Like, 2017, 117 sivua. 

Hanna Haurun Jääkansi kertoo sodan jälkeisestä elämästä pohjoisen pienessä pitäjässä. Se kertoo mökissä asuvasta perheestä, ja tytöstä, jonka isä ei palaakaan rintamalta kotiin. Sen sijaan kotiin tulee isäpuoli, jonka tyttö nimeää Pahaksi.

En ollut aikaisemmin lukenut Hanna Haurun tuotantoa, mutta tartuin tähän Finlandia-ehdokkaaseen äitini suosittelemana. Kirjan kansipaperiin painettujen arvostelujen perusteella osasin odottaa laadukasta kirjaa, ja sellaisen myös sain lukea. Jääkansi on todella tyylikkäästi ja taidolla kirjoitettu, mutta tarinaltaan teos ei ollut minua varten.

Jääkannessa tapahtuu hyvin vähän mitään hyvää. Kaikkea leimaa ahdistus, ja myös itse koin tarinan epämiellyttäväksi. Huomasin Jääkantta lukiessani jälleen kerran, millainen itse lukijana olen. Haluan viihtyä ja rentoutua kirjojen parissa, en lukea karuista ihmiskohtaloista. Toki niillekin on joskus paikkansa, ja jonain toisena hetkenä luettuna olisin voinut pitää tästäkin kirjasta enemmän.

“Kun täti oli ryystänyt kahvinsa sokeripalan läpi, hän laittoi vauvan koriin ja kysyi minuakin mukaansa. Puistin päätäni, vaikka olisin halunnut nyökätä. Hän ei kysynyt toista kertaa, vaan oikoi hameensa ja lähti.”

Kuten jo todettua, Hanna Hauru on äärimmäisen taitava kirjoittaja. On uskomatonta, miten paljon  hän osaa sanoa niin vähillä sanoilla. Teksti on hyvin riisuttua, mitään turhaa ei sanota. Joillain sivuilla on vain muutama virke, ja ohuen kirjan lukee nopeasti. Siitä huolimatta kansien väliin mahtuu todella paljon.

Tyylillisesti ja kielellisesti pidin kirjasta valtavasti ja tulen varmasti lukemaan Haurulta lisääkin. Ehkäpä niissä myös tarina osuu minulle paremmin.

“Pyykkäri oli lempeän harmaa nainen, joka sai minut viimein hymyilemään. Hän lohdutti minua ja antoi vaivihkaa potilaiden rättejä, kun kipristelin kuukautiskivuista. Pyykkäri oli kuin oikea äiti.”

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: