"Melkersonin tukholmalaisperhe lähtee kesän viettoon tuntemattomalle Saltkråkanin saarelle. Vanha Nikkarila, jonka epäkäytännöllinen isä-Melkerson on vuokrannut kesäkodiksi, osoittautuu tyystin erilaiseksi taloksi kuin kiinteistövälittäjä on kuvaillut: katto vuotaa, rautahella savuttaa ja tuuli puhaltaa sisään rikkonaisesta ikkunasta. 
Mutta jo viikon kuluttua perheestä tuntuu kuin he olisivat asuneet Saltkråkanissa aina. Ranta-aittoineen, vanhoine kyläteineen, laitureineen ja kalastajaveneineen saari on hurmannut niin kirjailija-isän kuin isosisko Malinin puhumattakaan pojista, Johanista, Niklaksesta ja pikku Pellestä."

WSOY, 1965, 235 sivua. 
Alkuteos Vi på Saltkråkan, 1964. Suomentanut Laila Järvinen. 

Miten olen voinut varttua 27-vuotiaaksi lukematta Saariston lapsia? Tai katsomatta kirjasta tehtyä tv-sarjaa?

Näin oli kuitenkin päässyt käymään, joten päätin korjata asian. Olihan tällainen satuklassikko nyt luettava.

Ja olihan Saariston lapset nyt aivan mainio, näin aikuisenakin luettuna. Luin kirjaa hieman katkonaisesti, enkä heti meinannut päästä täysin sisälle isä-Melkersonin, Malinin, perheen poikien ja muiden Saltkråkanin henkilöiden elämään, mutta kun pääsin, heidän parissaan viihtyi mainiosti. Kirjan henkilöistä pieni Pelle oli erityisen sympaattinen: miten hän eläinrakkaana poikana hoivasi ampiaisia ja olisi halunnut oman koiranpennun enemmän kuin mitään muuta. Toinen suosikkini oli Pampula-tyttö, jolta ei puuttunut itsevarmuutta.

"Tämä päivä on ollut kuin kokonainen elämä - kun se on parasta ollut, on se ollut itkua ja hammastenkiristystä, ajatteli Melker. Mutta nyt tuli ilta, joka vapautti ja selkiinnytti, ja hän antoi itselleen anteeksi kaikki tyhmyytensä. Elämä oli itse asiassa hieno juttu, yhtenä hetkenä itkua ja hammastenkiristystä, seuraavana ihmeellistä iloa ja kaikenlaista mukavaa, kuten vastasavustettua silakkaa, voita ja uusia perunoita."

Hauskojen henkilöiden lisäksi nautin kirjan tunnelmasta. Siitä, miten Lindgren kuvaa kesää pienellä saarella. Luonnon kuvausta, elämän kuvausta - ja sitä, miten tarina on niin kovin elämänmakuinen. On iloa ja onnea, hauskoja sattumuksia, mutta myös sopivassa määrin surua. Näiden lisäksi lastenkirjassa täytyy tietysti olla vähän seikkailua.

Ison plussan Saariston lapsiin antaa Ilon Wiklandin tekemä kaunis kuvitus, joka tekee tarinasta entistä elävämmän.

"Mitä Jumala ajatteli luodessaan tämän saaren? 'Tahdon saada hieman vaihtelua', varmaankin. 'Karu sen pitää olla: harmaita, rosoisia kallioita, ja myös vehmas: vihreitä puita, tammia, koivuja, kukkaketoja ja -tiheikköjä, sillä haluan, että sinä kesäkuun päivänä tuhannen miljoonan vuoden päästä, jolloin Malin Melkerson saapuu saareen, se on tulvillaan heleitä villiruusuja ja valkeita orapihlajakinoksia."

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa: