"Yön pimeydessä nuori nainen syöksyy aaltoihin ja katoaa. Rosan itsemurha järkyttää kaikkia mutta tavallaan se on ymmärrettävä, onhan hänen isänsä juuri kuollut ja opiskelu Cambridgessa luo kovia paineita. Mutta onko tässä koko totuus? 
Viisi vuotta myöhemmin läheiset ovat hyväksyneet Rosan kuoleman - kaikki paitsi Rosan poikaystävä Jar. Kuin riivattu Jar etsii Rosaa ja näkee hänen kasvonsa joka puolella. Psykologin mukaan kyse on vain hallusinaatioista. Sitten Jar saa käsiinsä viestin: Löydä minut."

Tammi, 2018, 431 sivua.
Alkuteos Find Me, 2017. Suomentanut Arto Schroderus. 

Itsemurhan tehnyt nuori nainen, joka ei ehkä olekaan kuollut. Vai onko? Kaipaava poikaystävä, joka ei suostu uskomaan kuolemaan. Mystinen päiväkirja, joka alkaa paljastaa Rosan menneisyyttä pala palalta.

Siinä on J.S. Monroen trillerin alkuasetelma, mutta tässä ei todellakaan ole kaikki. Kirja saa niin yllättäviä käänteitä, että en halua hiiskua niistä mitään, jottei muiden lukukokemus mene pilalle. Voin kuitenkin luvata, että kirjassa mennään sellaisiin suuntiin, joita ei takakannen tekstin perusteella osaa aavistaa.

"Nainen kääntyy katsomaan, silmät pyöreinä säikähdyksestä. Onko se Rosa? Jar ei ole enää varma. Ilmeessä ei näy tunnistamisen häivääkään, ei pienintäkään tietoisuutta siitä kuka Jar on, siitä että he kerran rakastivat toisiaan yli kaiken."

J.S. Monroe, omalta nimeltään Jon Stock, on brittiläinen journalisti. Hän on julkaissut omalla nimellään viisi vakoojaromaania, jotka eivät ole minulle tuttuja. Löydä minut on kuitenkin juoneltaan taidokas, ja kirja pitää tiiviisti otteessaan. Alussa edetään ehkä hieman verkkaisemmin ja tutustutaan henkilöihin, mutta lopussa paahdetaan melkoista vauhtia. Tämä kirja todella koukuttaa.

Teksti on dekkarille tyypilliseen tapaan helppolukuista eikä erityisen merkittävää. Tärkeintä tässä on nimenomaan se juoni, joka on kamala, eikä sitä toivoisi koskaan tapahtuvaksi. Kuitenkin koko ajan tietää, että vaikka kirjan tapahtumat kuinka kamalia ovatkin, eivät ne ole niin kaukana todellisuudesta kuin haluaisimme uskoa.

Muun muassa Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika ja Luetut.netin Mari ovat kritisoineet kirjaa liiallisesta väkivallasta. Törmäsin ennen lukemista näihin kritiikkeihin ja lähdin lukemaan teosta sillä asenteella, että rankkaa tekstiä saattaa olla edessä. Pidän itseäni kohtalaisen herkkänä lukijana, etenkin, jos mukana on eläimiin kohdistuvia kauheuksia. Siksi yllätyinkin siitä, etten itse kokenut kirjaa poikkeuksellisen väkivaltaiseksi. 

Ehkä ennakkovarautuminen kannatti. Väkivaltaiset kuvaukset tulivat vasta kirjan loppupuolella, hyvin pienessä osassa. Ja vaikka ne olivat totta kai epämiellyttäviä, eivät ne mielestäni olleet mitään moniin muihin jännityskirjoihin verrattuna.

Kaikesta huolimatta herkimpien kannattaa ehkä jättää tämä kirja väliin.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: