pakko löytää jotain samaistuttavaa. Silloin kuitenkin henkilöiden pitäisi muuten olla erityisen kiinnostavia ja hyvin luotuja - ja se vaatii tietysti kirjailijalta enemmän. Vähän vähemmänkin kiinnostaviin ja ei niin syviin henkilöihin on helpompi kiintyä, jos heistä löytyy jotain samaistumispintaa. Jos henkilöt ovat etäisiä ja ärsyttäviä, vaatii se kirjalta muuten todella paljon.
Oxford häiritsi erityisesti siinä mielessä, että asia olisi tullut lukijalle selväksi vähän vähemmälläkin toistolla. :)
Kiitos vastauksesta, vaikka teitkin tämän arvostelun aikaa sitten! :) Esikoiskirjat kyllä ikävän usein lankeaa toistamaan liikaa jotain tiettyä asiaa, mutta tässä yhteydessä en omalla kohdallani kiinnittänyt siihen huomiota, varsinkin kun muutamalla hahmoista oli syitä nostaa itseään Oxfordin avulla jalustalle. Ja ehkä itse annoin hahmojen itsekeskeisyyden helpommin anteeksi, koska oli selvää että sellaisina kirjailija on halunnut heidät myös esittää. Mielestäni löysin kirjasta hyviä huomioita hahmoista sekä oivalluksia ystävyydestä ja rakkaudesta, johon koin voivani samaistua, kun itsekin olen ollut vähän samanlaisissa elämäntilanteissa. Omasta mielestäni pikemminkin kirjan viimeiset n. 100-150 sivua olisi voitu kirjoittaa uudelleen. Olisi myös ollut lukialle arvuuttelun kannalta järkevämpää, jos murha olisi ollut etukäteen suunniteltu ja se olisi myös vahvistanut kirjan tavoittelemaa kauhun kaltaista tunnelmaa keskellä erämaata. Ihan mukavaa lukemista silti. Lukukokemus on toki jokaiselle aina erilainen, mikä on arvosteluita lukiessa hieno juttu kun silloin saa katsoa lukemiaan teoksia uudesta näkövinkkelistä. :)
Poista