Rivo satakieli tarttui kirjastosta mukaan, kun en ollut ihan varma, olenko lukenut teoksen aiemminkin. Lähes kaikki muut Lehtolaiset on kyllä tullut luettua. En ole vieläkään ihan varma, olinko lukenut tämän aikaisemmin. Jotain tuttua siinä oli, mutta voi olla, että se oli vain niin samanlainen kuin dekkarit yleensäkin.

Leena Lehtolaisen tapa kirjoittaa on jotenkin niin kovin suomalainen. Teksti on pelkistettyä ja suoraa, oikeastaan mitään turhaa ei koskaan sanota. Tavallaan se on hyvä, mutta välillä tulee olo, että pitääkö kirjailija lukijaa ihan tyhmänä. Muistoihin palaavat väkisinkin ne lasten- ja nuortenkirjat. Päälauseita, helppoja sanoja, yksinkertaista tekstiä.

Teoksen aihe ja juoni sinällään ovat ihan hyviä, en näe niissä mitään kummempaa vikaa. Ja koska sain kirjan luettua loppuun asti, se ei voi olla ihan huono. Ei se kuitenkaan mikään erityisen hyväkään ollut, mutta menetteli paremman puutteessa. Naiskomisario Maria Kallio miellyttää tietysti naislukijaa - onhan se aina hienoa saada nainen esimiehen rooliin, siitä huolimatta, että kirjailijakin on nainen.

Loppuratkaisu on osittain hyvin ennalta-arvattava. Ehkä se on tarkoituskin: lukijastahan on kiva kirjan lopussa todeta, että hei, mähän tiesin kuka oli murhaaja.

***