The Lost Symbol
2009
ISBN 978-951-0-31919-2
suom. Kimmo Paukku, Hilkka Pekkanen ja Jukka Saarikivi
435 s.

"Professori Robert Langdon saa tavallisena sunnuntaina yllättävän kutsun Washingtoniin vanhalta ystävältään ja oppi-isältään Peter Solomonilta. Langdon halutaan pikaisesti juhlapuhujaksi pääkaupungissa pidettävään tilaisuuteen.

Langdon suostuu äveriään historioitsijan pyytöön ilomielin, mutta perille päästyään hän huomaa astuneensa keskelle järkyttävää painajaista. Tuntematon taho todistaa mahdollisimman raa'alla tavalla kaapanneensa Peter Solomonin.

Solomonin vapauden hintana kaappaaja vaatii Langdonia auttajakseen ikiaikaisen salaisuuden selvittämisessä. Kukaan muu ei hänen mkaansa pysty ratkaisemaan arvoitusta, joka johdattaa Solomonin etsijät kohti kaappaajan tavoittelemaa päämäärää.

Ikivanhaan symboliikkaan ja vapaamuurareiden ajatusmaailmaan syvällisesti perehtynyt Langdon on valmis pelastamaan ystävänsä oman henkensä uhalla. Pian salaperäiset esineet, maailman tunnetuimmat rakennukset ja maamerkit paljastavat Yhdysvaltojen pääkaupungin kätketyn puolen. Lopulta ne tuovat näkyviin totuuden. Matka sen äärelle on vaaroja täynnä."

Pitkästä aikaa tartuin Dan Brownin teokseen, siihen ainoaan suomennettuun, jota en ollut vielä lukenut. Kirja alkoi lupaavasti ja hyvin Brownmaisesti. Toimintaa riitti ja kirja koukutti.

Mutta. Tuntui kuin olisin lukenut kirjan ennenkin. Kaikki oli niin tuttua, Brownille tyypilliset ja aiemmin niin mielenkiintoiset nippelitiedot historiasta, symboliikasta, vapaamuurareista ja arkkitehtuurista tuntuivat tylsiltä, turhilta ja niin nähdyiltä. Kirjan perusjuoni piti kyllä otteessaan, eikä opusta olisi malttanut laskea käsistään, mutta se johtui vain ja ainoastaan siitä, että halusin tietää, miten kirja päättyy. Halusin tietää, tapahtuuko siinä oikeasti jotakin. Jotain sellaista, mitä aiemmissa Browneissa ei olisi vielä tapahtunut.

Ei tapahtunut. Tarina oikeastaan pysähtyi täysin, kun jäljellä oli vielä viisikymmentä sivua. Loppu oli selostusta, salaisuuksien paljastamista ja lisää symboliikkaa ja vapaamuurareiden historiaa. Olisi nyt edes ollut jotain yllättävää, hienoa ja uutta, mutta kun paljastukset eivät paljastaneet mitään.

Jäi tunne, että on yritetty vain rahastaa menestysteosten vanavedessä. Tai ehkä Brown on itse niin innoissaan vapaamuurareista ja muusta syvälle menevästä nippelitiedosta, että hänen mielestään loppuratkaisu oli hyvinkin hienoa. Ehkä, en tiedä, mutta tavalliselle lukijalle kirja oli vain toisinto Brownin aiemmista teoksista.

2009
ISBN 978-951-1-24468-4
240 s.

"Ensimmäiseksi lapset näkevät varpaat, joita kylmä merivesi huuhtelee. - Merenneito, Ilona huutaa tuulen yli. - Eikä ole. Se on joku juoppo, Vertti tietää. - Ei varmana ole. Humalaiset ei varmana lakkaa kynsiä.

Naisella on prinsessapuku ja tytöt tietävät heti, että se on morsiuspuku. Kädestä puuttuu nimetön.

Irronneita sormia ylikomisario Juha Heino on nähnyt ennenkin, muttei mitään tällaista: nuoren musliminaisen huulet on ommeltu kiinni. Epäilys kunniamurhasta saa Pii Marinin kuohuksiin. Hän alkaa kerätä lankoja käsiinsä, mutta keskittymistä hankaloittavat omat murheet."

Joululahjakirja Varjo pääsi luettavaksi heti joulun jälkeen. Dekkareita on tullut luettua viime aikoina suhteellisen vähän, joten ajattelin genren olevan mukavaa vaihtelua.

Tarina alkoi tyypilliseen dekkarien tapaan. Ruumis löydetään lupaavasti, kerronta vaikuttaa kiinnostavalta. Kunnes alkaa se varsinainen alku. Henkilöä toisensa perään, kaikki esitellään aivan liian tarkasti. Jokainen poliisilaitoksen henkilö, jokainen siivojaharjoittelijakin esitellään taustoja ja syntymätarinaa myöden. Ainakin näin kärjistettynä. Monta kymmentä sivua vain henkilöiden esittelyä ja koko alkuperäinen juoni hukkuu tämän esittelyn alle. Miksi ihmeessä lähes jokainen dekkari rakentuu näin?

Eppu Nuotion Varjo-teoksen päähenkilö Pii Marin on kirjan takakannen mukaan tullut tutuksi jo teoksista Musta, Kosto ja Maksu. Olettaisin siis, että myös suurin osa muista henkilöistä saattaisi olla samoja - ainakin kirjan alkulöpinöistä tulee ilmi, että Pii Marin on tuntenut Juha Heinon ja monet muut poliisit jo pitkään. En ole itse tutustunut näihin aiempiin teoksiin, mutta en ehkä haluakaan tietää, kuinka syvällisesti niissä on henkilöitä esitelty.

Kun esittelyistä päästään ja tarina pyörähtää vauhtiin, se muuttuu taas mielenkiintoiseksi ja jopa eteneekin jossain määrin. Lukija laitetaan pyörryksiin kahdella päällekäin kulkevalla murhamysteerillä: morsianmurhalla ja Piin isän murhalla - jota ainakin murhaksi epäillään. Aiheet kirjassa eivät ole kovin helppoja eikä teos ole varmastikaan niitä keveimpiä omassa genressään. Huonoksi en sitä kuitenkaan moittisi, vaikka aika ankarasti tuossa aiemmin kirjoitinkin. Ihan kelpoa luettavaa, ei ehkä rentouttavinta lomalukemista eikä parasta dekkarilaatua, mutta ei lukeminen harmitakaan. Ainoastaan loppu jättää vähän kylmäksi. Kaikkiin kysymyksiin ei saa vastausta. Eihän yleensäkään saa, mutta tässä jää kyllä aika tärkeitä kysymyksiä ilmaan.

Hieman eri mieltä kanssani oli muun muassa P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara.

L.A. Candy
2009
suom. Tiina Julin
ISBN 978-952-220-436-3
302 s.

"Los Angeles on kuumia klubeja, söpöjä poikia, designereita... mitä vain. Yhdeksäntoistavuotias Jane Roberts ja hänen bestiksensä, Scarlett, odottava innolla kokevansa kaiken tämän. Ja kun TV-tuottaja haluaa heidät tähdiksi "Sinkkuelämän reality-versioon", he eivät usko onneaan todeksi. Oma show? No ehdottomasti!

Pian Jane on TV:n kuumin tähti ja nauttii VIP-elämästä uusien frendiensä kanssa. Samat ystävät haluavat kuitenkin myös osansa parrasvalojen loisteesta. Kaupungissa, joka on täynnä unelmiaan jahtaavia ihmisiä, Janella ei kestä kauaa tajuta, että kaikki haluavat hänestä jotain, eikä mikään ole sitä, miltä näyttää."

Kirja päätyi luettavaksi kirjaston uutuushyllystä, pelkästään kannen perusteella. Se näytti juuri sopivan tyhjänpäiväiseltä aivot narikkaan -lukemiselta. Sellaista se olikin, mutta kertoimella tuhat. En vieläkään ole varma, oliko kirja päätynyt vahingossa väärälle osastolle, minusta se nimittäin vaikutti enemmän nuortenkirjalta. Ei tämä toisaalta hyvä olisi ollut nuortenkirjanakaan.

Ensimmäinen ongelma on teksti. Kaikki repliikit ovat puhekielisiä ja jotenkin todella, todella epäaitoja. Muutenkin teksti on hyvin yksinkertaista - eikä hyvällä tavalla. Huomaa, että kyseessä on esikoisromaani, mutta luulisi oikoluvunkin jotain kertovan. Vai onko suomennus vain niin huono?

Toinen ongelma, joka varsinkin minua häiritsee suunnattomasti, on sulkeiden käyttö. Yhden aukeaman aikana laskin seitsemät sulkeet. Mielestäni romaaniin vain eivät kuulu sulkeet, ainakaan tässä mittakaavassa.

Kirjan idea on sinänsä ihan kiinnostava, mutta toteutus ontuu surullisen paljon. Osa tapahtumistakin on ihan järkeenkäypiä ja jopa suht mahdollisia, mutta koska juoni kokonaisuudessaan on hyvin kömpelö, eivät nekään tarinaa pelasta. Loppuratkaisu sai suun loksahtamaan auki: ei oveluudellaan tai yllättävyydellään vaan sillä, että kirja loppui kuin seinään. Aivan kuin lopusta olisi puuttunut muutama sivu. Tai kuin kirja olisi tv-sarja: "to be continued"...

Nolla tähteä. Olisihan sen toki jo takakannen perusteella osannut arvatakin...

Humisevan harjun Cathy tykkäsi kirjasta luettuaan sen alkuperäiskielellä. Ehkä kirjan huonous johtuu siis osittain suomennoksesta.

The Girl With Glass Feet
2009
suom. Taina Wallin
ISBN 978-951-796-686-3
393 s.

”Nuori valokuvaaja Midas Crook törmää metsässä harhailevaan, hauraan oloiseen tyttöön, joka ontuu polulla kainalosauvoineen. Midaksen ja tytön ystävyys alkaa hapuillen: Midas välttelee ihmisiä ja Ida eristäytyy säilyttääkseen salaisuutensa. Kun Midas saa selville, että Idan jalat ovat paksua läpinäkyvää lasia, heidän välilleen syntynyt varovainen luottamus uhkaa särkyä.

Salaisuuden paljastuminen sysää tapahtumat liikkeelle: Midas haluaa pelastaa Idan, mutta lasittumisen syytä ei tunneta eikä parannuskeinoa ole. Idan ja Midaksen rakastuminen on yhtä väistämätön kuin Idan muuttuminen lasiksi, ja kumpikin tietää, että aika käy vähiin.”

Ali Shaw’n esikoisteos Tyttö joka muuttui lasiksi on kaunis tarina toivosta ja rakkaudesta, menneestä ja tulevasta, epävarmuudesta ja muistoihin takertumisesta. Tämä aikuisten satu on uskomattoman hieno kokonaisuus, joka koostuu useista tarkkaan hiotuista yksityiskohdista. Se sisältää melkein kaiken, mitä tarinalta vain voi toivoa.

Teoksen kieli on hyvin elävää ja vivahteikasta. Etenkin luontoa ja ympäristöä kuvataan tarkasti – se on erilainen: tummasävyinen ja surumielinen – ja sen voi helposti aistia. Elävän tekstin myötä pääsee itsekin sumuiselle St Hauda’s Landin saariryhmälle, paikkaan, jossa kummallisia asioita voi tapahtua ja pienet, sudenkorennonsiipiset lehmätkin lentävät. Shaw onnistuu kuvailussaan niin hyvin, että selvästi fiktiivisetkin asiat tuntuvat todellisilta.

Hyvin etenevää ja juoneltaan monikerroksista tarinaa ei ole menty pilaamaan liian suurella henkilömäärällä. Kirjassa on vain muutama keskeinen henkilö, joihin pääsee myös tutustumaan paremmin. Myös henkilöiden määrä viestii siitä, että saaret ovat jo lähes autioituneita ja tulevat tulevaisuudessa autioitumaan kokonaan, suossa makaavia lasiruumiita ja kaiken valkoiseksi muuttavaa olentoa lukuun ottamatta.

Päähenkilö Midas on paikoitellen jopa ärsyttäväkin hahmo eristäytyneisyytensä ja omien vääristyneiden ajatustensa kanssa. Lasiksi muuttuva Ida Maclaird taas on ihanan järkevä ja jollain tapaa eleetön tyttö, joka hyväksyy väistämättömän. Ennen sitä hän tekee kuitenkin monta asiaa, jotka tulevat muuttamaan usean ihmisen elämän.

Tyttö joka muuttui lasiksi on tervetullutta vaihtelua aina niin realististen aikuisten romaanien joukkoon. Välillä aikuistenkin on saatava lukea satuja.

”Sinä talvena St Hauda’s Landin syrjäisellä saariryhmällä nähtiin lentävän valkoisia variksia, suosta huhuttiin löytyneen läpikuultavia ihmisruumiita – ja Ida Maclaird muuttui hitaasti lasiksi.”

Teoksesta ovat pitäneet myös muun muassa Helsingin Sanomien Vesa Sisättö ja Kirjaston kummituksen Anu. Elma Ilona Tarinauttisen hämäristä hetkistä antoi vähän kritiikkiäkin.

2009
ISBN 978-0-340-99468-9
435 s.

"You can live your whole life not realising that what you're looking for is right in front of you.

15th July 1988. Emma and Dexter meet on the night of their graduation. Tomorrow they must go their separate ways. So where will they be on this one day next year? And the year after that? And every year that follows?"

Ihanaa ja kamalaa. Paljon paljon uskomattoman ihania hetkiä ja kohtia, mutta toisaalta myös niitä tyrmistyttävän surullisia ja vähän vihastuttaviakin. Se kuitenkin toimii.

Koko kirjan idea on äärimmäisen kiehtova. Kaksi henkilöä, kaksikymmentä vuotta ja vain yksi päivä vuodesta. Erityisesti pidän siitä, että pääosissa todella ovat Emma ja Dexter. Muitakin henkilöitä on ja vaikka niidenkin ajatuksia paikoitellen valotetaan melko paljon, tulevat Em ja Dex silti monta kertaa tutummiksi kuin kukaan muu. Ja jotenkin jää silti tunne, että kirjassa ei niin kovin paljon henkilöitä ollutkaan.

Voisi kuvitella, että jos saa tietää vain yhden päivän tapahtumat koko vuoden aikana, ei kirjassa pysyisi kärryillä. Ettei saisi tietää tarpeeksi. Voi olla, että mieli tekee tietää lisää, mutta yllättävän paljon voi kertoa yhden päivän aikana. Henkilöiden ajatukset paljastavat niin paljon. Ja se, miten henkilöt on kirjoitettu käyttäytymään.

Pidän siitä, että lopussa palataan jälleen alkuun. Vaikka se voikin hiukan sekoittaa, kun lukujen välillä aika vaihtelee parillakymmenellä vuodella, on rakenne toimiva. Ja varsinkin lopetus tekee kylmiä väreitä, vaikkei se kovin erikoinen tai yllättävä olekaan.

Olisin ehkä saanut kirjasta irti enemmän, jos olisin lukenut sen suomeksi. Englantini ei ole niin vahva, että pystyisin erottamaan kaikki pienetkin vivahteet ja sävyerot. En kuitenkaan koe, että kirjasta olisi jäänyt kovin paljosta paitsi vähän huonommallakaan kielitaidolla.

Paikoitellen ehkä hieman pitkäveteinen, mutta rakenteellaan ja tunnelmallaan sen paikkaava kirja saa neljä tähteä.