Jätän jonkin verran kirjoja kesken, enkä koe pakkoa lukea kirjoja loppuun asti, jos lukeminen jostain syystä tökkii. Ajattelen niin, että maailma on täynnä huippuhyviä kirjoja, joten miksi tuhlata aikaa teokseen, jonka lukeminen tuntuu pakkopullalta.

Siksi blogissanikin esitellyt kirjat saavat keskimäärin aika hyviä arvioita. Täältä ei taida löytyä yhtään yhden tähden kirjaa, kahden tähden kirjojakin on ihan muutama. Selitys on yksinkertainen: huonoiksi kokemani kirjat ovat yleensä jääneet kesken, eivätkä päädy blogiin asti.

Se on mielestäni vähän ongelmallista, sillä se vääristää kirjoista käytävää keskustelua. Negatiivisiakin mielipiteitä olisi tärkeää tuoda ilmi, ei pelkkää hehkutusta.

Siksi olen päättänyt alkaa kertoa blogissani myös niistä kirjoista, jotka jäävät minulta kesken. Teen kesken jääneistä koostepostauksia, joissa kerron lyhyesti siitä, miksi en innostunut kirjasta niin paljon, että olisin lukenut sen loppuun asti.

Aloittakaamme alkuvuonna kesken jääneistä neljästä kirjasta: kolmesta uutuudesta ja yhdestä viime vuoden teoksesta, josta en melkein uskalla mielipidettäni edes kirjoittaa.

Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä

Pidin kovasti Sofia Lundbergin esikoisteoksesta Punainen osoitekirja. Siksi odotin alkuvuodesta suomennettua kirjailijan toista romaania.

Kirja kertoo valokuvaajana työskentelevästä, New Yorkissa asuvasta Elinistä ja toisessa aikatasossa kuljetaan 1980-luvun Gotlannissa.

Aloin kuunnella teosta äänikirjana ja lopetin tunnin jälkeen, kun olin torkahtanut jo viitisen kertaa. Unettavillekin kirjoille on varmaan paikkansa esimerkiksi iltalukemisena, mutta ei tällainen ominaisuus kirjasta ehkä erityisen hyvää tee.

Miksi unetti? En tiedä. Kirja ei oikein lähtenyt vetämään eivätkä henkilöt tuntuneet kiinnostavilta. Osittain syy oli ehkä formaatin: todennäköisesti en olisi nukahtanut yhtä helposti paperista kirjaa lukiessa. En kuitenkaan usko, että pelkkä formaatti olisi täysin pelastanut lukukokemusta.

Loppuun asti kirja on saatu luettua muun muassa Hemulin kirjahylly -blogissa.

Kate Morton: Kellontekijän tytär

Kate Morton on kirjailija, jota kehutaan todella paljon. En ollut tutustunut Mortoniin aiemmin - monta kertaa kyllä olin meinannut - ja kun Kellontekijän tytär julkaistiin, olin ensimmäisten joukossa varausjonossa.

Tämäkin kirja kulkee useassa aikatasossa: nykyajassa nuori arkistonhoitaja Elodie löytää nahkalaukun, jossa on vanha valokuva huomiota herättävän näköisestä naisesta ja luonnoslehtiö, johon on hahmoteltu suuri talo. Alkaa selvitys siitä, kuka kuvan nainen on ja miksi kuvan kartano tuntuu Elodiesta oudon tutulta. Toisessa aikatasossa ollaan 1800-luvulla ja mukaan mahtuu esimerkiksi kummitus.

Luin joitain kymmeniä sivuja, mutta kirja ei tuntunut lainkaan omalta. Elodien tarina ei vaikuttanut kiinnostavalta ja kummitusjuoni puolestaan tuntui omituiselta. Hidastempoista tekstiä, joka ei vain jaksanut pitää mielenkiintoa yllä. Muistin myös, etten yleensäkään pidä 1800-luvulle sijoittuvista kirjoista, ja ehkä Kate Mortonin tyyli ei vain ole minua varten. Tosin olen kuullut joidenkin sanovan, ettei Kellontekijän tytär ole parasta Mortonia.

Loppuun asti kirja on luettu muun muassa blogeissa Matkalla Mikä-Mikä-Maahan ja Kaksi sivullista.

Hideo Yokoyama: 64

Maggie Nelson: Argonautit

Maggie Nelsonin Argonautit oli kirjablogeista päätellen viime vuoden kirjatapaus. Kaikkien mielestä se oli aivan mahtava, mutta ei minun. Vähän hävettää sanoa tämä, sillä ehkä tunnustan nyt olevani sivistymätön ja tietämätön, ehkä en ole tämän jälkeen yhtä vakavasti otettava lukija tai jotain, mutta haluan silti kertoa, että en pitänyt tästä, enkä saanut luettua kirjaa loppuun.

Maggie Nelson kirjoittaa Argonauteissa omasta elämästään ja rakkaudestaan muunsukupuoliseen taiteilijaan. Kustantajan mukaan "kirjailija antaa henkilökohtaisen historiansa käydä vuoropuhelua rakkautta, halua, identiteettiä, sukupuolta, avioliittoa, taidetta ja lastenkasvatusta koskevien teorioiden kanssa tavalla, joka tekee näkyviksi rajat, joita rakkaudelle asetetaan".

Kirjaa lukiessa ärsyynnyin heti siitä, että Nelson siteeraa jatkuvasti muita, pääosin kai kuuluisia filosofeja ja teoreetikkoja, olettaen että lukija tietää automaattisesti kenestä puhutaan. Minä en tiedä, joten tunsin oloni tyhmäksi - tunsin jääväni jostain paitsi. Moni varmaan olisi minun asemassani googlannut tyypit, mutta minä en jaksanut. Ei kirjaa kuulu lukea google toisessa kädessä.

En myöskään pitänyt siitä, että Nelson ei antanut mitään itsestään - hän vain siteerasi muita. Jälkikäteen luin jostain, että se ilmeisesti oli lähinnä kirjan alkuosan ongelma, mutta minä en päässyt kolmasosaa pidemmälle. Kun kirja oli lojunut kolme kuukautta keskeneräisenä yöpöydällä, päätin palauttaa sen suosiolla kirjastoon.

Ehkä annan tälle joskus toisen mahdollisuuden, ehkä.

Argonautit on luettu ja kehuttu niin monessa blogissa, että mainitsen kaksi satunnaista: Reader, why did I marry him? & Kirjanurkkaus.